Kulkuset, kulkuset!

Sain taas ihanan idean käytyäni kirpputorilla, jonne joku oli tuonut omia tekeleitään myyntiin! Joulu on jo ovella ja halusin tänävuonna itsetehdyt korvikset korviini, joten tämä idea oli oikea siihen tehtävään!

Löysin kuin löysinkin kirpputorilta myös söpöt kulkuset samalla kertaa, joten mikään ei enää estänyt minua toteuttamasta tätä ideaa! Senkus pisti kulkuset koukkuihin ja tadaa: aaton asuste on kunnossa! Mukavasti myös muut kuulevat, missä tämä tonttu viipottaa!

Valoa pimeyteen!

Hupsista! Edellisestä päivityksestä onkin kulunut aikaa turhan paljon... kiirettä on pitänyt, mutta nyt alkoi ansaittu joululoma!

Käsitöitä ei suinkaan ole unohdettu koko tänäaikana, vaan koko ajan jotain pientä on näprätty. Suurimmasta osasta en ole aikonutkaan tehdä, ainakaan vielä, kirjoitusta, koska ne päätyvät lahjapaketteihin enkä halua pilata yllätyksiä. Näin loman alun kunniaksi väsäsimme avokkini kanssa kynttilöitä vanhoista kynttiläjämistä. 

 Hommaan tarvitaan:

- lasipurkkeja

- kynttilänjämiä tai kynttilöitä

- sydänlankaa (askartelukaupat)

- kattilan (mieluiten vanha, roskiin joutava)

- kauhan

Ensin kynttilät jämät tai kynttilät paloitellaan kattilaan siten, että saadaan haluttu värisekoitus. Valkoinen kynttilä on hyvä pohjaväri, sillä se muuttuu kirkkaaksi sulaessaan ja siihen on helppo lisätä pienikin määrä väriä. Itse pilkoin kattilaan eniten valkoista kynttilää. HUOM! Kuvassa oleva liila kynttilä on vain pintavärjätty, joten sisus on valkoista ja valkoisesti liuos pelkästään tästä kynttilästä muuttui. Valkoisen lisäksi lisäsin joko punaista tai oranssia kynttilää värin aikaansaamiseksi.

Kun kynttilät on paloiteltu kattilaan, laitetaan liesi päälle. Ei mieluiten täysille, sillä steariini sulaa nopeaan pienemmälläkin lämmöllä. Seos on valmis, kun kaikki palat ovat sulaneet. Tämän jälkeen steariini kauhitaan astiaan. Synälangan voi asettaa etukäteen jo lasiastiaan, mutta itse viritin sen vasta täytettyyn lasikulhoon. Sydänlangan saa pysymään pystyssä ja suorassa esimerkiksi teippaamalla kaksi syömäpuikkoa yhteen niin, että sydänlangan päätä jää niiden väliin. Tällöin kesken jähmettymisen ei tarvitse huolehtia, että lanka pysyy suorassa. 

Jähmettymiseen menee hyvä tovi aikaa, kannatta antaa rauhassa jähmettyä. Väri muuttuu hieman jähmettymisen aikana.

Valmiit lasipurkit meinaan vielä jotenkin koristella, mutta en ole varma, miten. Itse käytin lasipurkkeina pilttipurkkeja sekä isompana suolakurkkupurkkia. 

Kynttilöiden teko oli yllättävän helppoa, kunhan muistaa olla varovainen steariinin kanssa! Ja jonkin verran saattaa joutua siivoamaan steariinia levyltä tai pöydältä, sillä sitä helposti valuu purnukoita pitkin johonkin. Näitä on mukava paketoida tässä viikko ennen joulua vielä paketteihin! :)

Projektit hyllyllä

Viimeinen viikko on kulunu rajusti koulutehtävien parissa, jälleen kerran. Oppimispäiväkirja on täyttänyt kaikki kirjoitustarpeet paremmin kuin hyvin, joten blogin puolella on ollut hiljaista. Se ei toki tarkoita, ettenkö olisi mitään muuta tehnyt kuin opiskellut.

Tänä vuonna otin itseäni niskasta kiinni paljon normaalimpia aikaisemmin Joulun suhteen. Moni on varmasti huomannut jo sanat 'joululahta' ja 'tonttupaja' niin täällä blogin puolella kuin Facebookinkin puolella. Vuoden teemana on taas tehdä mahdollisimman moni lahja itse. Se ei aina ole se helpoin eikä etenkään nopein tapa saada lahjat kasaan. Opiskelun ohessa on kuitenkin kiva näpertää.

Nyt moni projekti on jäässä ihan vain sen takia, että tarvittavat langat alkavat olemaan loppu kokonaan. Tovin saa vielä lankoja odotella, mutta onneksi tässä välissä voi jotain pienempää tehdä. Ikean puunvärinen peili sai eilen decoupage lakan ja servettikuvion päällensä koristeeksi. Samoin muutamat korvakorut ovat valmistuneet pukinkonttiin. Suurin aikaansaannokseni on ollut tässä viime päivinä se, että olen saanut listattua lahjat, jotka pitää vielä tehdä tai ostaa. Ostettavilla lahjoilla ei vielä suurta hätää ole, siksi keskitynkin vielä marraskuun suurimmalta osin niihin, jotka teen itse. 

