keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Pala Joulua

Varsinaiseen jouluun on vielä melkein kaksi kuukautta aikaa, mutta täällä on pientä joulun tunnelmaa ollut jo jonkin aikaa. Suurin syy siihen on ollut se, että mieheni on nyt muutamaan otteeseen kantanut kaupasta kotia lapsuudesta tuttuja suklaapukkeja! Sormet ovat syyhynneet ja kuola melkeinpä valunut suupielistä, kun olen näitä suklaisia tuomisia katsellut.

Tänään sitten menin kauppaan ja päätin, että minäkin haluan! Kassalle kävelin jouluisen ja lapsellisen makeisen kanssa hieman häpäeävänä, mutta kotiin päästyäni olin kuin nelivuotias muksu, joka on juuri saanut ensimmäisen suklaapukkinsa tänä vuonna! Hamstrasin tätä herkkua tovin, en halunnut rikkoa kaunista foliokuorta. Kauaa en kuitenkaan voinut vastustaa, ja niinpä suklaata alkoi paljastua värillisen kuoren takaa.

Olipa muuten kummallinen aikamatkustus lapsuuden hetkiin. Tosin olin pienenä tosi huono syömään tällaisia koristesuklaita. Ja ainoana syynä oli se, että en raaskinut repiä foliota suklaan päältä. Ja jos sattumalta uskaltauduin avaamaan käärön ja se repesi jostain kohtaa ennen kuin koko suklaa oli paljastettu, oli maailman loppu lähellä. Kyllä se oli tarkkaa lapsena. Nytkin huomasin varovasti alkavani avaamaan foliota, mutta en ihan niin tärkeilevä ollut pienten halkeamien kanssa. En ainakaan tunnusta.

Jotta joulun tunnelma valtaisi astetta enemän mieleni, sytyttelin vielä muutaman tuoksukynttilän palamaan ja nautin hetkestä.

Varsinainen jouluhan meidän perheessä on tänä vuonna hieman erilainen. Tarkoituksenamme on lähteä katsomaan Geneven joulua tällä kertaa. Innostus matkasta ja erilaisesta joulusta kasvaa koko ajan sisälläni, etenkin nyt kun varmistui koirallekin hoitopaikka. Perinteistä joulua ei tänä vuonna ole meille tulossa, mutta varmasti sitäkin rennompi!

Ensimmäinen suklaapukki sitten kymmeneen vuoteen!

Vähän joulutunnelmaa


Hups. Taisi osa pukistä päätyä jo parempiin suihin...

tiistai 29. lokakuuta 2013

Pitkä vai pätkä - jotain väliä?


''Joskus toivoin etten olis näin pätkä
pelaisin vaik lätkää ja mul ois oma prätkä
Mä oon ehkä pieni mutten silti heikko
Siks selkä suorana mä seison
Jos yltäis jalat maahan voisin kaahaa
vaik ympäri maata mut ei oo niin vakavaa
Ehkä pieni muttei silti heikko
Siks selkä suorana seison.''


- Uniikki, ''Pätkätöis''


Pituus. Se on jokaisen ihmisen ominaisuus.
Milloin on lyhyt ja milloin pitkä? Sen määrittelee ympäristömme ja me itse.

Olin koko ala-asteen pisimpien joukossa luokkalaisissani. Sitten kävi jotain. Muut menivät ohitseni ja sain paikan luokkakuvissa eturivistä lyhyyteni takia. Jämähdin siihen pituuteen, kun muut huitelivat ohitse. Osittain kai saan ''syyttää'' sukuani lyhyestä pituudestani, mutta ei se itselleni ole varsinaisesti koskaan ollut ongelma. Onhan se kiukuttanut aina välillä, ettei ylety kaapin ylimpiin hyllyihin tai hattuhyllylle ilman jakkaraa tai ei saa painavaa kassia junassa pois katon rajassa olevasta säilytystilasta. Yksi ulkomaanreissu tuli myös kohdattua ongelma, ettei lyhyempänä nähnyt pitkien ihmisten yli hienoa nähtävyyttä. Olen jotenkin vain sopeutunut siihen, etten ole pitkä. En pidä itseäni varsinaisesti lyhyenä, nimenomaan en vain ole pitkä. Naisillahan on se bonus, että korkokengät on keksitty, joten jos sellaisilla vain osaa kävellä, saa senttejä lisää helposti.

