tiistai 27. syyskuuta 2011

Sanat kertovat, teot puhuvat

Kummalla on enemmän merkitystä; sanoilla vai teoilla?

Monet ihmiset puhuvat paljon, mutta tekevät vähän. Toiset taas eivät saa sanaa niin helposti suusta, mutta teot osoittavat hänestä samoja asioita kuin joku toinen ilmaisee suoraan puhumalla. Suuret puheet saattavat kaatua siihen, etteivät ne saa teoissa vastinetta. Teot taas ovat joskus vähemmän arvostettuja, kun toivottaisiin suoraa puhetta ja asian ilmaisemista rehellisin sanoin. Sanotaan myös, että jotkut asiat pystyy ilmaisemaan ainoastaan sanoin. Kummat loppuen lopuksi merkitsevät enemmän?

Jos joku sanoo sinulle jotain kaunista, toteaa mukavan kohteliaisuuden tai kertoo välittävänsä, se helposti pysäyttää ja saa itsesi tuntemaan tärkeältä. Sanoilla on painoa ja arvoa. Ne ovat toisaalta myös kovin unohtuvaisia. En halua millään tasolla vähätellä sanojen voimaa, ja on mukava kuulla kauniita asioita toiselta – ne ovat kuin ohut sokerikerros elämässä. Koska kaikesta yrityksestä huolimatta itsessäni on vielä pessimistin elkeitä, on pakko pohtia myös sitä, että sanat ovat ainoastaan sanoja. Pystyisikö niitä suodattamaan toisille tuosta vain tarkoittamatta puoliakaan? Sanat ovat kenties jossain määrin helpompia kuin teot, mutta sanoihin tulee silti tarrauduttua vähintään yhtä tiukasti.

Teot puhuvat omalta osaltaan puolestaan. Kaikkeen ei sanoja tarvita, ja joskus teot palvelevat sanoja paremmin. Viesti on kenties tällöin suorempi ja rohkeampi. Antaako tämä teoille enemmän merkitystä? Teot ovat pysyvämpi siinä suhteessa, että ne onnistuneina jättävät pidemmän ja selkeämmän viestin toiselle. Jostain syystä tuntuu, että teot muistetaan pidempään. Niitä ei epäillä niin paljon, ja ne jollain tasolla tekevät asioista todempia. Eikö teoilla voida kuitenkin ”valehdella” ihan yhtä paljon halutessaan? Kenties se vaatii tekijältä enemmän, mutta sellaisessa tilanteessa, jossa sanat ja teot ovat ristiriidassa, tätäkin mahdollisuutta alkaa pohtia.

Omasta näkökulmastani paras tilanne olisi sanojen ja tekojen sopiva yhdistelmä, jossa ne eivät olisi ristiriidassa, vaan tukisivat toisiaan. Tämä on kuitenkin silkkaa täydellisyyden tavoittelemista. Jokainen ihminen tuo itsensä esille eri tavalla ja joskus se on jopa toisesta ihmisestä kiinni, kumman tavan hän ottaa käyttöönsä – sanat vai teot. Jonkin verran kyse on myös tilanteesta ja asianlaadusta. Sen verran olen kuitenkin havainnut, että kärjistäen ihmiset voidaan jakaa niihin, jotka käyttävät enemmän sanoja ja ihmisiin, jotka käyttävät enemmän tekoja.  On totta kai muistettava, että meistä jokainen käyttää luultavasti kumpaakin ilmaisukeinoa, mutta ihmisen yksilölliseen luonteeseen kuuluu osittain se, kumpi on hänelle niin sanotusti turvallisempi valinta. On myös täysin ihmisestä kiinni, kumpaa hän arvostaa enemmän: sanoja vai tekoja. Kiehtovaa on huomata, miten suuria eroja ja yhdistelmiä ihmisistä löytyy.

Kauniita sanoja on mukava kuulla, mutta mieluusti itse etsin myös teoista vastinetta sanoille. Muutaman kerran olen joutunut tilanteeseen, jossa olen miettinyt, riitävätkö teot kuitenkin ilman sanoja. Kummat ovatkaan ne, joihin pystyy paremmin luottamaan? Teot saattavat hämmentää ilman sanoja, mutta sanat saattavat jättää liikaa ilmaa väliin ilman tekoja, jolloin kyse alkaa olla jo jonkinlaisesta luottamuksen tasosta, etenkin jos sanat vain tosiaan jäävät sitten sanoiksi roikkumaan. Kumpiakin käytännössä siis tarvitaan. Tärkeydestä voi aina keskustella, pääasiahan taitaa kuitenkin olla, että oikea viesti menee perille.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Taakka

''En mä tiedä enää tietä, joka johtais perille.
En mä muista osoitteita, enkä paljon muutakaan.
En mä tahdo olla taakka, joka paikan ei-toivottu.
Enkä tahdo olla taakka, vahingossa laukaistu.


Minne kaikki värit lähti?
Minne kaikki äänet lähti?
Säikähtikö ne,
vai käskikö joku ne lähtemään?''


