Käden töitä

Selaisin tässä aikani kuluksi blogia silmämääräisesti ja huomasin, että on kulunut pitkä tovi siitä, kun viimeksi kirjoituksen aiheena on ollut käsityöt. Joululahjojen väsääminen ei ole sentään tuonut totaalista ähkyä sillä saralla, vaan elämän ja arjen on täyttänyt hektisyys ja muut intoiluasiat, kuten kuntoiluprojektini. Käsille on kuitenkin riittänyt töitä ja suunnitteilla olisi vielä monta, monta asiaa.

Tällä hetkellä työn alla on upouusi kokeilu, joka on tuonut haasteita ja vaatinut rautaisia hermoja. Pitäähän sitä joskus jotain aivan uuttakin kokeilla, ja onneksi ne kadonneet silmukat on löytynyt aina helposti (oma vikani, kun kudon aina iltamyöhäsellä eikä keskittyminen ole aina parasta mahdollista). Tämä kudontaprojekti on vielä käsissä keskeneräisenä, enkä aio vielä paljastaa mikä se on, mutta sen lisäksi vireillä on ollut jo kauan yksi maalausprojekti ja yksi valokuvausprojekti. Edellisissä julkaisuissa on alkanut taas enemmän ja enemmän olla viitteitä rakkaudestani valokuvaamiseen, ja aionkin mahdollisimman paljon panostaa nyt blogin puolellakin itse ottamiin valokuviin. Maalausprojekti taas on ollut hautumassa jo kuukausia, toteutus vaan ei ole vielä ollut ajankohtainen työpöydän siistimättömyyden ja ajanpuutteen takia. Tämä maalaus on tilaustyö, joten paineita löytyy ja täydellisyyttä vaadin. Valmista ei siis tule hetkessä.

Viime viikonloppuna tuli vietettyä aikaa myös neulan ja langan kanssa. Korjasin nimittäin tusinan koiran pehmoleluista, jotka ovat rekaleisina odottaneet vaatehuoneessa. Pari kaveria siellä vielä odottaisi kokoon parsimista, muutama toivoton tapaus päätyi jätesäkkiin. Ne eniten rakastetut ovat yleensä ne eniten revityt. Koirapsykologiaa.

Kaikenlaisia ideoita on taas kutomisen ja virkkaamisenkin saralta tullut, kun lukee näitä suosikki kädentaitoblogeja. Muun muassa mummispeitto eli tuttavallisemmin isoäidin neliöistä tehty peitto on iso haaveeni. Jämälankoja on jonkin verran kertynytkin ajan mittaa ja kirppislöytöinä saa aivan varmasti lisää, mutta ongelmana on kadonnut virkkuukoukku. Omistan vain ja ainoastaan yhden, ja sekin mokoma on päässyt karkuteille joululahjojen valmistumisen jälkeen. Sen etsintäoperaatiot jatkuvat suursiivouksen yhteydessä, mutta toistaiseksi mummisprojekti on siis jäissä.

Ystävänpäiväkin on lähellä jo, joten sen päivän osalta turvaudun myöskin käsiini ja niiden tekemiin töihin. Tapananihan ei ole koskaan ollut varsinaisesti tehdä isoa numeroa ystävänpäivästä, mutta ainahan se on kiva antaa muistutuksia ja saada niitä toisilta. Muutama pikkiriikkinen paketti siis on mahdollisesti lähdössä ystävänpäiväksi matkaan yllättämään. Paremmalle puoliskolleni joudun luultavasti keksimään jotain kaupallisempaa, koska mieleeni ei ole putkahtanut mitään tarvittavaa tekelettä, jonka osaisin tehdä helmikuun puoleenväliin mennessä. Onneksi takataskussa on muutama muunlainenkin idea...

Talvi on aina omalla kohdallani kutomisen aikaa. Johan tänäkin talvena on keretty kutoa kolme pipoa, lapaset, vauvan tossut ja vauvan pipo. Suurimmasta osasta löytyy bloginkin puolelta kuvaa. Yksikään tekele ei tosin ole jäänyt itselleni. Siksi tämä upouusi kokeiluni onkin projekti minulle itselleni. Kerrankin.