Tiedän kuitenkin ihmisiä, joille lyhyys on ongelma - ja myös ihmisiä, joille pitkänä oleminen on ongelma! Yleisimmät ongelmat ainakin naisilla lyhyydestä ovat vaatteiden koot, etenkin farkkut, ylttämisongelmat sekä se, että lyhyenä jää helpommin muiden varjoon. Pitkät ihmiset taas kiroavat roikkuvia lamppuja ja lyhyitä kumppaniehdokkaita. Isäni on kohtuullisen pitkä, ja muistan lapsuudestani, kuinka hän eräänkin kerran kumautti päänsä roikkuvaan kattolamppuun tai kuinka vaikea hänen oli seurata minua lasten leikkitelineisiin. Jos taas pituutta löytyy naiselta lähempänä 190 senttiä, niin kyllä siinä saa etsintöjä tehdä, että löytää sopivan ihmisen, joka täyttää vielä naisten yleisimmän kriteerin eli olla naista pidempi. Sama varmastikin lyhyellä miehellä, vaikka hän ei varsinaisesti pidempää naista etsisikään, niin nainen etsii pidempää.

Jos lyhyempänä ihmisenä pohdin lyhyyden hyviä puolia, niin on helpompi löytää sopivan pituinen mies! Mutta jos vakavasti pohdin asiaa, niin mitäpä sillä on väliä, kuinka pitkä on? Se on ominaisuus siinä kuin silmien väri, jalan koko ja kasvojen muoto. Millekään niille emme voi mitään, jos haluaisimme muuttaa ne itsessämme pysyvästi. Pitkänä taas sopeutuisi paremmin ehkä nykypäivän muottiin: jokainen paita tai farkut eivät olisi liian pitkät hihoista tai lahkeista, vaikka muuten sopivat. Hieman nykyistä pidempänä taas huvipuistojen turvalaitteet istuisivat paremmin. Ja viidellä lisäsentillä saisin vierastyynyt otettua yläkaapista ilman, että haen keittiöjakkaraa.

Olen vain itse tullut tässä vuosien aikana siihen tulokseen, että olen juuri niin pitkä kuin olen eli sopiva. Ja sen kanssa eletään. Olenhan sentään suvussani yli keskipituuden. Ei tarvitse kumarrella niin paljon. Ja kyllä sitä aikaamyöten jalatkin tottuivat jatkuvaan varvisteluun, jotta mieheltä saa suukon. Ja mikä parasta, ei kastu sateella sääristä niin pahasti, koska sateenvarjo suojaa paremmin ollessaan lähempänä maata.

Muilta sitä aina välillä kuulee kuittailua omasta lyhyydestään, mutta silmäni ovat auenneet myös siihen, ettei kauhean pitkilläkään aina niin helppoa ole. Muiden kuittailu omasta pituudesta on kuin mikä tahansa kritisointi omasta ulkonäöstä: sen voi ottaa joko vitsillä tai antaa mennä täysin ohi. Pääasia on, että itse hyväksyy itsensä juuri siinä pituudessa kuin on.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Sushia, särkyä ja sävelmiä

Jukka Poika - Worst Part Is Over
(Alkuperäinen esittäjä Anna Abreu)

''Worst part is over
Signs will show you when you're through
It's always the darkest before you see the light
You keep on falling
Hear me calling out to you
Just don't give up
Don't let nobody break you down.''



Perjantaina oli loistokas sushi-illallinen kavereittemme kanssa. Kun kotitekoiset sushit oli väännetty, TV tarjosi meille Vain elämää -kokemuksen, josta päällimmäisenä itselleni jäi käteen yllä oleva kappale. Jokin todella viehätti tuossa, niin tulkinnassa kuin lyriikassa. Ja toisekseen, se osoitti sopivan myös kuin nenä päähän tähän viikonloppuun.

Ei mennyt kaikki kohilleen. Jokainen varmasti tietää niitä hetkiä, jolloin kysyy itseltään, että joko nämä koettelut olisivat tässä vähäksi aikaa? Minä esitin tänään tuon kysymyksen itselleni. Harmeista päällimmäisimpänä ja tuoreimpana on pahuksen kipeä koipi, joka vaikeuttaa liikkumista ja kiusaa leposäryllä. ''Ennenaikaisesti rapistunut'', ei tässä muuta taas voi tuon jalan kanssa todeta. Edessä siis viikko lepoa, särkylääkettä ja kilokaupalla kylmägeeliä. Mahtavatkohan nämä rapistumiset pahentua tuossa ensi kuussa, kun taas joutuu lisäämään yhden vuoden elinikään? En ainakaan suostu myöntämään, että vanha polvivika vihoittelee vain, koska on koleat ilmat...

Onneksi sentään valonpilkahduksiakin mahtui viikonloppuun. Onnistuneen sushi-illallisen lisäksi saimme vihdoin ja viimein hankittua kohta vuoden ikäiselle karvalapsellemme syntymäpäivälahjan, joka tulee tarpeen niin koiran kuin meidänkin kannaltamme. Lisäksi olen ahkerasti poltellut ihanaa appelsiinintuoksuista tuoksukynttilääni luoden hieman piristävämpää tunnelmaa itselleni. Kun makaa sohvalla koipi ylhäällä särystä, niin mikäs sen parempaa kuin piristävä tuoksu huoneessa ja hyvät kutimet kädessä.