Iso tarvikepläjäys onkin toivonmukaan tulossa ensi kuun alussa, jolloin työpöytä täyttyy luultavasti keskeneräisistä tekeleistä ja projekteista hetkeksi. Alkuinnostus saa aina aloittamaan kaiken ja heti. Sitten huomaakin, että tässä olisi muutakin tehtävää arjessa, kuten koulu ja kotityöt, koira ja sosiaaliset suhteet. Kuntoilukin on tullut takaisin päiväjärjestykseen, joten sillekin pitää muistaa antaa aikaa. 

Tänävuonna odotan Joulua ihan eri tavalla kuin ennen, enkä edes tiedä miksi. Ehkä viime vuoden Joulun skippaus saa tänä vuonna odottamaan joulua astetta enemmän kuin yleensä. Vuosi sitten joulukuussahan karkasimme Joulua pakoon mieheni ja isäni kanssa Sveitsin Geneveen. Reissu oli mahtava ja oli kiva päästä pakoon joulustressiä. Tänä vuonna tuntuu (ainakin vielä) siltä, ettei Joulu stressaa. Ehkä yksi välivuosi normaalista Joulusta teki hyvää, ja tänävuonna voi taas innostua lahjoista, ruokamäärästä ja joulukorteista. Tänävuonna Joulumme on pääsääntöisesti Turussa, toki jossain kohti joulunpyhiä olisi mukava päästä kotikonnuille isän luo käymään. 

Jouluun on onneksi kuitenkin vielä aikaa. Tässä ehtii vielä monta kurssia koulua käymään ennen sitä ja stressaamaan, saako lahjat valmiiksi ja löytyykö toivotut tarvikkeet ajoissa. Koulu pitää mukavasti kiireellisenä, ei ole hetkeen tullut tilannetta, etteikö olisi mitään tekemistä. Toinen asia sitten onkin, kiinnostaaki kouluhommia sillä hetkellä tehdä. Motivaatiota on onneksi aika hyvin riittänyt aiheeseen kuin aiheeseen, joten mielellään puurtaa kiinnostavan aiheen eteen iltamyöhäänkin, kun sopiva mieliala sattuu päälle. 

Blogin puolella toivottavasti vilkastuu pikkuhiljaa uudestaan, ainakin lahjojen valmistuessa.

Punapäät eivät pääse...

... Helpolla. Ainakaan, jos väri ei ole päässä luonnostaan. 

Tässä kuukaisi sitten tuli laitettua punainen väri päähän pitkän haaveillun ja vaalennusprosessin jälkeen. Parin viikon jälkeen kävi yleinen huomio punaisen värin kanssa: punainen väri alkoi tummentua, hieman likaisen punaiseksi. Järkytyin, että tähänkö tämä punapäisyys jäi,  vaikka niin olin tykästynyt hiusväriin.

Onneksi meidän punapäiden elämää on helpotettu sävyttävien hoitoaineiden ja värishampoiden avulla.  Niinpä olen kuin olenkin saanut pidettyä värin nyt hyvänä ja kirkkaana! Käytän värisävytettä kahdesti viikossa kuiviin hiuksiin sekä joka hiustenpesukerta väriä kiinnittävää shampoota, joka on erityisesti tarkoitettu punshiuksisille ja mustahiuksisille. Täytynee silti ensi kuussa ihan värjätä uudesti hiukset kunnolla hiusvärillä.

Punapäisyys tuntuu olevan jonkinlainen muoti-ilmiö tänäsyksynä naisten keskuudessa.  Omalla kohdalla se on enemmän asenteen hakemista ulkonäköön, persoonan tuomista esiin ja vaihtelua.  Punapäänä on mukavaa. Värin hoitaminen on vain tuttua mustaa väriä työläämpää. Mutta sen arvoista!  

Syysloma

Syysloma alkaa olemaan kokonaan takana, ja omalla kohdalla lomasta ei paljoa ollut tietoakaan. Päivät kuluivat rattoisasti kouluhommia tehdessä, vaikka aamuisin toki sai hieman pidempään nukkua kuin yleensä. Mitään järin ihmeellistä ei siis tullut tehtyä, muutamaa kaveria nähtyä ja myöhempään valvottua. Joku onkin joskus sanonut, että lomailu on yliarvostettua... Omaksi ilokseni voin sentään sanoa, että ainakin on ollut tuottelias olo, kun on saanut paljon aikaiseksi. 

Toivoa sopii, että Jouluna saisi lomailla.

Muutamia kuvia tuli kuitenkin räpsittyä ystävän kanssa lenkkeillessä. Kuvat kuvaavat hyvin päiväaktiviteettejä, mutta koska koulukirjoista olisi ollut todella tylsä räpsiä kuvia, niin muistikortille tuli enimmäkseen tallennettua kuvia leikkihetkistä koiran kanssa. Onneksi säät suosivat edes muutamana päivänä, vaikka nyt nämä kaksi viimeistä päivää onkin kituutettu lenkit tihkusateessa. 

