perjantai 27. syyskuuta 2013

Novelli: Sumu

''Who do you think you are? Runnin' 'round leaving scars, collecting your jar of hearts and tearing love apart...''

Oli aamu. Varhainen sellainen. Katselin ikkunasta ulos, mutta sumun lävitse oli vaikea nähdä mitään muuta kuin synkät puiden oksat, jotka heiluivat tuulessa. Ne muistuttivat erehdyttävästi luihuja sormia, jotka yrittivät sumun keskeltä noukkia jotain kovaan otteeseensa. Kello oli vasta viisi aamuyöllä, mutta olin tovin ollut jo hereillä. Kavahdin sumua, se sai minulle aina kylmätväreet.

Oli marraskuu. Loska oli saapunut maahan. Oli kulunut kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja yhdeksän päivää siitä päivästä, kun seinät olivat kaatuneet päälleni. Paljon oli muuttunut, mitään ei ollut unohtunut. Tuo päivä särki edelleen sydämessäni.

Tällä kertaa minua särki kuitenkin aivan jokin muukin: pää. Hieroin otsaani tuskaisena. Kohta minun olisi kuljettava sumuun. Kuinka ironista. Olin joutunut kulkemaan henkisen sumuni läpi eksyen useampaan kertaan ja joutuen välillä Epätoivon luihuihin sormiin, mutta jollain ihmeenkaupalla olin onnistunut puhaltamaan lopulta sumun pois ja nähnyt risukasassa valoa. Nyt, juuri tänään, oli lähdettävä tarpomaan konkreettiseen sumuun. Miksi juuri tänään? Koska julma ystäväni, Painajainen nimeltään, oli tullut kylään yöllä. Siksi päätänikin särki. Painajainen harvoin lähti luoltani jättämättä jälkeäkään käynnistään. Tiedän, minulta löytyy huonoja ystäviä. Kaikkia en ole onnistunut valitsemaan itse.

Painajainen. Kerronpa hänestä hieman. Hän on laiha, pitkä nainen tummissa vaatteissa: pitkä, musta takki, korkea silinterihattu, aivan puhtaanvalkoiset, pitkät hiukset ja hyvin tumma silmämeikki. Hän käyttää aina mustia nahkasaappaita ja nahkahansikkaita. Kun hän saapuu, hänet kuulee jo kaukaa: korot kopisevat lattiaa vasten ja pitkä takki suhisee mustia nahkahousuja vasten. Hänen tuloaan on vaikea olla havaitsematta, mutta vielä vaikeampi estää. Painajainen on erittäin määrätietoinen ja vahvatahtoinen. Hän ei paljoa oveen koputtele, vaan löytää aina vara-avaimen jostain. Hyvin häikäilemätön nainen.

Viime yönä hän siis tuli luokseni. Tiesin, mitä odottaa. Hänellä oli hänen kiiltävä, mustansininen kristallipallonsa mukana. Tuo pallo on oikea kirous! Se vie sinut muistoihin, jotka yrität tukahduttaa, unohtaa ja lukita menneisyyden oven taakse isolla rautalukolla. Etkä mahda mitään. Osaa Painajainen hellempikin olla: joskus hän ottaa esiin vain harmaan kuulakärkikynänsä. Silloin et palaa muistoihin, vaan kynä sepittää sinulle järjettömän, mukaansatempaavan ja useimmiten joko karmivan tai hyvin häiritsevän unen, josta et pääse irti kuin aamun sarastaessa. Mutta tällä kertaa oli mukana tuo kirottu pallo! Elin kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja yhdeksän päivää takaisen muiston uudestaan ja uudestaan sinä yönä. Julmaa, brutaalia. Mutta sellainen hän on. Osasin käsikirjoituksen jo ulkoa, mutta mitään sekään ei auttanut. Ja kun heräsin, Painajainen oli tietenkin lähtenyt ja jättänyt lahjaksi vain päänsäryn ja ikävän piston sydämeen.

Katsoin sumussa heiluvia oksia. Epätoivon kädet. Olin varma, että hän ja Painajainen olivat sukua. Kaksoset kenties, samaa näköä ainakin löytyi. Perheen pahimpia he eivät kuitenkaan olleet. Sen roolin vie kirkkaasti heidän isoveljensä Kuolema. Häneenkin olin ikävä kyllä tutustunut. Onneksi hänen vierailunsa olivat sisaruksia harvempia, mutta sitäkin pahempia. Olin kohdannut hänet kolmesti. Viimeksi kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja yhdeksän päivää sitten. Pelottava mies: sysimustat, lyhyet hiukset kammattuna geelin kanssa taakse, samettinen musta puku ja verenpunainen liivi alla sekä tumman mahonkinen kävelykeppi kultaisella kotkan päällä koristeltuna. Hänen läsnäolonsa aiheuttaa vahvimmallekin ihmiselle sydämentykytyksiä. Kuolema ei ollut vastuussa kaikkien sielujen viemisestä rajan toiselle puolelle, vain ennenaikaisten sielujen. Hänen isänsä, Kohtalo, hoiti muut. Ja tässä tapauksessa omena oli pudonnut hyvin kauas puusta: isän tilannetajua ja inhimillisyyttä ei ollut pojalle säästynyt tippaakaan. Isä teki, mitä oli pakko, jotta elämän kiertokulku olisi tasapainoinen. Poika teki, mitä tahtoi. Poikaa kutsuttiinkin myös nimellä Keräilijä, koska hän keräsi särkyneitä sydämiä, jätti viiltoja matkansa varrella. Viiltoja, joiden parantuminen kesti elinikiä. Tiedän sen, koska tavatessani hänet, hän viilsi minutkin. Ja eksytti minut sitten sumuun.

