maanantai 28. tammikuuta 2013

Neljä jalkaa enemmän

 Kaksi + Kaksi + Neljä

Meidän perheen vuosi alkoi mielenkiintoisesti, kun tapasimme Bellan. Hän oli tuolloin kahdeksan viikkoa vanha, kun saimme ensimmäisen kontaktinne häneen Turun eläinsuojeluyhdistyksessä. Olin haltioissani, kun tämä kaunis, nelijalkainen karvakasa lumoavineen ruskeineen silmineen käveli ovesta sisään! Muutama päivä tästä myöhemmin soitimme yhdistykseen ja sanoimme ottavamme pennun. 

Odottavan aika on tunnetusti pitkä. Nuo kaksi viikkoa olivat ihan mahdottomia. Tavaroita alettiin hankimaan heti, nimeä mietittiin kuumeisesti ja vinkkejä etsittiin tuttavilta ja netistä. Samalla sitä jännästi ikävöi Bellaa, vaikka hän ei varsinaisesti vielä ollutkaan perheenjäsenemme. 

Kun se päivä saapui, että kaarsime eläinyhdistyksen pihaan, saimme luovutuskirjan ja rokotuskortin, koiranruokaa ja lopulta Bellan vaaleanpunaisessa hihnan päässä tallustelemassa, se tuntui epätodelliselta. Olin toteuttanut kaksi haavettani: hankkinut pentukoiran ja tukenut samalla hyvää asiaa. Bellahan ei varsinaisesti ole pelastuskoira sen normaalissa merkityksessä. Se oli asunut käytännössä koko siihen astisen lyhyen elämänsä elänsuojeluyhdistyksen turvissa koko oman pentueensa kanssa. Nyt meidät oli valittu yhdeksi onnekkaaksi perheeksi, joka sai antaa näille nappuloille kodin.

Meidän sekarotuinen kakaramme saapui kotiin tasan viikko sitten. Tämä viikko on ollut täynnä iloa, myllerrystä, uuden oppimista ja opettamista, pissojen putsausta, aikaisia herätyksiä ja ulkona ramppaamista, stressiä yksinolosta, huolestuneisuutta ja onnistumisen iloja. Olemme kauniin, eläväisen ja fiksun pennun ylpeitä omistajia!

Meidän koiravauvamme on 11 viikoa vanha, nimensä mukaisesti kaunis (Bella = italiaksi 'kaunis'). Taisimme saada juuri sellaisen koiran, kun halusimme.


maanantai 7. tammikuuta 2013

Taas maanantai..

Maanantait.
En tosiaankaan voi sanoa pitäväni niistä millään tavalla. Ihan sama oliko työtön vai työelämässä, maanantait eivät ole koskaan napanneet. Ensimmäinen aamu viikonlopun jälkeen, ensimmäinen aikainen herätys, ensimmäinen työpäivä. Ja se tuntuu ikuisuudelta. Jo sunnuntai-iltana alkaa ahdistamaan seuraava päivä. Maanantaista on pitkä matka perjantaihin, viikonlopun alkuun. Ja viikonloppu on niin olemattoman lyhyt. Sen jälkeen tulee taas maanantai. Ei siis ihme, että suuri osa meistä vihaa tuota päivää. 

Maanantaiaamut ovat kamalia. Kello soi. Sen äänen on melkein kerennyt jo unohtamaan kahtena päivänä. Aamuäreydestä puhuin viime tekstissäkin. No, maanantaina se on varmasti lähes kaikilla. Ja pahempana. Maanantai kulkee hitaasti, kello tikittää minuutit niin kuin ne olisivat tunteja. Eikä asiaa auta se, että kelloa tuijottaa koko ajan. Maanantaisin on yleensä väsynein, käy hitaasti ja toivoo ajatuksen pysyvän mukana tekemisissä. Asiakaspalvelutyössä näkee, kuinka maanantai vaikuttaa asiakkaisiinkin. He ovat vähemmän hymyileväisiä, veteliä ja tykkäävät kuluttaa lounaaseensa enemmän aikaa kuin keskellä viikkoa.

Minussa asuu sisäinen Karvinen. 

Maanantai-viha on hyvin yleistä. Itselläni maanantait ovat niitä päiviä, jolloin olen vähiten ahkera, vähiten motivoitunut, eniten aamuäreä ja jolloin toivoisi vain saavansa hautautua peiton alle piiloon koko päiväksi.Lisäksi tuntuu, että aivot ja ajatus jumittavat koko ajan. Päässä on pelkkää lumisadetta tai koko päivä kulkee täysin vieraalla kielellä ilman tekstityksiä.