Syksy on siis virallisesti alkanut. Myös käsitybuumi omalta kohdaltaan on virallisesti startannut, puikot ja langat on kaivettu kesätauolta. Nyt viimeiset lomapäivät käytin ahkerasti yksin kotona ollessani väsännyt joululahjoja sukulaisten paketteihin. Listaa on tehty, mitä suunnitelmien mukaan kellekin tekisi, ja kirpputorivisiiteillä tullut hamstrattua materiaalia niiden toteuttamiseen. Illat pimenevät, joten mikäpä sen mukavampaa kuin sytyttää kynttilöitä, nauttia lämpimästä viltistä ja virkata/kutoa tai näprätä kuuman kupposen ääressä.

Aika näyttää, mitä ihmettä olenkaan saanut jo aikaiseksi! Facebookissa ehkä jotain vihjettä jo seuraajat saikin.

Helmiä, helmiä!

Tuli tuossa yhdessä vaiheessa jo mainittuakin, että olen ottanut uuden aluevaltauksen; rannekorut. Aluevaltaus lähti alunperin siitä, että sain pyynnön tehdä tietynlaisen rannekorun. Väri oli tiedossa ja ominaisuuksistakin sain heti hyvän kuvan, joten lähdin aika pian kiertelemään suosikkikorutarvikekauppaani ideoimaan.

Viikkoa myöhemmin tekele oli vihdoin valmis.

Tästä innostuneena päätin, että tätä voisi tehdä enemmänkin. Itse en ole niin kauhean kova pitämään rannekoruja, joten en ole paneutunut niiden tekemiseen niin paljoa aikaisemmin. Korutarvikeliikkeessä käydessäni näin kuitenkin paljon potentiaalisia ideoita. Helmien lisäksi löytyi kaikenlaista blingiä ja hopeaoitua koristetta sekä perinteisen nahka- tai kuminauharatkaisun lisäksi voi valita valmiiksi lukollisen narupohjan. Vain mielikuvitus on rajana!

Tänään, syysloman kunniaksi,  kävin läheisellä kirpputorilla kiertämässä. Sattumoisin huomasin palaavani kassalle parin helmipussin kera. En vain voinut vastustaa, kun löytyi niin kauniin värisiä helmiä, juuri omaan makuuni. Koska hintakaan ei ollut paha, valitsin yhteensopivia helmiä pari pussia tarkoituksena tehdä itselleni rannekoru. Pussit olivat sen verran isoja, että helmiä jäisi vielä ylikin esimerkiksi korviksiin tai toiseen rannekoruun.

Kotiin kun pääsin ja sain puurrettua muutaman tunnin kouluhommien parissa, päätin kokeilla, minkälainen koru helmistä tulisi. Aivan minun näköiseni!! Jospa tuohon tekisi vielä samaa sarjaa olevat korvikset...

Tilattu rannekoru päätyy omistajalleen, mutta nyt minulla on inspiraatio jatkaa rannekorujen parissa. Ja onpahan itselläkin nyt jotain,  mitä esitellä! 

Innostuksissani päätin  myös askarrella tilauskorulle pienen rasian pahvilaatikosta, jonka päällystin liimavesiseoksen avulla servetillä. Voin vinkkinä sanoa, että Toffifee- ja muut karkkipakkaukset ovat oivia kierrätysmahdollisuuksia tällaiseen! Kuvissa näkyvä mustavalkoinen pahvilaatikko on väsätty Toffifeelaatikosta. Kuvien laatu ei valitettavasti ole paras mahdollinen eikä tasainen, sillä osa kuvista on otettu kännykällä, osa tabletilla.

Eläinten puolesta

Sunnuntaina oli Turun eläinsuojeluyhdistyksen avoimet ovet, jonne suuntasimme miehen kanssa hyvän asian puolesta. Mukanamme veimme hoitolan koirille säkillisen ruokaa. Eläinhoitola ottaa vastaan aina lahjoituksia, niin ruokaa kuin tavaraa, mutta avoimet ovet ovat oiva mahdollisuus yhdistää hoitolaan tutustuminen ja lahjoitus samalla kertaa.

Turun eläinhoitola tuli meille tutuksi parisen vuotta sitten. Kohta kaksi vuotta sitten astelimme sinne ensimmäisen kerran tietämättä juuri mitään yhdistyksen toiminnasta.  Silloin menimme katsomaan paimen-/vetokoirapentuetta, joka oli tullut hoitolan huomaan hyvin, hyvin pieninä eläinlääkärin kautta. Vahinkopentue, joka haluttiin osittain lopettaa, mutta eläinlääkäri ei suostunut. Pentuja oli enää kaksi neljästä, vain yksi vailla kotia enää.

Me olimme suunnitelleet koiran ottamista jo tovi,  otettu yhteyttä bordercolliekasvattajiin ja kyselleet pentueita. Näissä nappuloissa oli bordercollieta ja alaskan malamuuttia. Emme voineet olla menemättä katsomaan jäljellä olevaa tyttöpentua, koska kuin kohtalon tahdosta,  vain tyttö oli jäljellä ja tytön nimenomaan halusimme. Nassikkamme oli tuolloin 8 viikkoa, temmelsi kodin saaneen veljensä kanssa hoitolan tiloissa. Olimme ottaneet selvää malamuutista rotuna, borderi olikin jo itselleni tuttu. Rakastuin heti: ruskeat silmät, sosiaalinen luonne, kippurahäntä ja leikkisät eleet.