- Zen Café















Harhauduin lyriikoiden kirjavaan maailmaan ja suomalaisen musiikin syövereihin. Joskus joku on jo kirjoittanut sanat valmiiksi sinulle.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Home is where the heart is.

Suurin osa tavaroistani on muutettu neljä viikkoa sitten Aurajoen rannalle, mutta osa on ja pysyy vielä toistaiseksi lapsuudenkodissani toisella paikkakunnalla. Palasin tänne ''oikeaan'' kotiini pariksi päiväksi sen jälkeen, kun olin ensimmäistä kertaa esitellyt asuntoni muutamalle ystävälleni, jotka tulivat tuomaan pieneen ''luukkuuni'' hieman elämisen meininkiä ja puheensorinaa. Koti on aina koti, mutta kun lapsuudenkodistani puuttuu jo iso tavaroistani, huoneeni ei tunnu enää huoneeltani ja itse kaupunkikin on tunnetasolla vaihtunut jo vieraaksi, niin aloin pohtimaan, missä kotini oikein on?

Kun muutin Turkuun ja olin saanut oveeni oman sukunimeni, alkoi tuntua, että tässä sitä nyt oltiin, ensimmäisessä omassa vuokra-asunnossa omillaan. Sukulaiseni painottivat, että se on nyt minun kotini. Naurahdin ja kommentoin, että Turusta ei koskaan tule kotiani. Ensimmäisen kerran aloin epäillä jyrkkiä sanomisiani, kun sain seuraavan kysymyksen perhetutultani puhelimessa: ''Oletko kotona? Vai miksi sitä sinä kutsut?'' Noin viikko oli kulunut muutostani, kun palasin ensimmäisen kerran kotipaikkakunnalleni hoitamaan viimeisiä asioita ja hakemaan loput vaatteistani. Silloin vielä mainostin kaikille, että menen kotiin, kun palaan sinne, mistä olen omaa tietäni lähtenyt kulkemaan. Huoneeni oli samassa kunnossa kuin sinä aamuna, kun lähdin muuttokuorman kanssa. Paluulla omaan asuntooni 200 kilometrin päähän ei ollut kovinkaan kiire. Minua ei odottanut siellä kuin tyhjä asunto.

Nyt tilanne oli jo aivan eri. Kun kävelin rautatieasemalta kohti ''kotia'', jossa minua odottaisi vanha sänkyni, puoliksi tyhjä kirjahyllyni, vanha tietokoneeni ja muuttokuormasta pois jääneet stereoni, mietin, että täälläkö sitä taas ollaan. Siinä vaiheessa, kun isäni vielä otti asiakseen kysyä, voisiko hän raivata jättämäni kirjat ja valokuvat pois huoneeni kirjahyllystä, jotta saisi omia kirjojaan sinne, olin hieman järkyttynyt ja hämmentynyt. Sehän on minun huoneeni ja hän on raivaamassa minun tavaroitani laatikkoon! Illalla katselin huonettani ja tuumin, että reaktioni oli suorastaan naurettava: muutama valokuva, kasa vanhoja pääsykoekirjoja ja kymmenisen romaania olivat ainoat, jotka täyttivät hyllyjä. Miksi silti olin tuntenut uhkaavaksi, että joku tulisi järjestelemään huoneeni uudestaan? Turhahan sitä olisi pitää käyttämättömänäkään. Sitä paitsi huomasin ikävöivän asuntoani Turussa. Yritin kuunnella tarkkaan, mutta huoneeni ikkunat olivat liian tiiviit, jotta kadun ääniä kuuluisi minulle asti. Ei myöskään ollut seinänaapureita, joiden pieni kolina antoi varmuuden siitä, että en ollut kerroksessa yksin. Oli aivan täysin hiljaista. En tiedä, johtuiko se enemmän siitä, että olin vihdoin saanut esitellä itse sisustaman ''koloni'' ystävilleni vai siitä, että isäni oli jo raivaamassa vanhaa huonettani uusiokäyttöön, mutta tunsin jotenkin olevani poissa kotoa. Kotihan se tämäkin on, tosin elämäni pyörii työn ja opintojen takia enemmän Turun ympärillä.

Mielessäni kävi kysymys: Voiko ihmisellä olla useampi koti? Taisin tietää vastauksen heti, kun se oli juolahtanut mieleeni. Käytännössä asuin jo viime vuoden poissa kotoa, vaikka tästä voidaan olla useampaa mieltä lähipiirissäni. Asuin syyskuusta toukokuuhun Keski-Suomessa opiskelijayhteisössä, josta palasin kesäksi kotipaikkakunnalleni. Ero tähän vuoteen oli siinä, että silloin suurin osa tavaroistani odotti minua kotona, kuten myös postini. Silti kovasta yrityksestä huolimatta, olin useampaankin kertaan kutsunut sitä kimppakämppää kodikseni huolimatta siitä, että tiesin palaavani takaisin viralliseen kotiini kesäksi. Nyt tiedän, että tuskin palaan enää vakituisesti asumaan lapsuudenkotiini. En tiedä, jääkö Turun kotini kovinkaan pitkäaikaiseksi, se selviää vasta keväällä, mutta takaisin vanhaan huoneeseeni tuskin enää muutan muuten kuin vierailun merkeissä. Hämmennyin, kun tajusin täysin ymmärtäneeni tuon vasta nyt. Uskon, että ihmisellä siis voi olla useampi kuin yksi koti, mutta luulen, että se pääasiallinen koti on siellä, mihin ihminen tuntee kuuluvansa. Minulla se taitaa olla Turussa.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Kadehdin koiraa?