Sen valmistumista odotellessa...

Pakkanen paukuttaa!

''Paukuttaa, paukuttaa, pakkanen paukuttaa.''

Pakkasta on pidellyt tässä viime viikkoina, joten siitäkin syystä tämä kappale soinut päässä nyt muutaman päivän. Toisekseen, on tätä keretty työn puolestakin hoilaamaan muutamaan otteeseen. Ensin sitä talvea sai odotella märässä ja loskassa, tuulessa ja tuiskeessa. Nyt kun se vihdoin saapui, niin pakkanen onkin purrut oikein kunnolla. Takuuvarma herätys aamulla on se, kun melkein suoraa sängystä hyppää ylös ja lähtee koiran kanssa pienelle kävelylle. Valitettavasti olen kärsinyt itse pakkasen huonoistakin puolista: kädet ovat kuivat kuin korput ja flunssa yrittää ottaa valtaa. Koira kun ei ole moksiskaan pakkasesta, niin emäntä haluaa sisälle aika reippaasti, vaikka on toppapukua päällä. Pakkasella tosin sää on yleensä kaunis. Edellisessä kirjoituksessa löytyykin muutama pakkaskuva viime viikonlopulta, kun uskaltauduin palelluttamaan kädet muutamaa kuvaa varten.

Kuvista tulikin mieleen, että ne, jotka eivät vielä tienneet, niin rakastan valokuvaamista. Jos saisimme enemmän aikaiseksi toisen puoliskoni kanssa taulukoukkujen suhteen, niin asuntoamme koristaisi useampi kuin muutama valokuva tai valokuvakollaasi. Yksi odottaakin vaatekaapissa jo kuudennetta kuukautta, löysin sen eilen illalla siivotessani. Siksi ajattelinkin ottaa Oranssifriikille antamastani ideasta itsellenikin ideanpoikasta: ajattelin, että millaista olisi kuvata oma päivä valokuviksi. Ymmärrettävistä syistä työpäivääni en voi kuvata niin, että sen saisi esimerkiksi täällä blogissa julkaista (, vaikka kamera sielläkin on aika paljon kädessä), mutta esimerkiksi viikonloppu onnistuisi varmastikkin helpommin. Samaan syssyyn tulisi ehkä hieman päivitettyä tätä kuntoprojektianikin, jossa olenkin saanut jo merkittävää edistystä tuloksien suhteen. Toisaalta olisi myös hauska kuvata kokonainen viikkoa, vaikka se työssä käyvänä voi ehkä haastavaa ja katsojalle yksitoikkoista olla... hmm, harkintamyssy taas päähän.

Tällaisia ideoita olen pyöritellyt päässäni. Niitä onkin aika vilinä pääkopassa ollut viime aikoina, kun olen saanut vastuulleni työpuolella ideointia entistä enemmän ja harrastepuolellekin sitä kaivattaisiin. Ja onhan minulla kotona tämä uusin kudontaprojektinikin vielä kesken, vaikkakin lupaavasti alkaa jo saada muotoa siitä, mikä siitä on tulossa.

Viikonloppuna on nyt tarkoitus hieman sulatella ideoita ja kehitellä uusia, kaikessa rauhassa. Luultavasti juuri silloin, kun koko muu kroppa haluaisi nukkumaan. Kuten nyt.

Suksisunnuntai!

Viikonloppu tuli vietettyä rauhallisissa merkeissä ja leväten flunssan kourissa (jälleen kerran). Toivottavasti tämä vuoden ensimmäinen flunssa jäisi tämän talven viimeiseksi... Täysin paikallaan en malttanut millään pysyä ja lauantain siivoamisen seurauksena sunnuntaina oli päästävä happihyppelyllekin.