Nostin reppuni selkään ja taputtelin taskuni läpi tarkistaen, että avaimet ja lompakko olivat mukanani. Huokaisin syvään. Saatoin vain toivoa, että Suojelijani oli jossain lähellä tänään. Jokaiselle löytyy Suojelija. Omani on hyvin tuttu, tunnistan ne kasvot missä tahansa. Ne eivät koskaan muutu, vaan ovat turvallisen tutut joka kerta. Ne kaikkein turvallisimmat, mitä voi olla. Painajainen yrittää joskus vaihtaa muotoaan häneksi, mutta silloin kasvoille ilmestyy tummia varjoja. Suojelijalla ei ole varjoja kasvoissa. Hän on kaunis, hymyilee aina rohkaisevasti ja pitää huolen, että mihin tahansa sumuun joudunkin, minulle on sieltä reitti pois. Minun täytyisi vain aina löytää se.

Avasin oven ja katsoin ympärilleni. Aamu alkoi pikkuhiljaa valjeta ja kurja yö oli jäämässä taakse. Huomasin tutun hahmon pihatiellä. Täysin samanlaisena kuin kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja yhdeksä päivää sitten. Ja kuten ei ennenkään, hän ei ollut nytkään päivääkään vanhentunut sitten sen päivän, kun seinät kaatuivat päälleni.


Novelli, kirjoitettu 27.9.2013. Omistettu perheelleni ja kokonaivaltaisesti elämälle.


torstai 26. syyskuuta 2013

Minun Turkuni

Kaksi vuotta olen nyt asunut kotoisasti Turussa. Tai no, aluksi en ehkä niin kotoisasti, mutta pikkuhiljaa. Kuten kaikki, jotka tuntevat minut henkilökohtaisesti, varmasti tietävät, en ollut järin innostunut Turusta ensialkuun enkä tänne muuttamisesta - ja suunnitelmani eivät olleet jäädä tänne pysyvästi. Mutta asiat muuttuivat ja yksi asia johti toiseen.

Siksi nyt ajattelinkin vihdoin kirjoittaa siitä, mistä pidän Turussa.

Meri Majakkarannasta käsin
Meri. Olen aina unelmoinut vedenääressä elämisestä, koska kotikaupungissani ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia siihen. Sainkin Korpilahti-aikana maistaakin hieman vesistön äärellä elämistä, kun ikkunastani avautui kaunis maisema Kirkkojärvelle. Täällä Turussa meri on tullut lähelle sydäntäni. Enkä vielä ole edes saanut maistaa merielämää, kuten suurin osa turkulaisista - veneellä tai rantamökillä.

Toinen asia Turussa, jota rakastan, on kauppahalli. Kuulostaa kenties tyhmältä, etenkin täällä asuneiden korvaan, mutta minulle itselleni se ei ole millään tavalla itsestäänselvää, että pääsee halutessaan kaupahalliin kiertelemään. Valitettavan harvoin sieltä tulee ostettua mitään, mutta pitäisi enemmän hyödyntää mahdollisuutta, kun se tuossa keskustassa on.

Aurajoki yöllä
Aurajoki. Se vasta kornilta kuulostaakin, etenkin kun se ei niitä kaikkein kirkasvetisimpiä vesielementtejä ole. Aurajoki on kuitenkin iso osa Turkua. Etenkin kesällä tuntuu, että koko kaupungin elämä keskittyy sen rannoille: jokilaivat, erilaiset markkinat sen rannalla, isot veneet, lukuisat sillat ja patsaat.

Vartiovuoren puisto ruskoaikaan
Puistot. Turussa on paljon puistoja ottaen huomioon kaupungin koon. Samppalinna ja Vartiovuori ovat varmastikin suosikkejani, joihin tutustuin paremmin, kun kävelytin kahta westietä yhteen aikaan. Kupittaan puisto on myös pikkuhiljaa ottanut paikkansa mielessäni. Sieltä löytyy vaikka mitä: ankkalampi, lampaita, rullaluistelurata, uimala, iso lasten leikkkipuisto ja paljon muuta. Viime aikoina tullut vierailtua siellä paljon koiran kanssa, muun muassa tutustumassa etäältä lampaisiin. Harmittaa hiukan, että puistoilut ovat paljon, paljon vähemmällä kuin mitä tekisi mieli. Pitäisiköhän ottaa tavaksi sunnuntaisin lähteä kävelylle perheenvoimin johonkin puistoon? Etenkin näin syksysin ne koreilevat syksyn kauniissa väriskaalassa.

Turussa on paljon hyvää asuinpaikkana. Tässä luettelin vain muutaman suosikkiasiani. Tietenkin syy, minkä takia tänne aikanani jäin, ei löydy mistään edellämainituista vaan jostain paljon tärkeämmästä. Ja isoin syy, miksi juuri edellämainitut asiat ovat mielestäni erityisiä minulle Turussa, löytyy siitä, ettei edellisissä asuinpaikoissani ole löytynyt niitä - ainakaan samassa mittakaavassa.

Jokaisessa kaupungissa on paljon erityisominaisuuksia. En kiellä, ettenkö joskus kaipaisi Korpilahdelle asumaan tai Jyväskylään - molemmat paikat tulevat aina olemaan minulle tärkeitä ja kauniita. Oma kotikaupunki on aina oma kotikaupunki. Tuskin koskaan tulen sinne muuttamaan, mutta sielläkin on paljon asioita ja paikkoja, jotka ovat tärkeitä, kuten rippikirkkoni, sorsalampi ja tietenkin lapsuudenkotini.