Lähdimme hoitolalta sinäpäivänä hmyissä suin ja mietteliäänä. Seuraavana iltana soitin hoitollalle, ettei viimeiselle pennulle tarttenut enää etsiä kotia, se tulisi meille! Meille kerrottiin, ettei roduyhdistelmä olisi niitä helpoimpia ja että koirasts kasvaisi iso ja vahva. Me tiesimme sen jo. Borderin oman arvon tunto ja vahva luonne yhdistettynä malamuutin kovapäisyyteen ja fyysiseen voimaan vaatisi kuria. Olimme valmiita! Paimenkoira, jolla riittää kestävyyttä ja kasvaa isoksi turvaksi vierelle, emme voineet vastustaa. Viikkoa myöhemmin haimme pennun kotiin, ja tuossa se nyt makaa jaloissa melkein kaksi vuotiaana ja 20 kiloa painavampana vetojuhtana. Hetkeäkään en ole katunut, Bellasta kasvoi sosiaalinen ja lempeä koira älykkyydellä ja vahvalla luonteella höystettynä. Meille täydellinen!

Tuo visiitti ei jäänyt viimeiseksi. Kolmesti olemme käyneet sen jälkeen katsomassa toista koiraa hoitolalta Bellalle kaveriksi. Kahdesti olemme myös käyneet avoimilla ovilla ja kerran vain näyttämässä yhtä "joulukakaroista" hoitolan henkilökunnalle. Joka kerta hoitolaan mennessä tunnen kiitollisuutta siitä,  mitä olemme hoitolalta saaneet: perheenjäsenen. On siis mukava antaa tilaisuuden tullen jotain takaisin, vaikka jo koiran adoptoiminen eläinhoitolalta on auttamista hyvän asian puolesta.

Sunnuntaisesta visiitistä jäi hyvä mieli. Koirapuolella suurin osa asukeista oli ilmeisesti väliaikaisia asukkaita tai "henkilökuntaa". Kissoja sen sijaan valitettavasti oli paljon. Mutta niin oli tavara- ja ruokalahjoituksiakin. Ihmiset oikeasti välittävät. Eläinhoitola on hyvä vaihtoehto kysellä karvaista elämänkumppania, jos ei ole juurtunut rotukoiraan. Oma kokemukseni on, että seropi (eli sekarotuinen piski) on yhtä arvokas ja ihana kumppani kuin rotupi (rotupiski) ja voi olla aivan yhtä kaunis! 

Kaksin aina hauskempaa

Lyhyet koulupäivät ovat mukavia, kun iltapäivät voi hyödyntää tekemällä jotain hauskaa hyvässä seurassa. Raahasin viime viikolla yhden koulukavereistani suosikkikorutarvikeliikkeeseen, jossa häntäkin ilmeisesti puraisi inspiraatiokärpänen! Tänään siis hyödynsimme lyhyen koulupäivän uuteen korutarvikeliikevierailuun, jonka tuloksena molemmat palasi kotiini paperipussillinen sälää.

Joulu on ovella (no, onneksi ei ihan vielä sentään), joten pikkujoulu- ja joululahjat alkavat olla suunnittelun tarpeessa, ainakin jos ne meinaa väsätä itse. Osittain kutomispuikot ovatkin jo alkaneet viuhua, mutta kymmenen sukkaparia ei nappaa. Tämänpäivän teemana oli korvakorut. Itselläni niitä alkaa piisaamaan kohta ihan tarpeeksi, vaikkakin edellisessä postauksessa esitelty korvakoruteline tekeekin niistä entistä enemmän näkyviä elementtejä kodissamme. Nyt kuitenkin testasin hieman erilaisempia korvisvaihtoehtoja silmällä pitäen joulupaketteja. Omaksi iloksi nämä kappaleet kuitenkin päätyvät, joten tutut, turhaan urkitte, hih! 

Toisessa on hieman hempeyttä ja toisessa rock-asennetta. 

Ystäväni touhusi oman korvakoruprojektinsa parissa ja sai aikaiseksi niin ihanan parin, että kateus iski ja pakko kokeilla samaa tekniikkaa itsekin myöhemmin. Voin rehellisesti todeta, että parhaimmat ideat saa, kun menee korutarvikekauppaan pyörimään lukuisten helmien, nappien, nuppien ja sälän sekaan! Nyplärin taivas. Ja nyplärillä tarkoitan nyt ihmistä, kuten minä, joka tykkää näpertää ajoittain kaikkea pientä. Ehdottomasti parasta päivässä oli yhdessä tekeminen ja hihittely näpräämisen ohessa. 

Omaa jännitystäni lisää tosiasia, että tässä sivussa meikäläisellä on tilaustyö pöydällä, vielä vähän vaiheessa. Helmet on valittu ja koottu, muut tarvikeet on valmiuksissa, nyt pitää vielä saada itselle täysi tohina ja itseluottamus päälle, että siitä tulee parempi kuin hyvä. Nimittäin ensimmäinen rannekoru aikoihin. Ja ensimmäinen tällä kyseisellä tekniikalla. Toivonmukaan saan (muistan) ottaa valmiista tekeleestä sitten aikanaan kuvan todisteeksi onnistumisesta. Tenttisuma kun tästä helpottaa, niin keskityn tähän hieman kauemman aikaa vievään projektiin täysin tehoin.

Mistä tulikin mieleen, että nyt tenttikirja vielä hetkeksi käteen ja kertaamaan.