Kaikki viikonloput eivät aina ihan täysin mene putkeen, mutta pää pystyssä mennään kohti uusia pettymyksiä!

Eniten tuossa särkevässä jalassa harmittaa treeniaika, joka menee hukkaan. Olen (hulluna?) ilmoittautunut toukokuussa olevaan naisten kymppiin, jossa tarkotus olisi muutakin kuin vain köpötellä se kymppi. Naisten kymppi on ollu haaveenani jo pitkään, ja viime keväänä ainoa este oli polvi. Nyt olisi tarkoitus yrittää uusiksi. Koko syksy vaan mennyt huonossa harjoittelussa flunssan ja nyt polven takia. Niinhän sitä sanotaan, ettei urheilija tervettä päivää näe. Ja minä kuin vain vähän edes yrittäisin esittää urheilijaa pitkästä aikaa...

Positiivisena asiana on se, että toukokuuhun on aikaa ja viikon levon jälkeen toivottavasti painelen jo pitkin merenrantoja koiran kanssa juosten!

torstai 24. lokakuuta 2013

Ysärifiilistelyä

Joku kaunis ilta istahdin TV:n ääreen ja huomasin tuijottavani Frendit-sarjaa varmaan kymmenettä kertaa. Kaikki jaksot on nähty, useampaan kuin yhteen kertaan. Ja silti, silti jäin katsomaan sitä uudestaan! Mikä huvittavinta, huomasin hakevani tietokoneemme tiedostoista kaikki vanhat Frendi-jaksot!

Sarja alkoi Suomessa 1996, jolloin itse olin vain vaahtosammuttimen kokoista isompi. En tarkkaan ottaen muista, milloin aloin katsomaan sarjaa ensimmäisen kerran. Mutta muistan, kuinka äitini kanssa istuimme aina iltaisin sitä seuraamassa. Sitten se tuli katsottua toisen kerran, kolmannenkin... Yhden ystäväni kanssa katsomme vieläkin aina jakson tai pari, kun tapaamme. Nyt tässä sitä taas istutaan, viidennettä kertaa katsomassa, kun Ross on tauolla Rachelin kanssa, Joe ihastuu Racheliin ja toisinpäin, Ross eroaa ja eroaa ja eroaa... Ah, niitä klassisia hetkiä!

Melkein hävettää, kun jaksaa katsoa samaa sarjaa uudestaan ja uudestaan: samat vitsit naurattaa, samat kohtaukset saavat kananlihalle ja juoneen ei kyllästy. Ja pakko on laittaa tauolle, jos menee hakemaan jääkaapista välipalaa, koska hetkeäkään ei voi jättää välistä.

Tosin, mitä hävettävää ysärifiilistelyssä on? Olen ysärilapsi! Kuuluu syntymäperimään, että ysäri on verissä. Bakstreet boys, Britney Spears, flanellipaidat... Okei, rajansa kaikella, mitä fiilistelee! Sitä paitsi, mikäs sen hauskempaa kuin katsoa, kuinka hius- ja vaatetyylit vaihtuvat tuotankokaudelta tuotantokaudelle!

Mikä tietyissä sarjoissa viehättää niin paljon, että ne jaksaa katsoa uudelleen? Itselläni sellaisia ovat Frendien lisäksi Simpsonit. Siinäpä se sitten onkin. Leffoja löytyy enemmänkin, mitä jaksaa katsoa uudelleen ja uudelleen, mutta pitkiä, kymmenen tuotantokauden mittaisia sarjoja...

Ehkä tässä ysärifiiliksessä vielä löytää itsensä saparopäisenä napapaita päällä ja joku poika- tai tyttöbändi soiden taustalla. Tai sitten jätän tämän ysärifiilistelyn vain tähän menestyksekkääseen, 90-luvun vaiheita seuraavaan ja kaikkien tuntemaan sarjaan.





Säästölinjalla

 Luin hyvän ystäväni Oranssifriikin blogikirjoitusta nuukuudesta ja sain inspiraation, sillä mikäpä omassa elämässäni olisi ajankohtaisempaa kuin nuukuus ja säästäminen.

Nuukuus ja säästäminen ovat tällä hetkellä niin sanotusti pääotsikoita elämässäni. Tuollaiset arvot ovat aina olleet elämässäni korkealla, mutta nyt ne ovat tänäsyksynä saaneet uudenlaisen tason. Jokaista ostosta pohditaan tarkkaan, että kuinka paljon sitä tarttetaan ja mitä muuta mahdollisesti tärkeämpää samalla rahalla saisi. Raha on loppuenlopuksi aika jännä elementti. Se pyörittää koko maailmaa, halusi sitä itse tai ei. Mikään ei onnistu ilman rahaa, joten ainoa keino on säästää sitä eli tiputtaa omia menojaan, jotta saisi jotain ylimääräistä.