 Kaunis aurinkoinen sää ajoi meikäläiset pihalle tallustelemaan ja puuhailemaan. Puistoilu kun on jäänyt koiran kanssa työväsymyksen ja nenäpunkkivaroitusten puitteissa väliin viime viikolla, päätettiin jotain erityistä aktiviteettiä keksiä koirallekin, ettei se ihan seinille hyppisi ja olisi vain lenkkien varassa.

 Oma nuhani rajoitti hieman aktiviteetin suhteen, kun rasitusta yritän välttää, joten koiralle puettiin vetovaljaat päälle. Vielä Bella ei ihan käsitä, mitä eroa on, kun puetaan vetovaljaat tai normaalit valjaat päälle, mutta kakara varmasti pian oppii eron. Innoissaan toinen kuitenkin oli ja malttamattomana odottikin ulkona, että vedettävä saa varusteet päällensä.

 Varusteina toimivat minisukset, jotka tuli näihin vetohommiin nimenomaan hankittua tuossa alkutalvesta. Ensimmäinen kerta tämä ei ollut, kun nämä jalkoihin laitettiin, mutta täytyy sanoa, että kammoan näitä edelleen - suksien kanssa kun en ole yleensä sinut.

 Kun vauhtiin päästiin (ja vauhtia riitti), unohtui pelot suksilla olemisesta ja nautittiin hyvästä säästä, hyvästä vetokoirasta ja hauskasta kyydistä! Itseä ei tullut rasitettua yhtään, mutta koira sai puhtinsa pois ja häntä vispasi vielä pitkään vetoharjoitusten jälkeenkin!

Mikäs sen parempi kuin tyytyväinen koira, ylpeä isäntä ja emäntä sekä kaunis ilma. Tässähän tuo meidän vetojuhtamme ylpeänä komeileekin. Kotiin päästyämme sai niin emäntä kuin koirakin pistää hyvällä omatunnolla maate ja kerätä voimia tulevalle viikolle.

Henkinen ikä?

Joku varmaan on kuullut sananparren ''pikkuvanha'' tai ''nuori keski-ikäinen''. Silloinhan tarkoitetaan, että henkilö olisi ikäistään vanhempi, kypsempi, aikuisempi kuin mitä numeraalinen ikä antaa luulla. Minusta on monesti sanottu niin, tosin en ole aina yhtynyt siihen itse. Liikun kyllä paljonkin itseäni vanhempien seurassa, mutta en ole kokenut sen tehneen minusta vanhaa. Mahdollisuus on olla myös ikäistään nuorempi, lapsekas mieleltään ja olemukseltaan.

Kaverini linkitti omalle Facebook-seinälleen henkinen ikä -testin ja päätin kokeilla, mitä tällainen testi sanoo henkisestä iästäni. Arvioin, että ehkä se muutamalla vuodella heittää vanhemman suuntaan omasta iästäni. Jokainen voi tehdä tuon samaisen testin osoitteessa http://www.mbti123.com/mental/en/ ja katsoa, millä kysymyksin tällainen määriteltiin. Testi on englanniksi. Kauhukseni sain tulokseksi 44 vuotta! Ensimmäinen ajatukseni oli, että olenpas minä vanha sielu! Ensin seurasi järkytys, sitten ahdistus ja lopulta hämmennys.

Mistä henkinen ikä sitten muodostuu? Ilmeisesti ajattelutavasta, elintavoista ja mieltymyksistä, jos testin kysymyksiä katsoo. Ilmeisesti ajattelen sitten kuin keski-ikäinen rouvasihminen. Olen myös varma, että henkilökohtaiset tapahtumat elämässä ja seura vaikuttavat ainakin omalla kohdallani. Ottaisiko tämän kohteliaisuutena vai huolestuttavana asiana? Kolmenkympin kriisi on siis henkisesti jo koettu ja keski-iänkriisi on meneillään tai piakkoin tulossa. Henkinen eläkeikäkin on kahdenkymmenen vuoden päässä.Toisaalta taas olen tyytyväinen, että olen henkiseltä iältäni omaa ikääni vanhempi enkä nuorempi. Ei niin, että siinäkään olisi mitään väärää, mutta teini-ikäinen mieli ei nappaa omalla kohdalla. Tosin tuo 21 vuoden korotus ei myöskään kovin voitolta tunnu!