Syyspuuhia

Syystuulet alkavat hiljalleen puhaltamaan, ja saa alkaa etsiä lapaset ja pipot talvikätköstä. Koulua on takana nyt kuukausi. Pikkuhiljaa alkaa selvitä, miten tämä homma toimii ja miten siellä pärjää! Opiskelu vie juuri niin paljon aikaa kuin kuvittelinkin; paljon, vähintään ajatustasolla! Sen takia blogin puolella onkin ollut hiljaisempaa...

Tänään kuitenkin tenttikirjat pistettiin sivuun hetkeksi ja lähdimme yhden koulukaverin kanssa kiertämään pari kirpputoria. Kannattava reissu jälleen kerran! Nenän eteen nimittäin sattui odotettu löytö: vanha raastinrauta. Ainakin facebook-sivulla olen hehkuttanut muutamaan otteeseen DIY-ideaa tehdä raastinraudasta korvakoruteline. NYT se idea pääsee toteutumaan! Vain tilkkanen maalia enää ostoslistalle, niin tadaa! Väriä en ole vielä päättäny... ehkä vihreä tai sininen.

Syksy tuo yleensä mukanaan myös syyssiivouksen... omalla kohdallani se painottuu koulutavaroihin ja käsityötarvikkeisiin, jotka tuppaavat viemään tilaa toinen toisiltaan. Samalla luultavasti tulee esiin lisää ideoita, joita tekee mieli lähteä kokeilemaan!

Ajankäyttö vain kuntoon, niin jää enemmän aikaa näpertämiseen!

Käsityöhaaste

 
 Tällä kertaa hieman erilainen haaste sattui silmien eteen tuolta Ihan Kaikki Kotona -blogista, johon päätin lähteä mukaan, koska syksy on tulossa ja virkkuukoukut polttelee jo tuolla vaatehuoneessa kovinkin. Haasteen tarkoituksena on levittää hyvää mieltä ja samalla hieman haastatella kanssabloggaajia.



1. Miksi pidät blogia?


Alunperin aloitin blogin vain kokoamaan mietteitä ja ajatuksia. Idean sain eräältä silloiselta opiskelukaveriltani, jonka kanssa saatoimme pulista hartaita illat pitkät. Siitä blogi sitten hieman paisui ja aihevalikoima laajeni tähän nykyiseen ''kaikkea maan ja taivaan väliltä''. Pidän blogia lähinnä itseäni varten; tykkään kirjoittaa, pohdiskella, valokuvata ja tehdä käsitöitä, joten kokoan ideat ja jutut tänne. Plussaa on, kun joku lukee sitä..

2. Miten blogisi eroaa muista käsityöblogeista?

 Periaatteessa kai monikaan ei laske blogiani käsityöblogiksi laajan aihevalikoiman takia, mutta itse tykkään lokeroida sen myös tähän kategoriaan. Käsitöiden lisäksi blogissa on novelleja, pohdintoja, päiväkirjamaisia tekstejä ja muuta vastaavaa, joten se lienee suurin ero. Myös koirani esiintyy isossa osassa blogia, koska hänen kanssaan puuhaaminen on iso osa arkeani.

  3. Mikä käsityö sinulla on kesken juuri nyt?

Muutamat korvikset ovat kesken, samoin yksi uusi virkkaustyö tuli alotettua hiljattain - en vain vielä ihan varmasti tiedä, mitä siitä syntyy.

4. Mistä löydät parhaat ideat käsitöihin?

Kanssabloggaajieni sivuilta, netistä (perus googlekin on ihan hyvä lähde), joskus joistain käsityölehdistä, mutta myös tuttavapiirin mieltymyksistä.

5. Minne laitat ideat muistiin? 

En minnekään varsinaisesti. Kuvia kiinnostavista DIY-projekteista löytyy koneelta niille tarkoitetusta kansiosta. Pitäisi varmaan enemmän laittaakin ylös...



6. Kuinka nopeasti ideasta syntyy valmis käsityö?

Riippuu käsityöstä sekä muista aikaa vievistä asioista, kuten töistä, koulusta. Sekä tietenkin työn laajuudesta. Lapaset neulon parissa päivässä parhaimmillaan, mutta esimerkiksi isoäidinneliöistä tehty peitto vei hurjan määrän työtunteja. 

7. Missä teet käsitöitä? Onko sinulla käsitöille omistettu nurkkaus vai peräti työhuone?

Yleensä olohuoneen sohvalla tai työhuoneessa kirjoituspöydän ääressä. Kutomiset ja virkkaamiset painottuu sohvalle, kun taas askartelut, korutyöt ja maalaaminen tapahtuu työhuoneessa joko pöydän ääressä tai lattialla. Käsityötarvikkeille on omistettu yksi pahvilaatikko vaatehuoneesta ja yksi lipastolaatikko. Lisää tilaa tarttisi... Alkaa käymään ahtaaksi! Valmiit tekeleet joko vaihtavat aika nopeasti omistajaa tai tulevat heti käyttöön/esille. Muutama taulu tosin edelleen nojailee seinään odottaen, että pääsisivät roikkumaan seinälle. 




8. Ovatko käsityötarvikkeesi hyvässä järjestyksessä?

Ovat ja eivät. Tiedän, missä mikin on, mutta tilanpuutteen takia on vaikea pitää kovin jämtissä järjestyksessä tarvikkeita. 