Tätä aihetta puitiin viime maanantaina töissä. Kun kaikki saapuivat paikalle, useimmat vielä hieman myöhässä, kellään ei ollut hauskoja juttuja kerrottavana, vitsejä jaettavana tai hyvi letkautuksia. Kaikki tekivät ilmeettömänä aamutyönsä. Päivän mittaan päivä hieman kirkastui, alkoi päästä taas jyvälle asioista ja töistä. Kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että maanantait ovat ikävimpiä ja pahimpia päiviä viikossa. Asiasta pystyi jo keskustelemaan. Hassuna yhteensattumana radiosta vielä pärähti soimaan The Banglesin Manic Monday -kappale. Muistan istuneeni tauolla, vesilasi kädessä ja jääneeni kuuntelemaan kappaletta ja sen sanoja. Sen jälkeen huomasin hymyileväni: siitä on tehty laulukin. 

Tähän liitän nyt tuon kappaleen omistettuna kaikille maanantai-vihaajille. Sanat eivät varmaankaan voisi olla paremmat aiheeseen.  Enjoy your manic Monday! Huomenna on jo tiistai!!



perjantai 4. tammikuuta 2013

Kauppatorin kahdet kasvot

Jokainen turkulainen tietää Turun kauppatorin. Se on lähestulkoon keskellä kaupunkia, ja se on bussien välietappi. Liikettä siellä on runsaasti. Silti se jotenkin tuntuu aina kovin rauhalliselta päivisin. Ihmiset siirtyvät bussista toiseen, mutta jos itse yrittää kiirehtiä, tuntuu kuin moni katsoisi paheksuvasti huokaillessani heidän takanaan tai kirien ohi ahtaassakin paikassa. Ihmiset pysähtelevät juttelemaan törmäämiensä tuttujen kanssa, odottelevat busseja ja jäävät ihastelemaan kauppatorin tarjontaa toripuolella.

Kaikki kuitenkin on hyvin erilaista pimeään aikaan, aamusella...

Olen itsekin vasta siirtynyt näihin ruuhkaisiin työläisbusseihin. Aamuisin totta kai se oma bussi on aina myöhässä, vaihtoajat toiseen bussiin ovat lyhyitä, joten se on kiinni minuuteista - ja etenkin liikennevaloista - ehtiikö omaan bussiinsa .

Aamuisin kauppatori näyttää toisenlaiset kasvonsa. Kaikki ovat kiireisiä. Ihmisiä säntää kauheassa kiireessä joka paikkaan tuima ilme kasvoillaan. Edessä meneviä tönitään ohittaessa, bussijonoissa kiilataan, juostaan uhkarohkeasti punasia valoja päin ja bussi joutuu soittamaan torvea...

En itsekään kerennyt omilta kiireiltäni huomamaan tätä, kunnes yksi aamu ajattelin aamuäreyteni lävitse sitä, kuinka voisin mennä yhtä aikaisemmalla bussilla kauppatorille. Olin kyllästynyt juoksemaan bussista A bussiin B, joka liian usein oli lähteä nenän edestä liikkeelle. Kun viimein kerkesin aina siihen viimeiseen bussiin, jolla olisin ajoissa töissä, olin hengästynyt mutta myös entistäkin aamuäreämpi. Minulla kun on taipumusta sellaiseen... Niinpä kerrankin itselläni oli aikaa seurata vierestä muita kiireisiä, äreitä, juoksevia turkulaisia yrittämässä ehtiä töihin.

Se oli kuin sekasoppa. Kaikki vain tuijottivat eteensä ja kipittivät. Oli hän mies tai nainen. Bussin perässä juostiin, jos se ehti lähtemään. Osa napattiin kyytiin puoliksi ajotieltä. Jonoissa tuupittiin, ähkittiin, kiroiltiin, etuiltiin ja lopulta istuttiin bussin penkeille tuima ilme kasvoilla ja suu mutrussa tuijottaen kelloa, että koska lähdetään. Pohdin sitä kireyttä hetken ja tulin tulokseen, että itse olen täysin samanlainen. Töihin on aina kiire, sieltä ei parane myöhästyä. Ja kun on riippuvainen busseista, se käy stressaavaksi. Tämä stressi näkyy ja purkaantuu nimenomaan kauppatorilla aamuisin, kun useita, useita ihmisiä on samassa tilanteessa...