Mitäpä tässä vanha sielu voi itseään perustella: olen kaavamaistunut tiettyihin rutiineihin muun muassa aamuisin ja pidän rutiineista, viihdyn kotosalla ja koti-illoissa, en varsinaisesti rakasta aikaisia herätyksiä, mutta ei ne tuota yleensä ongelmaakaan, pidän kutomisesta... Ja listaa voisi vielä jatkaakin. Toki on hetkiä, jolloin niin sanotusti ''lapsetta'' eli tekee mieli heittäytyä lapseksi. Meikäläisen ammattivalinnassa se ei tosin ole aina huono juttu.

Ikä on muutenkin jännä käsite. Sehän on elinvuotemme numeroina, mutta nuo numerot eivät välttämättä kerro paljoakaan. Elämänkokemus, asenne ja ajatusmaailma merkkaavat enemmän, ainakin omasta mielestäni. Onhan iällä tietty joitain virstanpylväitä, kuten täysi-ikäisyys. Elämäntilanne on myös sellainen, mikä ratkaisee paljon henkistä kasvua. Monet tuntevat olonsa kotoisammaksi seurassa, jossa elämäntilanteet lähtelevät samanlaisuutta. Toki ikäkin voi vaikuttaa tällaiseen, mutta monia eri ikäisiä ihmisiä voi olla samassa elämäntilanteessa.

Mielessäni kävi myöskin tuohon omaan henkiseen ikääni liittyen pohdinta, että kuinkakohan paljon tuo lukema laskee, kun syksyllä istun koulunpenkille töiden sijaan..? Tuleeko siellä penkissä ''I'm young again!'' -fiilis?

Ilon aiheita!

Viikonloppu ja hyvin erikoinen sellainen, hyvällä tavalla. Pitäisi varmaan laittaa Lotto vetämään tänäviikonloppuna, kuten anoppikin tokaisi soittaessaan.

Perjantaina tulin töistä kotiin, olin hieman väsynyt ja polvisärky veti mieleni hieman harmaaksi. Avasin ulko-oven ja näin isohkon kirjeen, jossa luki Turun ammattikorkeakoulu. Hmm...
''Sinut on hyväksytty opiskelemaan...'' 
Anteeksi mitä? Hyväksytty opiskelemaan? Tammikuuhan on jo alkanut...!
Näin vaan pääsi käymään. Opiskelupaikka on takataskussa ( vihdoin ja viimein ), voin unohtaa maalis-toukokuun pääsykokeet ja niiden tuoman stressin ja vihdoin ja viimein olen matkalla kohti ammattia sekä palaan koulunpenkille pitkän tauon jälkeen. Tammikuuta on vasta mennyt reilu viikkoa ja olen jo lupauslistaltani saanut aikaiseksi kaksikin asiaa. Hieman tuo koulu ja opiskelu tuppaa jännittämään, tässä kolmisen vuotta tehnyt enimmäkseen töitä opiskelun sijaan. Luentosali kuitenkin odottaa vasta syyskuussa, joten saan nauttia alan töistä sopimukseni loppuun ja viettää kesälomaakin ennen kuin rankka ja ankara opiskelijaelämä alkaa. Varsinkaan kun opiskelijaelämän viihdepuoli jää luultavasti omalla kohdallani aika vähäälle: olen käytännössä perheellinen jo, biletysinto hiipunut jo muutenkin, ettei joka viikko jaksa ja rahaa saa kulumaan helposti muuhunkin kuin alkoholiin. Ja varmasti on iso hyppäys palata työelämästä kouluun, mutta sen se vaatii, että saa ammatin - ja toisaalta uudet ihmiset ja tiedonjano viehättää todella, todella paljon!