9. Millaisia käsitöitä teet mieluiten?

Kaikenlaista on kiva kokeilla. Virkkaaminen ja kutominen on lähellä sydäntä, mutta korutyöt ovat olleet kovin mieleeni myös viimeaikoina. Ompeleminen ei vain ole ihan oma juttuni, en edes omista ompelukonetta.

10. Parhaiten onnistunut käsityösi? 

Varmaankin se isoäidinneliöistä tehty peite. Sitä ovat vieraat kovin ihailleet ja vihjailleet, että hei tuollainen olisi kiva itsellekin lahjaksi. 

11. Onko sinulla käsityöhaaveita?

Ei varsinaisesti, se on kiva harrastus ja toivonmukaan tulee olemaan hyödyksi tulevassa ammatissa. Olisi ehkä mukava saada opettaa jollekin jokin kutomis- tai virkkaamistaito.


12. Paras syksyn piristys?

Se, että on taas aiheellista ottaa langat ja koukut esiin ja alkaa näpertää! Saa tehdä sukkia, lapasia, peittoja tai kaulahuiveja luvan kanssa, kun tulee kylmemmät ilmat. Ja tietenkin kauniit värit luonnossa!

Haastan omalta osaltani Oranssifriikin blogin vastaamaan näihin kysymyksiin ja levittämään hyvää mieltä!  

Syystuulia

Kylmät ovat ainakin hetkeksi väistyneet ja aurinko paistaa pienen sadekauden jälkeen. Syksy on kuitenkin tullut ja ensimmäinen syysflunssa on ottanut vallan... Takana on tapahtumarikas viikko: opintoleiri, infoja, infoja ja infoja sekä uuden aikataulun omaksumista.

Nyt kun saa tämän flunssan pois kintereiltä, alkaakin kunnon opiskelut ensiviikosta lähtien. Odotan innolla ja kauhulla, koska vielä niin moni asia tuntuu sekavalta!

Syksy tietää myös sitä, että käsityöhammasta alkaa kolottaa! Langat odottavat vaatehuoneessa, että keksin, mitä lähtisi toteuttamaan. Muutama idea pesii jo päässä, mutta tarvikkeita on ollut vaikea löytää köyhällä opiskelijabudjetilla. Ensiviikon projektina jokatapauksessa on hieman erilaista näpräämistä liittyen ensimmäiseen opiskelijatapahtumaan! Siitä ehkä lyhyesti myöhemmin. Tänään kävin etäpäivän kunniaksi kiertelemässä taas kirpparilla, josko jotain mielenkiintoista materiaalia löytyisi. Täytynee tehdä uusi kierros ensiviikolla vielä.

Nyt tämä nuhanenä keskittyy nenäliinavarastoonsa ja kuppiin kuumaa teetä! Muistakaahan pukeutua jo lämpimästi!

Mikä? Missä? Milloin?

Elokuun loppu, koulun alku.

Ensimmäiset päivät uudessa opinahjossa ovat takana ja fiilikset ovat rehellisesti sekavat: kahtena päivänä pää on ahdattu täyteen uutta informaatiota, erilaisia opiskelujärjestöjä, tulevia opiskelubileitä, suuntautumisvaihtoehtoja, oppimisympäristöjä netin syöverissä ja uusien ihmisten nimiä. Ja tunnetusti meikäläisellä on maailman huonoimpiin kuuluva nimimuisti... Jännät on ollut viimepäivät, mutta mielestäni positiivista on ollut ihmisten oma-aloitteisuus sosiaalisuudessa ja ennakkoluulottomuus toisiaan kohtaan, vaikka ikähaarukkakin melko laaja on. Itse olen huomannut, että iso ikähaarukka tuo eri-ikäiset, samanlaiset ihmiset yhteen tuollaisella alalla: on monen lapsen äitiä ja suoraan lukiosta sisään astelevia 18 kesäisiä sekä meitä siltä väliltä. Olen nauranut näiden ensimmäistän koulupäivien aikana niin paljon, että vatsaan sattuu, oppinut niin paljon, että päätä särkee ja raahautunut niin paljon rappusia, että reisiä jomottaa. Ja kaikki tämä on vasta alkua: ensiviikolla odottaa muun muassa ryhmäytymisleiri jossain keskellä korpea! 

On ollut yllättävän hienoa huomata, että porukassa on monia, jotka tuntevat, että heidän hullut päivät ovat jo takanapäin ja hauskaa osataan pitää vähemmällä alkoholinkulutuksella ja sivistyneesti. En ehkä tunne niin pahaa sosiaalista painetta osallistua jokaikiseen kissanristiäisopiskelijabileeseen kuin alunperin pelkäsin. 

Lukujärjestys on vielä aikamoista hepreää. Mihin ryhmään kuulun? Mitä tuo meinaa? Missä tuo luokka on? Mikä aine tuo on? Ja ennen kaikkea: Milloin on ruoka? Itseasiassa, tuo viimeinen käytiin tuutoreiden kanssa selkeästi läpi heti ensimmäisten asioiden joukossa, haha! Ensi viikolla varmaan asiat alkaa hiljalleen selkeetä, kun tietotulvasta on nyt päästy. Huomasin kyllä tänään jo laskeskelmoivani, että mihin sitä suuntautuisi ja mistä tekisi valinnaisen kokonaisuuden sekä saisikohan aikaisempia opintoja liitettyä valinnaisiin opintoihin. Hmm, pahasti alkaa tuntua siltä, että työjuhta kurkistaa lomailevan sielun takaa jo malttamattomana.