Silti tiedän, ettei Turku ole vielä täysin avautunut minulle. En ole nähnyt palaakaan saaristosta, en Ruissaloa enkä varmasti puoliakaan Turun hyvistä puolista. Mutta aikaahan toki on!






sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Dog's Day

 
Aamut ovat joskus rankkoja tällaisella aamu-unisella koiralla! Hyvästä asennosta on sääli nousta ylös. Mutta kun tassut on saatu tukevasti maahan, onkin vuorossa aamu-ulkoilu ja muhkea aamupala, joka hotkitaan hyvinkin ripeästi parempiin suihin.


 Aamupalan jälkeen on tv-hetki perheen kanssa. Joskus kuitenkin ohjelma ei ole mieleinen ollenkaan ja silloin aamu-uniset silmät vielä painuvat kiinni, mutta vaistot tarkkailevat kaukosäädintä, siltä varalta, että joku aikoo vaihtaa kanavaa.

 
Sitten päästäänkin ulos riehumaan ja purkaamaan energiaa! Mikään ei voita raitista ilmaa ja ulkoilua. Joko luvassa on mukava kävely, nopea juoksulenkki tai reissu koirapuistoon tapaamaan muita karvaturreja.

 
Koirapuistot ovat suosikkeja! Niissä saa painia, leikkiä ''kenellä on suurin kita'' tai olla hippasilla kepin kanssa. Parasta ovat ihanat vanhat ystävät sekä uudet tuttavuudet!
 
 
Ulkoilun jälkeen väsy on taattu. Suosikkipaikalta parvekkeelta näkee hyvin ruokakupille, milloin se alkaa taas lupaavasti täyttyä. Silmätarkkana pitää vahtia oikeaa hetkeä, ettei vaan myöhästy päivälliseltä. Parasta on, jos saa piimää jälkiruoaksi!
 
 
Iltaleikit kun on leikitty joko itsekseen tai emännän ja isännän kanssa, on aika pikkuisenkin saada unta palloon, että jaksaa seuraavanakin päivänä keksia taas kaikkea uutta. Rankan päivän päätteeksi on mukava kaatua pehmeään sänkyyn ja pistää kuono tyynylle, antaa unihiekan vaikuttaa...

... Kunnes isäntä ja emäntä valtaavat sängyn ja on aika siirtyä omalle pedille nukkumaan.








lauantai 21. syyskuuta 2013

Siveltimen vetoja

Otin tänään pitkän, pitkän tauon jälkeen siveltimen käteen, levitin pahvialustan pöydälle, kaivoin öljyvärit laatikosta ja naputtelin kiristyspalaset maalauspohjaan. Oli aika maalata!

Alku oli taas kankeaa kuin mikäkin. Tuntui, että pidin sivellintäkin väärinpäin kädessä. Idea oli ollut valmiina päässäni jo muutaman päivän, mutta sen toteuttaminen tuntui kamalan vaikealta. Päätin silti vain ryhtymä toimeen. Ainahan vanhan maalijäljen sai kuivana peitettyä uudella. Alkukankeus kun pikkuhiljaa himmeni, alkoi hommasta tullakin jotain. Jotain valmista?

Olen maalannut sellaiset nelisen vuotta muistaakseni. Koskaan en ole mitään koulua tai kurssia asiasta käynyt, ehkä kannattaisi. Olen kotona oppinut; osittain itsekseni, osittain perhetuttu neuvonantajana. Tietenkin nyt olen kaksi vuotta maalannut aivan omilla taidoillani, kun muutin pois kotikaupungistani. Olen monesti harkinnut kansalaisopistolle menemistä. Olisi mukava saada vähän opetusta maalaamiseen, jotta ehkä kehittyisin enemmän ja ammattilaisemmaksi.

Tavoitteena olisi saada enemmän maalattua tänä vuonna kuin viime vuonna, ja tietenkin saada taas niitä mukavia tilausprojekteja. Mikään muu ei ole niin mukavaa kuin maalata jollekin toiselle, en osaa selittää miksi. Motivaatio maalata itselle on pienempi kuin maalata muille. Ja erityisempää on kohdistaa työ jollekin ihmiselle. Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin harva taulu on edes jäänyt itselleni. Vain kourallinen. Muut ovat matkanneet muille seinille. Ja hyvä niin. Sillä olen hyvin itsekriittinen, ja etenkin jälkikäteen. En varmaankaan voisi katsella kaikkia alkuajan tauluja, ainakaan enää, omissa nurkissani...

Tämänpäiväisen taulun on tarkoitus jäädä meille omalle seinälle. Ellei joku tule ja sano nimenomaan tahtovansa sen itselleen. Näinkin nimittäin on käynyt. Taulun väritkin valitsin lähinnä sen mukaan, että ne sopivat olohuoneemme seinälle. Aiheena on syksy ja lehdet.En tiedä, mistä idea tuli, mutta lähdin toteuttamaan sitä sellaisella vimmalla, etten kerennyt muuttaakaan ajatuksiani. Ohessa onkin kuva taulusta nykytilassa. En ole vielä aivan päättänyt, onko se valmis... Voi olla, että palaan huomenaamuna korjaimelaan sitä, kunhan se on hieman kuivunut. Varjotuksia, sävyeroja... Aina löytyisi jotain, jota voisi parannella. Minua onkin moitittu siitä, että olen liian yksityihkohtiin painottuvan tarkka. Ja parantelisin maalauksiani jatkuvasti, jos siihen olisi mahdollisuus. Voisi tämäkin taulu paljon parempikin olla, mutta ihan tyytyväinen olen, kun mietin, kuinka vähän olen viimeisen puolentoista vuoden aikana maalannut. Ja kuten sanottua, en tiedä, onko tämä vielä viimeinen versio.