Itse olen huomannut, kuinka vaikeaa säästölinja voi olla. En ole koskaan ollut kova shoppailija, mutta onhan se aina välillä kivaa ollut hankkia itselleen uusia vaatteita. Onneksi kirpputorit ovat pelastaneet mielenrauhani tässä asiassa! Samalla kun on pitänyt kirjaa menoistaan tässä hieman tarkemmin, on huomannut, kuinka paljon ruokaan menee rahaa viikossa. Vaikka ei meilläkään lihalla pröystäillä ruokapöydässä.

Säästäminen, mitä se on? Se on lyhyesti sanottuna rahan keräämistä sukan varteen pahan päivän varalle tai jotain mieluista varten. Se on myös menojensa pienentämistä. Yleensä se raha otetaan pois niin sanotuista ylimääräisistä menoista, kuten baari-illoista, lauantaiherkuista tai heräteostoksista. Siksi jouduinkin vitsikkäästi toteamaan tässä yksi päivä kaverilleni, että ''the party animal inside me has been killed, for a while.'' Ehkä pieniä poikkeuksia sallitaan tuossa marraskuun loppupuolella eräästä spesiaalista syystä. Siihen asti yritän kuitenkin pitää itseni mahdollisimman kaukana yökerhoista, ihan säästösyistä. Yllättävän paljon pystyy myös säästämään, kun vertailee eri merkkien hintoja kaupassa, vaikka joku saattaakin sellaista pitää liiallisena sentinvenyttämisenä.

Säästökuuri on opettanut henkilökohtaisella tasolla paljon asioita itsestäni. Itsetutkiskelua on käyty, kun on mietitty, ostaako koiralle heijastinhuivin vai itselle uuden paidan. Asiat tulee laitettua ajoittain paremmin tärkeysjärjestykseen kuin ''tuhlurina''. Ei helppo tie kulkea, mutta opettavainen.

Ja mikä tärkein opetus on ollut, vaikka olisikin matti kukkarossa, se ei tarkoita sitä, ettei kykenisi olemaan onnellinen. Rahalla ei saa rakkautta, turvaa ja tasapainoa se tosin luo, kuten joku joskus on minulle tokaissut.

Omat viisi vinkkiäni säästämiseen:

1. Mieti, mitä tarvitset eniten.
2. Mieti, mitä voisit saada säästämälläsi rahalla / valitse kohde ja ala säästää sitä varten
3. Kun kohtaat heräteostoksen, mieti tarvitsetko sitä todella.
4. Ota huomioon yllättävät menot, kuten sairastumiset tai juhlat, jotka ovat saattaneet unohtua.
5. Muista myös, että täytyy elämää elääki eikä vain nököttää pimeässä kotona!

Aukoton tuo vinkkilista ei ole, mutta hyvä apulista ainakin itselleni. Yksi vinkki on tosin vielä helpottamaan päätöstä alkaa säästämään: talvella on helpompi säästää kuin kesällä, jolloin tulee mentyä ja tehtyä kaikkea enemmän!


keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Piiloon peiton alle

Lokakuinen päivä, totta tosiaan. Sumussa ei näe paljoakaan eteenpäin. Sade saa ajatuksetkin harmaaksi eikä ulos tee mieli lähteä ollenkaan. Auringosta ei ole tietoakaan ja tuuli piiskaa sadepisaroita ikkunaan saade sen kuulostamaan siltä kuin joku lapsi heittelisi ikkunaamme kiviä. Teki mieli vain jäädä peiton turviin nukkumaan ja piiloutua ankealta syksyiseltä ilmalta. Pakko oli kuitenkin nousta ja aloittaa päivä. Painelin koiran kanssa pihalle lenkillä, missä tuuli puski vastaan niin, että koirakin luimisteli korviaan ja näytti närkästyneeltä. Kukaan muu ei ollut liikenteessä paitsi koiranomistajat. Olikin oikea koiranilma... Kyllä siinä kerran jos toisenkin tuli kirottua Suomen säätä ja toivottua lunta maahan.

Onko pakko mennä ulos?


Jottei aivan mielikin harmaantuisi ilmasta, pistin kesäistä musiikkia soimaan ja yritin ajatella lämpimiä ajatuksia. Yritin myös lohduttaa itseäni, että ehkä se lumi pian tulisi maahan ja tulisi kunnon talvi, päästäisiin tästä ankeasta välivaiheesta pois.