Muutoksen tuulia on siis tällä hetkellä, kun melko pitkän kesätauon jälkeen pitää taas totutella aamukuuden herätyksiin ja skarppaamaan 8 tunnin ajan päivittäin. Tosin erittäin mukavaa taas saada jotain kehittävää tekemistä ja asettaa itsensä äärirajoille!

Novelli: Polkuja, osa 4.

Tuo ilta oli mieleenpainuva. Ajauduin huomaamattani porukkaan, jossa käytiin syvällistä keskustelua menneisyydestä. Meitä oli viisi istumassa pienen sohvapöydän ympärillä ja jakamassa mietteitä. Silloin tapasin sinut. Olit yksi noista viidestä. Samana iltana tajusin myös, ettei vanhoilla menetyksillä ollut enää niin suurta kivun aiheuttajaa, kun löysi jotain yltiöpositiivista. Olimme tunnin verran porukassa keskustelleet, mitkä asiat olivat vaikuttaneet itsekuhunkin aikanaan suurella kädellä. Katsoin tyhjää viinilasiani ja nousin lähteäkseni täyttämään sitä. Viinitonkan luona ei ollut muita, katselin valikoimaa ja päädyin samaan punaviinin, mitä olin ottanut aikaisemmin. ''Me ei olla varmaankaan ennestään tuttuja?'' kuului ääni takaaltani. Käännyin ja näin sinut. Ojensin käteni kohteliaaseen kättelyyn ja totesin: ''Emme varmaankaan, olen Isabella.''

Polut ovat osa elämää. Ja osa elämää ovat suuret tunteet, niin positiiviset kuin negatiivisetkin. Olen aina pyrkinyt ajattelemaan, että jotenkin näiden ääripäiden on oltava tasapainossa jokaisen yksilön elämässä. Niin ainakin toivon. Toki sitä ei voi tietää enen kuin on kokenut sen kaiken kirjon, mitä oma elämä on matkallaan tuonut. Ilman iloa ja surua elämä olisi kuitenkin suoraa, tasaista tietä; emme osaisi arvostaa iloa ilman surua.
    Ja jos joku kysyy, mitä onni on, vastaisin seuraavasti: onni on olla sinut itsensä kanssa, onni on osata olla onnellinen ja rakastaa, onni on osata löytää hopereunukset synkimmästäkin pilvestä. Asioilla on tarkoitus korjaantua.

''Ajatko sinä vai minä?'' kysyi mies kävellessään matkalaukun kanssa autolle. nainen hymähti ja heitti autonavaimet miehelle. ''Jätithän kissalle tarpeeksi ruokaa?'' nainen kysyi ja sai vastaukseksi reippaan nyökkäilyn. ''Hyvä, ja hyvää vuosipäivää muuten''. Mies hymyili ahtaessaan tavaroita auton takapoksiin. ''Hyvää vuosipäivää'', hän vastasi. Nainen kävi mielessään viimeiset viisi vuotta elämästään pikakelauksena; kuinka paljon asiat olivat yhtäkkiä muuttuneet. ''Ankeat hetket tai huono-onnisuus ei ole este sille, ettei voisi saada elämäänsä onnen. Se vain on osattava ottaa vastaan, kun sitä tarjotaan'', hän ajatteli itsekseen noustessaan autoon.
    ''Isabella, onko kaikki hyvin?'' mies kysyi. Nainen hätkähti ajatuksistaan takaisin tähän hetkeen. ''Kyllä, loistavasti. Mennään!'' hän vastasi hymyillen. Auton perävalot näkyivät  pian liikennevaloissa. Asunnon ikkunaan jäi harmaaraitanen kissa odottamaan isäntäperhettään lyhyeltä reissultaan kotiin. Se hyppäsi alas keittiön pöydältä ja kävi maate pehmeään petiinsä. Se eli hetkessä. Menneisyys on menneisyyttä, nykyhetki on tärkeintä.

Kuva: https://www.facebook.com/Maanantaikappaleita

Tähän päättyi tämä novellisarja. Iso kiitos niille, jotka ovat sen lukeneet.

Ukko Ukkonen

Tänäkesänä on saanut nauttia/kärsiä ukkosista normaalia enemmän. Hellekesän seurauksia. Itselleni se on ollut enemmän tuota jälkimmäistä, kärsimistä. En ole koskaan ollut mikään suuri ukkos-fani. Useimpiin painajaisiini ovat liittyneet ukkonen ja pimeys. Joten mieluummin suljen silmät ja nukun, kun alkaa ulkona jytisemään.

Ukkonen on mahtava luonnon voima, osittain jopa kaunis ja pelottava asia samaan aikaan itselleni. Tänäkesänä olen huomannut siedättyväni hieman ukkosen pelottavasta puolesta. Osittain on ollut pakkokin. Koira kun on vietävä ulos, satoi tai paistoi, joten on se muutamaan kertaan tarvinut viedä ukonilmallakin pikavisiitille. Oma onneni on, että siitä parivaljakosta meikäläinen on se ainoa pelkuri, koiraa ei jytinä paljoa kiinnosta, välkkyvä taivas taas kummastuttaa ja vain hieman jännittää. 