Maalaaminen rentouttaa minua. Lisäksi tänään tuntui, että pitkästä aikaa tein jotain, joka todella kiinnosti minua. Koiran kanssa touhuaminen on tietenkin aina hauskaa ja kiinnostavaa, mutta siis jotain muutakin kiinnostavaa. Pitkän ajan olen vain puurtanut töitä ja sen jälkeen kotitöitä, siinä välissä vähän touhunnut koiran kanssa. En ole lukenut kirjoja, kirjoittanut novelleja, maalannut, valokuvannut tai urheillut viimeaikoina juuri ollenkaan, vaikka ne ovat kiinnostukssen kohteista tärkeimpiä. Siksi oli mukava pitkästä aikaa ''palata sorvin ääreen'', kuten töissä sanottaisiin., ja tuntea tekevänsä jotain mielenkiintoista ja omaa.

Pitäisi antaa siveltimen heilua vähän useamminkin. Saisi hyvän fiiliksen ja hyviä tuotoksia enemmän.



maanantai 16. syyskuuta 2013

Syksyä ilmassa!

Nyt ollaan virallisesti syksyn puolella! Syyskuukin on jo yli puolen välin, aamut alkavat käydä kirpakoiksi ja illat pimentyvät entistä nopeammin... Ruskaa ei sentään ihan vielä löydy joka puolelta, mutta sitäkin jo odotellaan. Syksyn tuntee myös luissa ja ytimissä jo iltaisin, kun seisoskelee koira-aitauksessa odotellen, että pikkuneidin patterit loppuisivat ja alettaisiin käymään virransäästötilassa. Koirat eivät selkeästikään pode minkäälaista syysmasennusta, ainakaan meidän ''alaskan paimenkoira''!




Oma syksyni lähtee käyntiin vaihteeksi pääsykokeilla. Tässä tämän viikon projektina on katsastaa kaikki mahdolliset hakukohteet ja suorittaa se ''vaativa'', aikaa vievä prosessi tietokoneen ääressä eli laittaa hakupaperit sisään. Sitten alkaakin vajaan muutaman kuukauden odotus, ja marraskuussa sarastaa pääsykoepäivät - taas! Sen verran konkari alan olemaan jo pääsykokeissa, etteivät ne jaksa enää tilaisuutena jännittää meikäläistä. Ahdistavat tosin sitäkin enemmän. Mutta nyt motivaatio on varmasti kovempi kuin koskaan! Tarkkaa syytä en keksi tähän, mutta olen tyytyväinen... Sillä vankka motivaatio kouluun on se, mistä tässä on ollut hetken aikaa puute.

Syksy on koulunalun aikaa. Ja itse olen huomannut ikävöiväni kouluun. En mihinkään tiettyyn, koska viimeisistä kouluajoistani alkaa tulla jo pikkuhiljaa kolmisen vuotta (avointa yliopistoa kun en laske kouluksi tässä yhteydessä). Ylipäätänsä olen kaivannut koulunpenkillä, luennoille tai oppitunneille, isoon rakennukseen, jossa pyörii tungokseen asti omaa ikäluokkaa olevia nuoria, päiviä, jolloin saan perehtyä asiaan, joka todella kiinnostaa minua.

Nyt siihen on taas mahdollisuus, mitä en aio jättää käyttämättä!



 Syksy on myös aikaa, joka kannustaa minua luovuuteen, lähinnä valokuvauksen ja maalaamisen pariin. Nyt kun ikioma kirjoituspöytänikin on saatu kasattua ja paikoilleen, mikään muu ei estä minua ryhtymästä toimeen kuin ajan puute... Kenties tässä saadaa jonkinlainen päiväjärjestys kehitettyä niin, että edes kerran viikossa ehtisi ottamaan pensselin tai kuvitteellisen kynän käteensä ja saisi jotain aikaiseksi näillä saroillakin, muutenkin kuin blogin puolella.

Tänäsyksynä minulla on myös erityinen haaste liittyen koiraamme. Kun lumi tulee maahan, alkaa meillä vetotreenit puolikkaan vetojuhtamme kanssa. Siihen liittyen syksy käytetään aktiivisesti niin kunnon kuin tärkeiden käskyjen treenaamiseen! Ja koska lisäliikunta ei tee itsellekään yhtään pahaa, on kyseinen tehtävä prioriteettilistalla aika vahvana näin vapaa-ajan osalta.

En itse varsinaisesti ole mikään syysfani. Illat pimenevät ja kostea kylmyys saa vallan... Mutta kynttilät, ruska ja talven odotus tekevät siitä enemmän kuin siedettävän. Kunhan vaan ei kovin sateinen syksy olisi tiedossa...




torstai 12. syyskuuta 2013

Käsi kädessä musiikin kanssa

''Well you only need the light when it's burning low
Only miss the sun when it starts to snow
Only know you love her when you let her go
Only know you've been high when you're feeling low
Only hate the road when you're missing home
Only know you love her when you let her go
And you let her go

Staring at the bottom of your glass
Hoping one day you'll make a dream last
But dreams come slow and they go so fast
You see her when you close your eyes
Maybe one day you'll understand why
Everything you touch surely dies
''...