Pidän syksystä, mutta alkusyksystä: en tästä sateisesta, pimeästä, räntäisestä ja tuulisesta loppupuoliskosta. Ja tätä vaihetta kun voi kestää vielä helposti kuukauden päivät. Saisikin menolipun aurinkoon, johonkin lämpimään. Koska sellaiseen ei ole mahdollisuutta juuri tällä hetkellä, on tyydyttävä lämpöisiin kappaleisiin ja ajatuksiin:

''Tuo mulle lämpöö, vie mut aurinkoon.
Valmiina lähtöön, ota mua kädestä kii.
Tuo mulle lämpöö, vie mut aurinkoon.
Valmina lähtöön, yy kaa koo nee vii kuu.''

         - Bärdi, Lämpöö

Sateisia ilmoja ja lämpimiä unelmia. Peitto korville ja lämpimään.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Herkkuhetki

Viikonloppu hujahti nopeasti ja näin sunnuntai-iltana päätin piristää itseäni toteuttamalla viikon päässäni haahuilevan toiveen kokeilla yhtä konvehtiohjetta. Alkuperäise ohjeen ja innostuksen sain Ihan Kaikki Kotona -blogista. Nuo pahuksen konvehdit näyttivät niin hyviltä, että ohje siirtyi pakosti kokeiltaviin ohjeisiin. Tänään ajattelin olevan sopiva ajankohta sille: kaapista löytyi kaksi suklaalevyä ja mantelirouhetta sekä uusi teemaku, ja luppoaikaa oli tovi ennen kuin toinen puolisko palaisi reissusta räjähtyneenä.

Kaikki, mitä tarvitset konvehteihin, on tosiaan kaksi lempisuklaalevyäsi, mantelirouhetta, keksirouhetta, karkkeja tai muuta vastaavaa sekä silikonisen jääpalamuotin tai silikonisen konvehtimuotin. Itse valitsin Maraboun valkosuklaan sekä Daim-maun ja mantelirouhetta, kaapista sattui löytymään konvehteja varten parisen vuotta ostettu silikoninen muottilevy. Sulatin suklaat vesihauteessa erillisissä kupeissa, suunnilleen pala jokaista konvehtia kohti. Siinä tovi vierähti, mutta omista epäilyistäni huolimatta se toimi ja yllättävän tehokkaasti! Sitten lähdetään täyttämään muotteja: ensin valkoista suklaasulaa jokaiseen, väliin mantelirouhetta ja viimeiseksi tummempaa suklaata. Aina kerrosten välissä kannattaa heilutella varovasti muottia, jotta sulanut suklaa levittäytyy tasaisesti muottiinsa. Kun kerrokset on ladottu, pistetään koko paletti jääkaappiin kovettumaan pariksi tunniksi. Sitten ollaankin valmiina herkuttelemaan! Ovat muuten todella hyvä! Kylkiäiseksi keitin suurena teen ystävänä yllättäen teetä: nyt maistokokeessa oli toffee-tee, jonka bongasin viimeisimmällä kauppareissulla suuresta teevalikoimasta. Tuoksu on mitä ihanin ja makukin hieno.

Sopiva hemmottehetki itselle näin sunnuntain kunniaksi ja sopiva kruunaus mukavalle viikonlopulle!






perjantai 18. lokakuuta 2013

Perjantai-inspiraatioita

Perjantai-ilta.

Ja tämä mieleltään yhtäkkiä vanhentunut nuori neiti istuu puikot ja lankarulla sylissä sohvalla kääriytyneenä paksuun untuvapeittoon. Silmät alkavat mennä jo kiinni ja kello on vasta kahdeksan. Näin käy, kun siippa jättää viikonlopuksi yksin vain koira seurana!

Vakavasti ottaen, kutominen on saanut taas vallan. Näin käy lähes joka talvi, vähintään kerran. Toisen puoliskon pipo valmistui ajoissa, lankaa jäi yli ja kädet tarvitsevat jotain tekemistä telkkarin ääressä! Lisäksi bongasin ihanan hempeää lankaa lähikaupasta... Jos ihan rehellisiä ollaan, kaikki pikku näpertäminen on taas tullut mukaan kuvoihin. ''Harmikseni'' useimmat blogit, joita seuraan, ovat täynnä innostavia ja ihania ideoita! Yritä siinä nyt sitten olla kokeilematta kaikkea... Koska taitoni ovat kuitenkin itseoppijana rajalliset, on pieni mahdollisuus, että tämä inspiraatio ei lähde täysin käsistä. Isoäidin neliöistä tehty peitto tosin houkuttaa kovin.