Opiskelupaikan saaminen oli ehkä isoin uutinen koko viikonloppuna, mutta ei ainoa ilonaihe. Sain myös viimein uuden puhelimen! Meinasinkin taas perjantaina heittää noin viisi kertaa vanhan puhelimen ikkunasta ulos, kun meni hermot sen jummeihin. Nyt siis toivottavasti taskusta löytyy toimiva puhelin, joka toimii myös pidempään kuin vuoden.

Pieniä ilonaiheita viikonloppu oli myös täynnä. Satoi lunta, joten mikäs sen mukavampaa kuin saada valoa maisemaan ja koiralle lisäintoa ja puhtia lenkeille! Jos tuo vaikka tovin pysyisi maassa, niin voisi kokeilla muutamaa harrastusmenetelmää koiralle niin vedon kuin jäljestyksenkin suhteen. Lisäksi olen hyvin tyytyväinen viimeviikon suorituksiini liikunnallisella tasolla, vaikkakaan pyörä ei vieläkään ole siinä kunnossa, että työmatkat taittuisivat ilman julkista liikennettä. Ensimmäinen työviikko tämän vuoden puolella on myös ollut erittäin antoisa ja mukava: työkuva hieman muuttui, mutta kenties pidänkin tästä vieläkin vanhaa kuvaa enemmän ja töissä on edelleen hauskaa ja viihtyisää.

Uusi vuosi on siis alkanut hyvin iloisissa ja antoisissa merkeissä. Lupauslistassa on pysytty ja todella hyvin. Olen intoa täynnä ja se varmasti vaikuttaa kaikkeen positiivisesti. Helppoa opiskeluelämä ei tule olemaan millään tasolla, mutta haasteisiin on oltava valmiina!

Paheita

Varmasti kaikilla löytyy paheita? Jotain, mitä rakastaa ylikaiken, mutta ei välttämättä ole sieltä terveellisimmästä päästä? Jollain se kenties on tupakka, jollain suklaa tai jollain joku muu.

Itsehän tässä jolkottelen kuntokuuriani läpi, ja ensimmäisen kuukauden aikana ei saisi mitään herkkuja syödä. Se on ehkä vaikeinta tässä urakassa omalla kohdallani. En nyt sanoisi, että kovinkaan usein syön muutenkaan mitään hyvyyksiä, mutta mielihaluja tulee usein ja niiden perässä yleensä mennään. Kaikki makea on hyvää, mutta kyllä joukosta selkeät voittajat löytyy. Eivätkä kaikki paheeni liity edes herkkuihin. Vaikka paheilla on kenties negatiivinen kaiku ihmisten mielessä, ne ovat kuitenkin elämän sokerkuorrutus; se pieni kerros, joka tekee arkipullasta aina hitusen maistuvampaa.

Ja tässä ovat nyt omat paheeni, eivät varsinaisesti missään järjestyksessä:

Irtokarkit. 
Paheiden pahe omalla kohdallani, ollut aina. Mikään ei ole sen ihanampi herkutteluhetki kuin täysi irtokarkkipussi, värillisia palluroita ja itsevalikoituja namusia, joita säästellen syön nauttien. En ole aikoihin irtokarkkeihin hairahtanut, mutta tässä kuntokuurini aikana ne ovat olleen eniten mielessä ja lähimpänä romahdusviettinä. Kaupassa kassahihnalla kun näkyy jollain, on pakko kääntää pää, ettei ala liikaa tekemään mieli. Irtokarkit kuuluvat erityisesti elokuvakäynteihin ja yksin kotona -iltoihin. Kunhan saan tämän ensikuukauden kuuriani alta pois, irtokarkkipussi löytyy sylistäni - kohtuudella täytettynä!

Suklaa.
Se on jokaisen naisen pahe aika suurella todennäkösyydellä? Oma suosikkini on Fazerin sininen ja Marianne rakeet. Nam. Valitettavasti suklaalla on terveysvaikutteiden lisäksi myös negatiivisia vaikutuksia esimerkiksi ihoon ja selluliittiin. Ennen tuli vetästyä suklaalevy päivässä helposti silloin, kun sellainen tuli ostettua. Kolmisen vuotta sitten tottumukseni muuttukin niin, että levykin tuli nautittua ja sitä tuli säästeltyä jopa viikoksi kerrallaan. Suklaa on varmasti pannassa omalla kohdallani pitkään kuntokuurin aikana.