Juostuani siis aina siihen viimeiseen mahdolliseen bussiin, istuttuani ensimmäisestä ulosmeno-ovesta heti seuraavaan penkkiriviin, käytävän puolelle odottamaan omaa pysäkkiä ja päästyäni perille, aloitan vasta päiväni. Siihen asti olen aamuäreä: olen herännyt, joussut, istunut bussissa kelloa kytäten, juossut, rikkonut liikennesääntöjä menemällä punaisia päin, juossut ja selvittänyt tieni bussiin. Sen jälkeen olen taas bussiaikataulun armoilla. Kun vihdoin olen ajoissa töissä, saatan vasta huokaista. Työpäivä ei aina ole mitään verrattuna matkaan aamulla.

 Kun sitten iltapäivällä palaan bussilla kauppatorille, kaikki se kiire, stressi ja hermostuneisuus on sieltä kadonnut. Ja itse yrittäessäni kiirehtiä kotiin, ehtiä johonkin bussiin tai hoputtaa itseäni kauppaan, saan taas pahoja katseita... Valoisuus on muuttanut taas kauppatorin kasvot. Aina seuraavaan aamuun asti.

Ps. Tosin aamuäreyteni ei kenties ole helpottunut, sillä vartti pimeässä, kosteassa ulkoilmassa saa joskus yhtä äreäksi kuin kiire...

 
Tässä meille kaikille aamuäreille kappale, joka itsellä soi useasti aamuisin! :)

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Huuda!


''Huuda, huuda ilosta
Huuda, huuda vapaudesta
Huuda, huuda onnesta
Ja sä voit poistuu hymyillen''


- Haloo Helsinki, Huuda!

Uuden vuoden kunniaksi tällainen reipas lyriikka tänne. Uusi vuosi oli ja meni, tinaa valettiin, syötiin hyvää ruokaa, juotiin viiniä, skumppaa ja vähän muutakin, poltettiin tähtisädetikkuja ja katseltiin raketteja sateenvarjon alta.  Oli jännä huomata, miten yhteen päivään latautui kauheasti kaikkea: kun kello oli viisi aamuyöllä, mentiin nukkumaan lähinnä vain sen takia, että jossain vaiheessa siinä päivällä oli päästävä sängystä ylöskin ja takaisin kotia. 

Jos tinaan on uskominen, tämä vuosi ei ainakaan kartuta säästörahoja omalta osaltani, mutta sitäkin enemmän muuta hauskaa tinani ennusti tulevalle vuodelle. Kukaan meistä ei niinkään uskonut uuden vuoden lupauksiin... Omani tein jo aikaisemmin, tosin sitä ei varsinaisesti uude vuoden lupaukseksi voi kutsua. Tavoitteeseeni pyrkiminen vaan sattuu alkamaan tässä tammikuun alussa. Kyse on kuntoilusta ja ruokavalion parantamisestä. Sen piti alkaa jo tänään... Jos kuitenkin vasta ensi viikolla? (Ellei siivoamista lasketa kuntoiluksi??)

Tältä vuodelta odotan jokseenkin paljon. Taas on luvassa pääsykokeita, työharjoittelu jatkuu... Toivoisin myös, että tämän vuoden aikana onnistuisi muutto isompaan asuntoon ja pikkuinen taaperoinen koiranpentu päiviemme täytteeksi. Eniten kuitenkin odotan tasaista vuotta täynnä onnea (ja ehkä hieman rahaakin), vakiintunutta elämää tärkeässä parisuhteessa ja muutamaa hieman isompaa käännekohtaa positiiviseen suuntaan! Tasaisuudesta on lupaavia merkkejä, sillä viimeinen puoli vuosi on ollut oikein miellyttävän vauhdikasta ja tasaista kyytiä! 

Alussa oleva Haloo Helsingin kappale soi uuden vuoden aattona työpäiväni aikana ainakin uusi kertaa, ja jotenkin miellyin sen sanoista osan sopimaan juuri uuteen vuoteen ja sen riemukkaaseen tunnelmaan ja ''uuden alkuun''.

''Onneen et, ystäväni, tarvitse muuta kuin täyden maljan jota täyttää vielä täydemmäksi'' - Tommy Tabermann