 -  Passenger: Let her go


Yksi herkimmistä kappaleista, joita olen viime aikana kuunnellut. Eräs ystäväni laittoi sen Facebook-seinälleni, jonka jälkeen se päätyi taloutemme soittolistalle ja sitä kautta päässyt repeat-osastolle. Kappalehan kertoo luultavasti menetetystä rakkaudesta, mutta se kertoo omasta mielestäni yleisesti myös siitä, miten kaikkea osaa arvostaa vasta, kun sitä ei itsellä ole. Perusluonne ihmisellä: sitä kaivataan, mistä on puute tai mikä on jo menetetty.

Itselleni tämä kappale kertoo muusta kuin menetetystä rakkaudesta. Se kertoo menetetystä läheisestä. Sen lisäksi, että kappale osoittaa, kuinka menetettyä on helpompi arvostaa, se kertoo myös, kuinka hyvät asiat menevät nopeammin ohi kuin huonot asiat. Sitä välillä unohtaa nauttia hetkestä, tarttua kiinni kaikkeen hyvään  ja antaa pahan pudota pois kyydistä. Ehkä joku päivä sitä ymmärtää miksi joskus käy niin kuin käy, miksi toisiin sattuu enemmän kuin toisiin ja miksi maailmassa on pahaa.

En tiedä, onko kukaan lukijoista pistänyt merkille, mutta jokaisessa musiikkipainotteisessa kirjoituksessa, johon olen ängennyt lyriikat mukaan, tietyt osat ovat tummennettuja niistä. Ne osat heijastavat yleensä itseäni vielä enemmän kuin kyseinen kappale kokonaisuutena. En tiedä, miksi olen tällaisen tavan ottanut käyttöön. Se tuntui hyvältä ensimmäisten lyriikoiden kanssa, ja samaa linjaa olen huomaamattani jatkanut. Nyt sen sitten paljastin, koska huomasin taaskin tehneeni korostukset lyriikoissa.

Musiikki on iso osa elämääni, kuten varmaan blogistanikin sen huomaa. Sen hetkinen musiikki heijastaa hyvin usein omia tunnetilojani, ajatuksiani ja unelmiani. Jokaiselle hetkelle on myös oma musiikkinsa. Joskus se määräytyy kanssaihmisen mukaan, mitä kuuntelee. Joskus sitä apeana kuuntelee menevämpää musiikkia, tanssittavaa bilemusiikkia, jotta piristyy. On päiviä, jolloin tarvitsee musiikkia, joka rauhottaa. Joskus musiikki suoraan heijastaa tunnetta pään sisällä. Erittäin isossa osassa ovat, etenkin tänne blogiini laittamissa musiikkivalinnoissa, lyriikat. Ja niiden osuvuus. Blogissa olleet kappalevalinnat eivät tästä syystä ehkä suoranaisesti kuvasta musiikkimakuani, ne on valittu usein muilla perusteilla. Musiikki on kulkenut käsikkäin etenkin rankkojen ja huonojen aikojen kanssa. Hyviin hetkiin kuuluu totta kai musiikki, mutta se ei välttämättä ole niin täynnä tunnelatausta; kyse on enemmänkin konkreettisestayhteydestä jonkun musiikin ja hetken kanssa eli joku kappale on soinut, kun jotain merkittävää on tapahtunut. Jokaiseen tunnetilaan on myös oikea musiikki; niin hyvään kuin huonoon fiilikseen.

Musiikkihan on jonkun tapa ilmaista itseään. Mikäs sen hienompaa kuin löytää valmis kappale, joka ilmaisee omia fiiliksiään tietäen, että kirjoittaja on osannut vangita omat tunteensa paperille, mutta samalla myös omani. 









keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Hetken hengähdystauko

 Fiilis raskaan työpäivän, tai paremminkin työviikon, osalta.

''Silmät kiinni ja monitorit huutamaan 
Ei oo mitään muuta kuultavaa 
Hetken maailma on tässä 
Silmät kiinni niin tilaava kaipuu 
Vaadi kukaan ei mihinkään taipuu 
Hetken maailma on tässä 
Kun tuntuu ettet jaksa 
Oot antanu jo kaiken 
Ei teot enää vaivaa maksa 
Liian pitkään alla paineen 
Tauolle aihe on
Kokonaan 
Kun maa kiskoo sua puoleen 
Ja peri väkivallan jalkaa 
Ei virtaa valkosolut suoneen 
Oot valmis kääntää kelkan 
Tarviit taukoo hetken verran.''

- PistePiste: Hetken maailma on tässä

On niitä viikkoja, jolloin kaikki ei suju mallillaan. Ja viikkoja, jolloin mikään ei suju. Viime viikko kuulu tuohon ensimmäiseen ryhmään, ja tämä viikko hyvinkin vahvasti tähän jälkimmäiseen. Ja nimenomaan töissä, mutta valitettavasti se on vaikuttanut vapaa-aikaankin.

Siksi nyt päätinkin pitää hetkosen vapaata edes töiden ajattelemisesta. Tänä iltana en uhraa ajatuksiani huomisiin tai tämänpäivän töihin. Nollaan täysin. Menen hyvillä mielin nukkumaan. Toivottavasti nukunkin paremmin. Ja aamulla herään virkeänä uuteen aamuun tehden loppuviikosta paremman kuin mitä tämä tähän asti on ollut!