Kuinka helppoa olisi ollakaan tuollainen nelijalkainen karvaturri, joka ilostuu pientäkin pienemmistä asioista, kuten postilaatikkoreissulta paluusta? Ainut asia, mistä täytyisi huolehtia, olisi ruoka ja nukkuminen, joista ensimmäisen hoitaisi luultavasti joku toinen. Koiran elämää... Näyttäisi olevan helppoa ja huoletonta. Mistä moinen ajatus näin perjantai-iltana putkahti pieneen mieleeni? Aamupäivästä surffailin tv-kanavia ja kohdalle osui taas tällainen lifestyle-ohjelma, jossa koulutettiin koiraa ja siinä samalla isäntää. Koulutuspuoli itseäni ei sinänsä koskettanut sen kummemmin, sillä omat villakoirani löydän vain sängyn alta. Sen sijaan opin jotain koirien ajatusmaailmasta, joka sai minut kadehtimaan heitä. Aloin ihailemaan sitä, että he osaavat elää hetkessä! Koira ei osaa murehtia menneitä eikä se liiemmin välitä tulevaisuudesta, se menee enemmänkin virran mukana. Helppo sanoa, vaikea toteuttaa! Ja muutos käy hitaasti.

Kyse ei ole menneiden unohtamisesta: menneet vaikuttavat meihin enemmän tai vähemmän. Tuskin koirakaan unohtaa, jos sitä on kohdeltu kaltoin tai jos joku on erityisesti jaksanut leikkiä sen kanssa. Kyse on enemmänkin siitä, että osaa jättää menneen menneeseen eikä liikaa kurkota tulevaisuuteenkaan. Tarkoitus olisi elää tässä hetkessä nauttia niistä pienistäkin asioista, jotka sillä hetkellä tekevät päivästä hyvän. Jos liikaa katsoo taakseen ja liikaa suunnittelee tulevaa, unohtaa katsoa ympärilleen sillä nimenomaisella hetkellä. Ja ties mitä silloin menee ohitse...

Syystä ja toisesta olen pohtinut tätä paljon viimeisten kuukausien aikana. Elämässä on käyty monet muutokset läpi edellisen puolentoista vuoden aikana. En voi sanoa katuvani yhtään mitään. Kuolleita en saa herätettyä henkiin, vaikka kuinka tahtoisin. Paljon hyvää on tullut koettua, ja surullisistakin asioista on poikinut erinomaisia mahdollisuuksia ja tärkeitä hetkiä. Jokaisella sadepilvellä on ollut edes ohut hopeareunus. Siitäkin huolimatta, että kauniit muistot saattavat haalistua elämäni kuvakirjassa, kun uusia kuvia tulee varmasti vielä monia lisää, miksi jäisin roikkumaan menneisyyden tapahtumiin?  Mieluusti olisin tässä tilanteessa iloinen hännänheiluttaja, joka ei osaisi ajatella elämäänsä niin monimutkaisesti. Muutos on kuitenkin aina vaikeaa; se jää helposti pintapuoliseksi. Tulevaisuuden suunnittelua on vähintään yhtä vaikea sivuuttaa. Kaksi kuukautta sitten tuntui, että elämäni pyöri vain opiskelujen suunnittelemisen ympärillä, kun vaihtoehtoja piti punnita tarkkaan katsoen monien vuosien päähän eteenpäin. En ehkä vieläkään ole ratkaisustani varma, mutta tiedän saavani tästä vuodesta kokemuksen joka tapauksessa.

Opin kesän aikana paljon spontaaniutta ja sen mukana hieman hetkessä elämistä. Alkusysäyksen tosin sain jo vuoden alussa. Heittäydyin tilanteeseen mukaan helpommin kuin vuosi sitten. Saatoin tehdä suunnitelmia entiseen malliini, mutta helposti myös muuttelin niitä tilanteen mukaan. Tunsin eläväni vapaammin, olevani rennompi ja saavani enemmän elämältä. Totesin, että  suuntani on ainakin oikea. Ehkä en pysty samaan kuin nuo huolettomat ihmisen parhaat ystävät, mutta ei se estä ottamasta heistä joissain tapauksissa mallia.

Vielä silti on parantamisen varaa... Suunnittelu vain kuuluu osana ihmisen elämään ja menneet vaikuttavat alitajunnassa, mutta olisi hienoa pystyä useammin pysähtymään ja nauttimaan hetkestä! Huomenna voisi olla taas hyvä alku sille.