Osasyy näpertämisintoon on Joulu (ja muu tekemisen puute). Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsinkin, olen taas ajatellut tehdä osan joululahjoista itse. Joulu on tekemisen aikaa. Tehdään jouluruokia, leivotaan, valmistellaan joulukoristeita, paketoidaan paketteja ja väkerretään pieniä lahjuksia. Tänävuonna ruokaa tai joulua ei meidän pieneen kotiimme tehdä, sillä me liitelemme aatoksi Sveitsin rajojen sisäpuolelle, mutta se ei poista lahjojen antamista Joulusta. Itselleni kaikkein vaikeinta on lahjojen keksiminen: mitä kenellekin antaisi? Muutamia ideoita on jo aluillaan, mutta paljon on vielä pohdinnan alla. Muutama pehmeä paketti saattaa odottaa lähisukulaisia tänäkin vuonna.

Tämä perjantai-ilta on sujunut yllättävän nopeast neuloen, nauttien nauhotetuista TV-sarjoista ja maistellen leipäjuustoa lakkahillolla. Alunperin oli tarkoitus kokeilla bongaamaani konvehtiohjetta, mutta ajatuksentajuni hukkui uuden kerän lumoihin. 

Osaako kukaan arvata, mitä tästä lankasekamelskasta muodostuu?





sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Kutimia ja kuppi teetä

Sunnuntait ovat meidän perheessä perinteisesti rentoja, laiskoja ja löhöilyä. Sängystä noustaan vasta, kun jaksetaan. Syödään sitten kun jaksetaan ja mitä jaksetaan. Puuhaillaan jotain, jos jaksetaan. Ja jos ei jakseta, sitten löhöillään. Tämä syksyisen aurinkoinen sunnuntai sai sentään sen verran liikkeelle, että pistettiin koiraan vipinää ulkosalla, osittain koulutuksenkin puolella. Kotiin kun päästiin, niin istahdin pahaenteisesti koneen äärelle etsimään jotain virikkeitä: enkä jäänyt tyhjin käsin. Ainakin yhden pakollisesti kokeiluun menevän herkkureseptin löysin, joka päätyi ''to do'' -listalle heti ensisilmäyksellä. Samoin hairahduin etsimään kutomisohjeita...

Meillä tulee paremman puoliskon kanssa piakkoin puoli vuotta kihlauksesta, jonka saattelemana olen saanut toivomuksen piposta viime talvena kutomieni lapasten kaveriksi. Toisen puoliskon toiveet vievät joskus taitoni äärirajoille, sillä nytkään kyse ei ole mistään tavallisesta piposta. Ja sanottakoon, että en ole varsinaisesti mikään käsityöihminen, vaikka kutimet pysyvätkin hyppysissäni. Päätin kuitenkin ottaa haasteen vastaan pelokkain ja epäilevin mielin.

Kupponen teetä ja kutimet kaivettuna kesäsäilöstä istahdin sohvalle TV:n ääreen helppo perusohje piposta nenäni edessä toivoen, että omat muokkaukseni siihen ovat loogisia ja toteuttavat saajan toiveet. Saa nähdä, minkälainen silmukkakasa piposta vielä tulee, jännityksellä jään itsekin odottamaan koon sopivuutta ja omia sovelluksiani.

Sunnuntai on vanhan perinteen mukaan lepopäivä, meillä se ainakin otetaan kirjaimellisesti. Kahden tunnin päiväunet alkuillasta lähenevät meillekin jo silti epänormaalisuutta, mutta syyksi nimeän pitkän ulkoilun ja huonot yöunet sekä raskaan ruoan. Siksi kutomisen alottaminenkin otti koville, sillä keskittyminen alun resorireunaan tuntui yllättävän monimutkaiselta tänään. Yleensä en sentään ihan niin tumpelosormi ole kutomisen saralla. Teekupistanikaan kun ei löydy kofeiinia, niin loppuilta luultavasti menee tällaisessa puolihorroksessa myöhäisten päiväunien takia. 

Koko tämä kutominen toi kylläkin vireille ajatuksia joulusta. Vaikka itse vietänkin todennäköisesti joulun muualla kuin Suomessa, silti lahjukset kuuluvat tavalla tai toisella kuvioon. Jospa sitä tänäkin vuonna pyrkisi joitain lahjoja tekemään itse. Se olisi jo silkkaa rahansäästöäkin, mutta luultavasti (toivottavasti) myös mieluisaa lahjan saajalle! Mietintä myssy kun on vasta tekovaiheessa, niin täytyy pistää ajatus muhimaan korvan taakse ja alkaa kehittelemään pikkuhiljaa ideoita paketteihin.




torstai 10. lokakuuta 2013

It's Tea Time

Silloin kuin joku tai jotkut asiat painavat tai on kova stressi päällä, turvaudun itse henkilökohtaisesti teehen. Tee rauhoittaa. En tiedä omalla kohdallani, onko kyse sen ainesosista vai enemmänkin siitä, että sen teekupposen ajan tuntuu, että aika pysähtyy ja pystyy levähtämään kaikista ajatuksista. Itsehän juon kofeniinitonta teetä, joten varsinaista piristystä en saa kupposesta, mutta mielentilaan se aika usein helpottaa.