Lidl:in uunituorevalikoima.
Esimerkkeinä croisantit ja rahkatassut, riisipiirakat ja suklaamuffinit. Joka kerta kyseiseen kauppaan astuessani tulee silmäiltyä uunituorevalikoimaa, että mitäs hyvää sieltä itselle ostaisi naposteltavaksi. Onneksi ne eivät ole hinnoilla pilatut ja terveellisempiäkin vaihtoehtoja löytyy.

Lidl:in jogurttiannos.
Nimeä en muista, joku sellainen, jossa on banaanijogurttia ja leseitä (saa suklaapäällysteellä tai ilman). Aivan ihana makean nälkään ja välipalaksi. Bongasin tämän joskus ensimmäisillä kerroilla käydessäni siellä ja siitä lähtien kuulunut suosikkeihini. Harmi, ettei tällaisia saa muualta niin hyviä.

Huonot draama/tositeevee -sarjat.
Pakko myöntää. Eniten näitä tuli katsottua, kun asui vielä yksin eikä ollut mitään ohjelmaa. Vähemmänn nykyisin, mutta joskus ollessani yksin viikonlopun tai muuten vietän iltaa yksin, tulee sorruttua huonoihin draamasarjoihin, kuten Smallville tai Lemmen viemää tai muu vastaava. Tositelevisiosarjoista taas esimerkkinä Teen Mom, Catfish...

Komedia.

Mikä tahansa komedia sarja, niin minä ainakin kokeilen sen. Tämä tartunta on voimistunut mieheni ansiosta, joka rakastaa komediaa ja on seurannut enemmän etenkin jenkkilässä tulleita sarjoja. Suosikkeihini kuuluvat Simpsonit, Futurama, Family Guy, American Dad, Rillit huurussa ja How I met your Mother. Näiden parissa saan sairaspäivän jos toisenkin (ja sunnuntaiaamun) kulutettua hyvin ja ripeästi.

Paheita voi olla juuri niin monta erilaista kuin ihmisiäkin on. Varmasti itsellänikin niitä on näitä tässä lisättyjä enemmän, mutta onneksi kaikkia ei itse rekisteröi ja kaikkia ei tarvitse paljastaa, hih! Onnekas olen, ettei mitään vaarallista kuulu paheisiini. 

 

Novelli: Surun kahleisiin kyketty

 ''Hullu sä et ole, mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan. Hiljaa nyt mennään, mut henkiin sä jäät. Hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa''  - Janna; sä et ole hullu

Murruin ja katkesin. Juuri ja juuri hengitin. Se oli merkki siitä, että olin elossa. Sisältä olin kuitenkin kuollut. Yhtä kuollut kuin kevään ensimmäinen pääskynen, jonka löysimme linnunpöntön alta, ison vaahteran juurelta.

Tyhjyys ja mitättömyys valtasivat aamut. Tyyneys ja ulkokuoreen rakennettu vahvuus hallitsivat päiviä. Iltaisin saapui suuri suru ja pohjaton ikävä, kysymykset, jotka saivat kaikki suunnitelmat kuulostamaan itsekkäiltä. Yöllä paistoi painajaisten aurinko, joka paljasti sielun synkimmät luurangot päivisin lukituista kaapeista. Pelko puhutteli minua hänen kasvoillaan.

Kauneus oli kadonnut liian kauas. Ilma tuntui loppuvan äärettömässä kuvussa. Pienuus korostui metri kertaa metri huoneessa. Tunteiden suuri määrä kuljetti hetkestä hetkeen kysymättä järjeltä suuntaa.