Tässä rento kappale kaikille kovan viikon kokeneille (muistakaa, että viikko on vasta puolessa välissä!). Rentoa meininkiä ja osuvat lyriikat: 



Hyviä taukohetkiä itsekullekin!

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Nuoruuden ihannointia

Nuoruutta ihannoidaan, mutta ihmettelempä vain miksi?

Keski-ikäiset haluavat takaisin nuoruusvuotensa, teini-ikäiset eivät malttaisi odottaa oikeata nuoruutta ja keinutuolikansa muistelee lämmöllä nuoruuttaan aloittaen tarinoitaan hyvin usein ''kun minä olin nuori...''. Kenties meikäläisestä tulee ajan myötä samanlainen ja kukakapa teini ei tosiaan olisi toivonut, että ankea teini-ikä vaihtuisi nuoruuteen.

En vain ymmärrä, ainakaan tällä hetkellä, mitä niin hienoa nuoruudessa on? Rahaa on vähän, mutta mahdollisuut esimerkiksi reissaamiseen ovat parhaimmillaan, kun ei ole vielä lapsia ja muita sitovia ominaisuuksia. Rahaa on vähän, koska koulutus on kesken ja työkokemus vähäistä, jolloin työtä on vaikea saada. Ainakin vakituista. Vitsikkäästi voi vielä todeta, että kokopäiväisen opiskelijan rankkaan elämäänhän kuuluu vaativa jako juhlimisen ja opiskelun välillä! 

Itsehän vielä viettelen suht tasaista arkea, kun on avomiehen ja koiranmyötä jo tietynlainen perhe-elämä menossa eikä opiskeluelämän juhlintapuoli enää kiinnosta samalla tavalla kuin kolmisen vuotta sitten. En kuitenkaan malta millään itse odottaa, että pääsisin tästä vaiheesta eteenpäin: saisin ammatin, työpaikan, auton, toisen koiran ja aikanaan lapsia... Haaveita riittää. Ainahan niitä haaveita riittää edessäpäin ja ihmisen tietynlaiseen perusluonteeseen kuuluu, että ihannoidaan juuri sitä, mitä ei sillä hetkellä ole. Kunnollinen aikuisuus kuulostaa tällä hetkellä omaan korvaan unelmalta, vaikka tosiasiahan on se, ettei aikuisuuskaan varmastikkaan ruusuilla tanssimista ole. En silti kuvaisi nuoruuttakaan helpoksi. Unelmia pitäisi jahdata, paineita, odotuksia ja kysymyksiä tulevaisuudesta tulee esiin kulmien takaa.

Kenties nuoruuden ihannointi tulee siitä vapaudesta, mikä nuorena on. On vapaus mennä ja tulla, tietysti töiden rajoissa. Voi helpommin vaihtaa mieltään oman alansa suhteen. Virheet ovat kenties hyväksyttävämpiä. Nuoruus on kenties sitä aikaa, jolloin parhaimmat kokemukset koetaan. Tosin itse olen sitä mieltä, että koko elämä on kokemus. Ehkä nuorena on enemmän mahdollisuus elää fiiliksen mukaan. Kaikki tämä johtuen mahdollisesti juuri siitä, että elämä pyörii oman ja mahdollisesti vain yhden toisen navan ympärillä enimmäkseen.Saa rellestää ja olla... nuori!

Nuoruudessa on omat hauskat puolensa, kuten muissakin elämänvaiheissa. Kaikki ne vaiheet kuitenkin toivottavasti tässä koetaan!

Ps. Suuri helpotus on, että teini-ikä on jo takana!!

MUSH B.A.R.F: Ilmainen ateria -kampanja

Bongasin Facebookkia selatessa Mush-raakaruokamerkin kamppanjan, josta innostuin taas miettimään raakaruokaan siirtymistä omankin koirani kanssa. Pentuna meidän kakara ahmi kaiken, mitä nenänsä eteen sai, mutta nykyisin teini-ikäisyys on saanut sen vaativaksi. Lihaa, lihaa, lihaa, lihaa... Aina pitäisi olla lihaa.

Nykyisin olenkin ottanut tavoitteeksi, että toinen ateria koostuisi lihasta. Mikään ei voita raakalihaa! Sitä meidän pentu on saanut osaksi ravintoaan jo kolmen kuukauden ajan. Joskus sen saa suoraan kuppiin, joskus jäädytettynä kongosta, jolloin ruokansa eteen joutuu tekemään hitusen enemmän töitä.

Mush:n Ilmainen ateria -kampanja on esimerkki hyvästä keinosta kokeilla raakaruokinta. Kampanjan tarkoituksena on tehdä Vaisto- sarja tutuksi ilmaisten ruokanäytteiden avulla. Itse suosin mahdollisimman helppoa tapaa toteuttaa edes osittain raakaruokintaa. Lemmikkikaupan suosittelemana kokeilin kerran Vaisto-sarjaa, mutta jämähdinkin siihen, sillä se oli huomattavasti helpompaa kuin aikasemmat kokeiluni raakaruokinnasta. Paloihin saa helposti piilotettua matolääkkeet, punkkijauheen, jotka meillä ei mene noin vain suuhun. Isokokoinen pentu kun on kyseessä meillä, niin tykästyin myös siihen, kuinka helppoa Vaistoa on annostella ilman, että ruokkii liikaa. Tai laittaa siä vaikka vain muun ruoan sekaan herkkupaloiksi.

Meidän Bellan suosikkiresepti on:
- raakalihaa
- hieman raejuustoa
- hieman riisiä

Ja kuppi nuollaan niin puhtaaksi, että se kiiltää! 