Tänään kaivauduin teevarastolleni. Suosikkejani ovat valkoisen ja mustan teen eri maut, hunajalla makeutettuna. Tänään valikoimasta valikoitui ''Viisasten tee'', ehkä se tuli tässä tapauksessa eniten tarpeeseen nimensäkin perusteella. Otin kaapista suosikki Muumi-mukini ja valmistin teen siihen. Ja sen hetkisen, vajaan vartin, olin stressittömässä autuaassa tilassa, missä mikään negatiivinen ajatus ei häirinnyt. Tuli tarpeeseen...



En ole ollut teen ystävä kovinkaan kauaa: kolmisen vuotta sitten innostuin kämppikseni ja ystävieni avustuksella teehetkistä. Yleensä ne olivat yöllisiä juttutuokioita tai syvällisiä keskusteluhetkiä. Sittemmin kun muutin vuotta myöhemmin yksin asumaan, nuo teehetket saivat nykyisen merkityksensä. Harva tuon teeporukan ulkopuolelta edes tietää, että olen tee-ihmisiä, sillä en julkisilla paikoilla juo teetä ollenkaan ja harvemmin kylässäkään. Yksi syy siihen on nirsouteni teelaaduissa ja hyvänä kakkosena tulee konsepti: tykkään enemmän juoda teetä rauhassa. En miellä kahvilaa tarpeeksi rauhalliseksi, sillä en ole kovinkaan nopea tyhjentämään kupposta tyhjäksi. Teen juominen muistuttaakin minua aina siitä, että joskus täytyy ottaa rauhallisemmin, hidastaa, eikä aina rynniä eteenpäin ja joka suuntaan. Se on sitä niin sanottua omaa aikaa tai ystäväporukalla laatuaikaa, kun juo kupposen hyvänmakuista teetä hissuksiin, nautiskellen. And that's the way I like it.


keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Näkymätön ystävä

Lapsen mielikuvitusystävät - suloista vai syy huolestua?

Yllä oleva Iltasanomien artikkeli (8.10.2013) antoi minulle inspiraation tällä kertaa. Kuinka monella on ollut lapsena mielikuvitusystäviä? Pitäisikö sen kertoa vanhemmille jotain lapsesta, jos hänellä on mielikuvitusystävä tai -ystäviä?

Itselläni oli lapsena mielikuvitusystävä, Sanna nimeltään. En tiedä, mistä nimi tuli, mutta hänellä oli blondit hiukset ja ruskeat silmät. Minulla oli myös mielikuvituskoiria, kaksi kappaletta. Nimiä en muista, enkä tiedä, oliko varsinaisesti mitä rotuja. En leikkinyt perinteisesti kotia mielikuvitysystävän kanssa, en puhunut hänen kanssaan yleisillä paikoilla tai muutenkaan. Vanhempani tiesivät niistä. Itse en koe, että omat mielikuvitushahmoni olisivat peilanneet mitään yksinäisyyttä tai itseluottamuksen puutetta sen enempää kuin normaali luonteeni lapsena. Minulla oli paljon kavereita lapsena, joiden kanssa leikin niin päiväkodissa kuin vapaa-ajallakin. Jos jotain tämä mielikuvitysystäväni peilasi, niin kenties haavetta siskosta. Halusin pienenä isosiskon. En osannut täysin selittää, miksi. En pahemmin koskaan valittanut olevani ainut lapsi, mutta samalla toivoin, etten olisi. Olin tyytyväinen lapsuuteeni, enkä tuntenut varsinaisesti minkään puuttuvan. Se oli vain sellainen ''kun muillakin on'' -haave. Ja siksi luultavasti mielikuvitusystäväni oli sellainen kuin hänet kuvittelin: minua vanhempi, ujompi, pidempi... Koirat, ne ovat selkeämmin selitettävissä: olen pienestä asti halunnut koiraa, mutta perheen allergiat estivät sen.

