Viime aikoina olen huomannut suuria muutoksia itsessäni verrattuna edellisiin vuosiin. Yksi vuosi taas räpsähti tilille tuossa viikkojen saatossa, ja niin naurettavalta kuin se näin nuoren suusta kuulostaa, se tuntuu. Rauhoittuminen ja paikalleen asettuminen on tapahtunut. Pikkuhiljaa tietenkin. Menoa ja meininkiä kyllä löytyy, mutta kotiviikonloput tai rauhalliset viikonloput ovat olleet suosiossa.Tarvetta mennä koko ajan ei enää ole. Rahaa alkaa laittaa sivuun isompia suunnitelmia varten. Itsestään on alkanut pitää huolta entistä enemmän: panostamaan kuntoiluun ja terveyteen. Hauskanpito on edelleen tärkeää, mutta sen eri muotoja on tullut hyödynnettyä enemmän. Erilaisessa seurassa eri tapa viettää hauskaa. Ja uusiakin tapoja on löydetty.
Tänä vuonna syntymäpäivänikin vietin hyvin rauhallisissa merkeissä ilman ihmispaljoutta ja juhlia. Vaikka niin olikin alunperin tarkoitus. Viikonlopun saapuessa tuli käytyä istumassa iltaa avomiehen ja yhden läheisimmän kaverin kanssa. Ja se kävi vallan mainiosti minulle.
Kenties se teinimäinen kapinahenki on jäänyt johonkin pois varustuksesta lopullisesti. Näin myös toivon. Edelleen mieluusti elän hetkessä, nautin päivä kerrallaan. Mutta siinä sivussa huomaan jo tekeväni pitkäaikaisia suunnitelmia ja haaveita. Niin sanotusti tuuli on laantunut, se ei lennätä minua enää myrskyn lailla eri paikkoihin ja kehota minua olemaan täysi mysteeri minulle itsellenikin. Muutos on ollut toivottu ja ihailen sitä, että olen päässyt tähän asti.
Rauhan tyyssija on kotiutunut minuun. Olen tyytyväinen elämääni, näen siinä niin paljon kaikkea hyvää. Vaikka ammatti on vielä hakematta, olen huomannut, että elämä on kuljettanut minua tähän pisteeseen syystä. Ainut, mikä enää aiheuttaa levottomuutta, on nimenomaan vakituisen opiskelupaikan puuttuminen. Ja sekin tulee toivottavasti vielä jossain vaiheessa. Eräs tuttuni totesi, etten voikaan olettaa saavani kaikkea, kun elämä kukoistaa kaikilla muilla osa-alueilla.
Iänhän sanotaan olevan vain numero. Sitä se varmaankin vain on, sillä jossain vaiheessa jokainen haluaa lopettaa vuosien laskemisen, viettää niitä 25-vuotissyntymäpäiviään kuudennetta kertaa. Itsessä tuntuu vain, että lisävuosi on tehnyt paljon. Ihmeitä ei tosin tapahtunut yhdessä yössä, vaan pikkuhiljaa viimeisen vuoden aikana. Sopivasti näin syntymäpäivän tienoilla hoksasin vain asian. Heijastan sen jotenkin ystävistäni. Heijastan sen siitä, että tänään postissa tuli jälleen ''Kiitos, mutta ei kiitos'' -kirje opiskelupaikasta ja osasin ottaa pettymyksen paremmin kuin koskaan.Tähän vaikuttaa niin moni muukin asia kuin ikä.
Omasta mielestäni aikuistuminen on henkistä kasvamista, paikoilleen asettumista. Tietenkään kaikki aikuiset eivät asetu paikoilleen. Tuollaiseksi olen vain aina kuvitellut oman aikuistumisen. Nyt tässä sitä ollaan. En ole halukas muuttamaan pois nykyisestä kaupungistani. Enkä ajattele palaavani siihen, kun elämäni oli käytönnössä matkalaukussa, valmiina lähtöön. En sano olevani kokonaan aikuinen, mutta kasvanut olen paljon. Edelleen joskus lapsettaa ja huumori on joskus siellä teini-ikäisen minäni tasolla! Siinä täytyy kumppanin vain sitten kestää hetki sitä likkamaista hihitystä. En pidä elämääni yhtään sen tylsempänä kuin ennenkään, päinvastoin vastahan se alkoi todenteolla käymään mielenkiintoiseksi!
(Ehken kuitenkaan vielä ala etsimään harmaita hiuksia tai ryppyjä...)