Ilmainen ateria -kamppanja tuo tutuksi raakaruokinnan helpon vaihtoehdon. Lisätietoa kampanjasta löydät sivulta  www.mushbarf.fi/ilmainen-ateria . Sieltä jokainen pystyy myös lunastamaan karvakuonolleen oman ilmaisen aterian ja kehittelemään oman suosikkireseptinsä!

http://www.mushbarf.com/sites/default/files/styles/flexslider_full/public/mush-launch-2.jpg
www.mushbarf.fi/ilmainen-ateria










torstai 5. syyskuuta 2013

Facebook-tiedotus



Ihan täytyy täälläkin nyt ''mainostaa'', että sain aikaiseksi tehdä blogille FB-sivun! Se löytyy osoitteesta https://www.facebook.com/onmyway.blogspot . Kaikki halukkaat ovat ehdottomasti tervetulleita sinne! Päivittelen sinne, kun jotain mukavaa on tullut kirjoiteltua tänne :) 

Kiitän isosti kaikkia seuraajia, lukijoita ja ihmisiä, jotka eksyvät lukemaan tätä blogia! Kohta ylittyy kolmen tuhannen lukukerran rajapyykki!!

Kirjoittelu jatkukoon...

To be continued...

My perfect match


Eilen vietin rattoisan illan miehen ja koiran kanssa Kupittaan puistossa. Osallistuimme nimittäin ensimmäistä kertaa ikinä koirien Match-show'n eli tuttavallisemmin mätsäreihin. Meidän haukkulimmehan ei mikään rotukoira ole, joten siitä ei koskaan tulisi täyttä näyttelykoiraa. Kotikoiraksi se meille otettiinkin eikä palkintokoiraksi. Mutta mätsäreitä halusin välttämättä kokeilla, kun kyseessä on kaunis ja solakka koira. Olin alusta alkaen sitä mieltä, että Bella viedään mätsäreihin pentuiässä, jos viedään ollenkaan. Siksi nyt olikin viimeisiä tilaisuuksia tähän.

Mätsärit eivät ole siis niin vakavamielisiä kuin varsinaiset koiranäyttelyt, joihin osallistuvien koirien pitää olla tiptop ja vielä vähän enemmänkin. Mätsärit ovat niin sattuja harjoitusnäyttelyitä, joihin seropit (=sekarotuiset piskit) saavat myös osallistua. Siellä arvioidaan koiran ja omistajan yhteistyötä, koiran luustoa ja ulkomuotoa sekä esiintymistä eli liikehdintää.

Häntä pystyssä ja heiluen kehän laidalla...
En tiedä, kumpi siinä jännitti alkumetreillä enemmän - emäntä vai koira! Monta sataa koiraa, useita eri luokkia ja pennuissakin 37 suloista koiraosallistujaa. Pentuluokassa meidän karvatassu oli ainut sekarotuinen, ja edustikin tätä ''rotua'' varsin mallikkaasti! Asetin meille pienen tavoitteen päivälle: saada asiat hoidettua kehässä niin kuin kuuluukin ja saada hyvää palautetta. Tavoitteet olivat näin alhaiset, sillä se oli ensimmäinen kerta niin koiralle kuin meikäläisellekin tällaisessa tapahtumassa ja meidän koira kuuluu näihin ylisosiaalisiin koiriin, jotka haluaisivat jokaisen ympärillä olevan koiran luo leikkimään ja tervehtimään. Siinä sitä tekemistä alussa riittikin, kun ympärillä hääräsi satoja koiria! Lopulta sain neidin ymmärtämään, että kehässä innostutaan ja muuten ollaan rauhassa.

... Ja yhtälailla kehässäkin!
Tavoitteemme saavutimme, ja paljon enemmänkin. Ekasta kehästä lähdimme punaisen nauhan kanssa pois, eli pääsimme niin sanotusti jatkoon. Bella ahmaisi palkinnoksi saamansa namin nopeasti suihinsa ansaitusti ja olisi kovin halunnut vielä toisenkin. Uudestaan kehään palatessamme pääsimme muiden punanauhojen seasta kymmenen parhaan joukkoon. Bella sai erityistä kehua kiiltävästä, pehmeästä turkistaan ja valkoisista, hyväkuntoisista hampaistaan. Yllätyksistä suurimpana itselleni tuli se, miten hyvin pärjäsimme vähällä harjoituksella - ja etenkin, kuinka hienosti Bella seisoi oikeassa asennossa ilman säätelyä! Neljän parhaimistoa kun alettiin valitsemaan, alkoi keskittyminen pikkuneidillä jo olla muualla, kuten etummaisen namipussissa. Tiemme siis päättyi tähän ja varsinaiset kisapalkinnot jäivät saamatta, mutta me saimme oman palkintomme: onnistumisen! Bellalla heilui häntä kovin kehässä ja namin perässä oli kiva juosta siinä emännän rinnalla! Lisäksi sai paljon huomiota ja katseita, rapsutuksia ja nameja sekä rutkasti kehuja!

Aluksi hieman tuppasi harmittamaan, ettei ylletty neljän parhaan joukkoon, mutta pakahduin ylpeydestä jo sillä hetkellä, kun meidät valittiin ekasta kehästä jatkoon. Ja vielä ekakertalaisina! En voisi ylpeämpi olla omasta koirastani! Palkinnoksi päivän työstä Bella sai kotona suuren luun ja extrapaljon haleja ja rapsutuksia!