Minusta mielikuvitusystävät kertovat lapsen mielikuvituksesta. Itselläni luki toisen luokan kirjoitustehtävän kommenttina opettajalta ''erittäin vilkas mielikuvitus''. Ja se ei ollut yhtään liioiteltua. Hyvä mielikuvitus on osittain hyvä asia, osittain huono - näin ainakin sen itse koen. On tervettä ja hyvä, että lapsella on ideoita, mieli saa lennellä vapaana ja luovasti ja löytyy kekseliäisyyttä. Toisaalta, itselleni se on aina kostautunut unissa: olen aina ollut kova näkemään painajaisia, osittain mielikuvitukseni takia. Osasin nimittäin kuvitella myös pahoja asioita mieleeni. Omasta  mielestäni vilkas mieli, järjettömät ideat ja ajatukset, epäloogiset mielikuvitusmaailmat ja suuruudenhullut haaveet kuuluvat lapsuuteen. Järkevästi ehtii ajatella ja suunnitella täyspäiväisesti aikuisenakin.

Jostain syystä itselläni on mielikuva, että tytöillä on useammin mielikuvitusystäviä kuin pojilla. Itse en pitänyt teekutsuja mielikuvitusystävieni kanssa, mutta sellaisista olen kuullut. Tai kenties pojat eivät vain niin helposti myönnä mielikuvituskavereitaan ulkopuollisille. 

Olen myös aika varma, että monia lapsia mielikuvitusystävät auttavat, kuten artikkelissakin mainittiin. Yksinäisille he voivat olla ainoita ystäviä, tuoda seuraa ja itseluottamusta. Monille ne voivat heijastaa sitä, minkälaiseksi haluaisivat itse tulla. Joillekin mielikuvitusmaailma voi olla vain ajankulutusta. Toki ne voivat kertoa vanhemmille jotain lapsistaan. Ja kuten artikkelissa sanottiin, joskus on syytä ottaa tietyt merkit vakavastikin merkkinä ongelmista. Suurimmalta osin uskon kuitenkin, että mielikuvitusystävät ja -maailma ovat hyvästä. Ehkä me jopa lapsina opimme jotain näiltä näkymättömiltä kavereiltamme. Lapsen maailma on mysteeri meille aikuisille, vaikka jokainen meistä on kerran lapsi itsekin ollut.



keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Hetki paitsiossa

 ''I used to think that life was ugly and a mess
well I was right but what else to do other than your best
the meaning of it all you find within yourself
I hold the key but where's the door
I kick it in

Whatever that I want I will get
I'll take the beatings too and all the blame
but father you're the one that I miss
I'm thankful that I have our loved ones near.´´


 - Volbeat, Our loved Ones




Musiikki. Jälleen kerran tekstin inspiraationa. Kotiuduin lenkiltä, ruokin koiran ja hieman itseäni. Istahdin koneelle ja mietin, että mitä sitä tekisi, ihan vielä ei nukuttaisikaan. Avasin Spotifyn huvin ja urheilun vuoksi.  Sain ystävältäni linkin Youtuben kautta erääseen kuuntelemaani bändiin. Aloin kuuntelemaan kappaletta ja totesin, että uusi single ilmestynyt. Kävikin ilmi, että uusi kokonainen albumi!

Tässä on siis tullut elettyä elämää musiikkipaitsiossa. Musiikkia on kyllä tullut kuunneltua, mutta ei ehkä niitä bändejä, joita ennen seurasi ja kuunteli aktiivisemmin. En oikein osaa sanoa, mistä moinen johtunut, kenties vain ollut niin kiire. Tai sitten kyse on ollut siitä, etten ole juurikaan yksin kuunnellut musiikkia. Siksi huomasinkin, että moni kuuntelemani artisti on tässä paitsioajassa ehtinyt julkaista uuden albumin.

Tämä johtikin siihen, että otin ohjat omaan käsiin ja päätin viettää hetken omaa aikaa musiikin parissa. Rakastan musiikin kuuntelua yksin. Ei tarvitse välittää, pitääkö joku toinen samasta kappaleesta tai yhtyeestä. Toki seurassa musiikinkuuntelu on mukavaa, mutta erilaista. Yksin kun kuuntelee, saa jankata vaikka kymmenen kertaa samaa kappaletta halutessaan ja fiilistellä rauhassa lyriikoita ja musiikkia. Siispä kuulokkeet painettiin päähän ja painettiin playta. Illan satona muun muasssa oli Volbeatin lisäksi ihanan tuttu tuulahdus menneestä eli Dream Theater ja Five Finger Death Panch. Pääasiallisesti uutta materiaalia, mutta eihän vanhoja klassikoita ja suosikkejaan saa unohtaa! Oli rentouttavaa vain istua ja puuhata jotain pientä samalla kuin hyvä musiikki soi korvissa ja saattoi rauhassa fiilistellä musiikkia ja maiskutella lyriikoita.

Tässä pieniä maistiaisia illan musiikista, tosin hyvin pieni otanta, ihan teidän iloksenne/vihaksenne:



Five Finger Death Punch -M.I.N.E



Dream Theater - Forsaken



Rakkaudesta musiikkiin. Rakkaudesta lyriikoihin. Rakkaudesta tarinoihin.