Tulevaisuuden merkitys oli tahriintunut kuin lapsuuden viattomuus teini-iässä. Kasvua ei ole juurikaan tapahtunut? Siperia opettaa? Mitä hyötyä oppimasta on, kun se sisäistetään vasta myöhemmin? Eihän oppi ojaan kaada, mutta kaukaa viisastuminen ei estä kompuroimasta nykyhetkessä.

Paastosin elämästä. Pudotin itseni muutamaan otteeseen jyrkänteeltä. Syytin Kaikkivaltiasta julmasta luonteesta. Hukutin itseni syyllisyyteen ja tahtoon olla ymmärtämättä asiaa. Sisäistin kaiken vasta, kun näin hänen valkean veneen, jolla hän purjehtisi tästä ajasta ikuisuuteen. Se virta veisi joku päivä meistä jokaisen.

Viimeiset hyvästit tein suru sydämessäni ja rikkoutunein silmin. Vaan viimeisiksi eivät ne hyvästit jääneetkään. Tajusin, ettei sellaisia ole olemassakaan. Muiden nenäliinoihin kyyneleeni kuivasin. Muistot hänestä hymyllä kirkastin. Tiesin, että ajatuksissani pysyisi hän ainiaan.

Masokistinen sydämeni palautui takaisin puolidramaattiseen, täynnä rakkaita muistoja olevaan muotoonsa. Tein ikävästä ystäväni, kaipauksesta luotettavan kumppanin. Muistoilla maalasin sieluni.


Lopulta silmäni aukaisin, ja maailmaa tervehdin.

Maanantai isolla M:llä

Nyt on tosiaan maanantai, taas. Koskaan se ei ole kuulunut suosikkipäiviini. Tänään kuitenkaan ei ole ihan tavallinen maanantai. En tosin osaa sanoa, inhoanko tätä maanantaita himpun vähemmän kuin maanantaita normaalisti vai jopa aavistuksen enemmän. Tänään nimittäin alkaa tiukka kuntokuurini!

Kyllä, tämä tyttö päätti pistää hösseliksi ja paikat kuntoon kertaheitolla näin vuoden alun kunniaksi. Uuden vuoden lupaukseni lukeneet tietävät, että tämä kuuluu siihen, että haluan alkaa pitää parempaa huolta itsestäni. Kuten isäni tuossa marraskuussa tuumasi ''Et sä enää tosta nuorene. Pidä linjoistasi kiinni, kun se on vielä vähänkään helppoa.'' Ja minä kun luulin olevani vielä nuori ja kaikki ovet avoinna, heh.

Valitsin alkamiskohdaksi maanantain, ihan sen kliseisyyden vuoksi. Sitä paitsi huomenna alkaa paluu arkeen ja töihin, joten kenties siinä samassa rytmimuutoksessa tämäkin muutos sitten menee helposti. Asiaa toki auttoi paljon perjantainen oksentelu ja sunnuntainen pahoinvointi, jonka tuloksena varmasti myös muutama kilo karisi pyttyyn, mutta myös ruoka halu kaikkea herkkua kohtaan pieneni.

Mitä sitten käytännössä teen erilailla?
Ensinnäkin, aion syödä terveellisemmin: enemmän vihanneksia, vähemmän pastaa ja herkkuja. Pasta tässä kenties on se suurin ongelma, sillä se kuuluu ruokalistaamme turhan usein. Samoin herkut. Herkut jäävät nyt aluksi kokonaan pois ensimmäisen kuukauden ajaksi. Sen jälkeen suon itselleni ajottain kohtuudella herkutteluhetkiä. Toiseksi, aion liikkua enemmän. Kunhan saan pyöräni siihen kuntoon, että siinä toimii valot ja renkaissa on ilmaa koko matkaksi, vaihdan työmatkalle pyörän bussin sijaan - ellei tässä nyt talvea sitten yhtäkkiä pukkaa. Lisäksi otan itseäni niskasta kiinni ja lähden ainakin kolmesti viikossa juoksemaan, uimaan, pyöräilemään tai tekemään merkittävän pitkän ja reippaan kävelylenkin. Päivittäin toki ohjelmaan kuuluu lihaskuntoa, josta aion tällä kertaa todella pitää kiinni (enkä vain anna painojen pölyttyä työhuoneessa).