Päivän kokemus antoi uutta intoa kokeilemaan kaikkea muuta ja ylittämään itseni, sillä enemmän meikäläinen oli epävarma kuin koira siinä hihnanpäässä. Mahdollista on, että palaamme vielä mätsäreihinkin, mutta takuuvarmaa on, että koiran kanssa lähdemme kokeilemaan kaikkea muutakin kivaa, kuten agilityä, tokoa tai muuta vastaavaa. Ja tärkeintähän eilisessäkin oli, että saatiin uusia kokemuksia koiralle ja että minulla ja koiralla oli yhdessä kivaa!

Hännänhuiskutus kaikille kannustajille Bellalta!



tiistai 3. syyskuuta 2013

Pienissä häissä

Tuossa viikonloppuna tuli matkustettua hieman Turkua pidemmälle pieniin ''hääjuhliin''. Oikeastaan itse häät olivat jo juhannuksena, maistraatissa. Menimme vain mieheni kanssa juhlistamaan sitä tuoreen avioparin kanssa näin jälkikäteen.

Viikonloppu sai minut kuitenkin pohtimaan avioliittoa ja häitä. Millaiset itse haluaisin? Miksi haluaisin naimisiin? Mitä avioliitto merkitsee?

Itsellehän häät eivät vielä ole kovin ajankohtaiset, vaikka yksi sormus vasemmassa nimettömässä jo kimaltelee. En siis vielä ole vakavissaan ehtinyt ajatella, millaiset häät haluaisin, mutta pienenpieni havainto niiden koosta kenties on. Ennemmin nuo muut kysymykset kaivertuivat mieleeni. Miksi ylipäätään kukaan haluaa mennä naimisiin, kun katsoo avioeroprosentteja? No, sanotaanko näin, että jos ei uskoisi tosi rakkauteen, sitä ei voisi löytää. Jos ei usko rakkauteen ensisilmäyksellä, sitä tuskin tapahtuu. Jos ei usko lupaukseen elinikäisestä kumppanista, se tuskin toteutuu. Karkeaa kenties, mutta näin sen itse pyörittelen päässäni. Avioliittohan on lupaus olla yhdessä koko loppuelämän. Miksei sitä siis sinetöisi, jos on löytänyt toisen puolikkaansa?

Avioliittohan on lupaus, sitoutuminen, virallinen sellainen. Toki monet pariskunnathan ovat loppuun asti yhdessä ilman, että menevät naimisiin. Oikeaa ja väärää tapaa ei mielestäni ole.

Monet pariskunnat menevät naimisiin myös lasten takia. Ja useinhan vielä tänäpäivänäkin pariskunnat ottavat saman nimen mentyään naimisiin, joten tässä tapauksessa sukunimi kuvastaa ehkä vahvemmin samaan perheeseen kuulumista.

Monille naisille hääpäivän on päivä, josta on unelmoitu pikkutytöstä lähtien. Valitettavasti en itse voi samaistua tähän, sillä omat hääajatukseni nousivat vasta vuosi sitten. Ennemminkin tuntuu, että hääpäivässä on kyse morsiamesta kuin pariskunnasta yhteisesti. Tosin mahdollista on, että miehet vetäytyvät suunnittelusta pois ihan omasta tahdostaan ja taktiseva vetona. Televisio on täynnä häihin liittyvä ohjelmia: on häitä sulhasen tapaan, hirviömorsiammet ja se yksi ohjelma, jossa neljä morsianta kilpaili, kenellä oli parhaimmat häät. Nyt ilmeisesti on alkamassa uusi ohjelma, jossa pariskunnan häät suunnittelevat kaks julkisuudenhenkilöä. Oma kantani näihin on hyvin jyrkkä: ajoittain hyvää viihdettä, mutta itse en lähtisi mukaan tuollaisiin, vaikka maksettaisiin. Voisin ehkä antaa kihlattuni hoitaa kokonaan hääjärjestelyt, mutta yksikään kamera sitä ei ikuistaisi. Hirviömorsiammeksi en ole tulossa ikinä, sen vannon kautta kiven ja kannon. Ja häistä kilpaileminen on jo mautonta. Enkä todellaakaan, ikinä, antaisi ventovieraan suunnitella hääjuhliani.

Maistraattihäätkin ovat mieleiseni. Intiimi ja nopea tilaisuus. Ei ylimääräistä stressiä ja häslinkiä eikä pelkoa, että muuttuu haluamattaan hirviömorsiammeksi.

Lauantaina sain ihailla kaunista vihksormusta ystäväni nimettömässä ja totesin itsekseni, että mihin tulokseen ikinä päädytäänkään mieheni kanssa, niin tärkeintähän on se, mitä häät ja vihkisormus edustaa: avioliitto. Yhtäkuin lupaus olla Yhdessä nyt ja aina. Vaikka en välttämättä tarvitsisi paperinpalaa todisteeksi tuosta, niin mukavahan se on ajatella, että joku kaunis päivä joskus se on virallista.

Ja ehkä silloin juhlissa soi seuraava kappale... ;)



sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Kesä kuvina

Syksy lähenee... On aika palata töihin ja pilvisiin päiviin, sateisiin ilmoihin ja keskittyä siihen, että kesä se on ensi vuonnakin. Kesä oli kaunis, aurinkoinen ja täynnä ihania ihmisiä, paikkoja ja muistoja! Tässä niistä muutamia kuvina...
Piknik ex-kämppiksen kanssa

Turun keskiaikaismarkkinat

Auringonottoa omalla rannalla

Bella ja uimatuokiot

Turun linna ja uusi koti

Lapsuuden koti ja kirkkaat sinitaivaat