Millä sitten meinaan pitää tätä suunnitelmaa yllä? Puhtaalla HALULLA. Ei siinä muu auta.

Alku näyttää lupaavalta. Vielä en ole kerennyt tänään sortumaan suklaisiin, jotka ovat keittiössä esillä. Saa nähdä, jatkuuko helppous tästä eteenpäinkin! Matka kesäkuntoon 2014 alkakoon!

Tervetuloa vuosi 2014!

Uusi vuosi, uudet kujeet - niinhän sitä sanotaan! Vuosi 2013 oli kyllä jo niin nähty, että mukava saada uusi alku tähän kohtaan. Ei viime vuodessa mitään vikaa ollut: meninhän kihloihin, saimme ihanan koiruuden itsellemme, varmistuin omasta alastani ja sain hienoja uusia ystäviä. Olen kuitenkin päättänyt, että tämä vuosi on järjestelmällisempi (lähinnä raha-asioissa) ja tuottavampi siinä mielessä, että haluan saada jotain enemmän aikaiseksi. Ja elämää on tarkoitus jatkaa entisellä ''no regrets'' -periaatteella.

Vuosi vaihtui riehakkaasti aivan mahtavalla porukalla meidän asunnossamme. Omatekoista pizzaa, munavoita, cocktailpiirakoita, viiniä, siideriä ja vähän väkevämpiäkin juomia näytti jääkaapista löytyvän sekä tietenkin paras porukka ikinä. Ja sauna oli lämmin koko illan! Muutama tarkoin valittu ystävä tuli kutsuttua - ja muutama ei-kutsuttu ilmestyi vain paikalle. Puheensorina, konsolipelit, nauru ja koiralle lässytys täyttivät pienen asuntomme nopeasti. Porukkaa lappasi saunaan aina välillä, ja itsekin sinne tuli päästyä aamuyöllä vähän ennen kolmea. Viimeiset vieraan lähtivät siinä vähän ennen neljää, joten täysimittainen ilta tuli vietettyä! Itse löysin itseni sängystä siinä viiden jälkeen, pienen siivouksen jälkeen.

Hyvin ylpeä olen myös meidän karvaturristamme, joka ei pelännyt raketteja sitten yhtään. Häntä pystyssä mentiin vähän ennen kuutta lenkillä, vaikka 20 metrin päässä edessä paukuteltiin. Kiinnostuneena katseltiin raketteja niin tuolloin lenkillä kuin koko illan parvekkeelta. Myös vieraat olivat mieluisia ja paljon kehuja ja rapsutuksia sateli pitkin iltaa.

Nyt kun vuosi on vaihtunut, on myös aika pohtia taas hitusen omaa elämäänsä ja kenties kirjoittaa muutama lupaus ylös. Itse tiedän jo pienen pohdiskelun jälkeen tarkalleen, mitä haluan tältä vuodelta. Tässä siis omat uuden vuoden lupaukseni:

Minä lupaan...

... Pitää itsestäni parempaa huolta: pitää sisällään kunnon kohotuksen ja laihduttamisen, terveellisemmän ruokavalion, iho-ongelmien hoitamisen.

... Panostaa entistä enemmän koiran harrastuksiin: jatkaa tottelevaisuuskoulutusta ja syventää sitä, harjoittaa mätsäritaitoja ja lumen salliessa päästää rodun ominaisuudet irti vetoharrastuksessa.

... Kasvattaa kärsivällisyyttäni.

... Herkutella korkeintaan vain kerran, kaksi kuukaudessa. ( Liittyy esimmäiseen lupaukseen, mutta itseni takia pakko korostaa).

... Nauttia työstäni, koska kerrankin se on sellaista työtä, josta pidän.

... Tehdä (taas) kaikkeni, että saan opiskelupaikan toiveammattiini.

... Antaa itselleni omaa aikaa tarvittaessa enemmän.

Iloista ja onnellista vuotta 2014 kaikille!