Lapsena olen kohdannut ukkosen rajuna muistona hoitoviikoista ''maalla'' eli hieman syrjemmässä osassa kotikaupunkiani. Sinne nousi usein ukkonen yllättäen, aivan puskista. Ja kiirettä sai pitää, että kerkesi pihalta sisälle ennen kuin se oli jo kohdalla. Yhden kerran muistan erityisen hyvin. Leikimme kaverini ja hänen pikkusiskonsa kanssa puun alla hippaa tai jotain vastaava, kun ukkonen alkoi kumista kauempana. Kaverini äiti huusi meidät sisään, mistä me kaikki saimme lievän paniikin syystä tai toisesta (todennäköisesti liian kiva leikki oli tyhmä lopettaa kesken). Lopulta juoksimme kuitenkin sisään, kun jytinä läheni ja taivas musteni. Muutamaa minuuttia myöhemmin kaikki kolme silmäparia näki kuinka puuhun, jonka alla olimme äskettäin leikkineet, iski salama. Iso pala puunrungosta halkesi irti silmänräpäyksessä. Eikä sielläpäin ollut mitään uutta, että näki salaman iskevän johonkin melko lähelle, mutta tällaiselle keskustan turvissa asuneelle pikkutytölle se oli pelottava asia. 

Nyt kesällä olen kuitenkin huomannut seuraavani jonkun verran ukkosta ikkunasta haaveenani, että saisipa joskus jonkun hienon salamakuvan otettua (jostain turvallisesta paikasta tietenkin). Tähän merenrannalle välkkyy aika usein salamoita kauempaakin, muutaman kerran iskenyt kunnolla päälle kesän aikana. Ja silloinkin löysin juuri itseni koiran kanssa pihalta paniikissa, kun koko asuinalue kumahteli. Olen selittänyt asian itselleni niin, että ukkonen on välttämätöntä ja ymmärrän, mistä se johtuu. Se on luonnonvoima siinä, missä maanjäristykset ja tulvat, mutta vähemmän vaarallinen yleensä. Kun pysyttelen sisällä, en huomaa enää juurikaan stressaavani jyrinästä. Ulos en mieluusti edelleenkään mene, vaikka sekin tuli alkuviikosta kokeiltua, kun kesken aamulenkin koiran kanssa jossain jytisi. Kuhan ei päällä ole ja taivas ei vielä ole pilkkopimeä, olen astunut ulkoilmaankin. 

Useimpien ukkosta pelkäävien tavoin pelkään salaman iskemistä, mikä nyt sinänsä on naurettavaa, koska riski siihen pitäisi olla pieni. Tosiasiaa on kuitenkin ollut tänäkin kesänä vaikea välttää, kun on saanut lukea, miten joihinkin ihmisiin se on iskenyt. Kai tämä on vain yksi niistä asioista, joita ei kannata ajatella. 

Alkuviikosta, kun satuin pakon edestä rankkasateella ja lievällä ukkosen jyrinällä jostain kauempaa koiran kanssa lenkille, huomasin kuitenkin olevani niitä ainoita jalan liikkujia, vaikka normaalisti siihen aikaa aamusta tapaa useita muita lenkittäjiä ja lenkkeilijöitä. Olihan siinä lievä yksinäisyyden fiilis, onneksi sentään kuljin kaduilla, joissa autoja liikkui sitäkin enemmän.

Novelli: Polkuja, osa 3.

Vuosi 1998, elokuu. Isabella seisoi isänsä vieressä mustiin pukeutuneena. He olivat aamulla ajaneet viitisen tuntia paahtavassa helteessä isoäidin asunnolle. Nyt he seisoivat osana suurempaa ihmismäärää saattamassa isoäiti viimeiselle matkalle. Isabellaa suretti enemmän kuin hän uskalsi myöntää.
    He olivat muuttaneet viisi vuotta sitten pois isoäisin naapurista, eivätkä olleet sen jälkeen nähneet kuin muutaman kerran vuodessa. Isoäiti oli pysynyt täällä, kotoisassa kaupungissa, kun Isabella ja hänen isänsä olivat viiden vuoden aikana vaihtaneet neljästi kaupunkia. Huomaamatta isoäiti oli käynyt huonokuntoiseksi, ja viimeisen vierailun aikana Isabella oli nuoresta iästään huolimatta huomannut erilaisen väsymyksen isoäidin kasvoilla. ''Älä huoli, kultaseni. Se kuuluu elämään. Emme voi asialle mitään, vaikka haluaisimme'', isoäiti oli lohduttanut. Kun sairaalasta oli soitettu, että isoäiti oli joutunut sydänvian takia teho-osastolle kaksi viikkoa sitten, oli Isabella aavistanut, mitä tuleman piti. Hän ei ollu vielä koskaan käsitellyt kuolemaa, koska oli edellisellä kerralla tärkeän ihmisen kuollessa ollut aivan vastasyntynyt. Mutta menetys oli hänelle tuttu tunne.

''Isabella, onko kaikki hyvin?'' kuului ovenraosta. Nainen hätkähti. Hän oli ollut niin syvällä kirjan lumoissa, ettei ollut kuullut, kun mies oli tullut töistä kotiin. ''Joko kello on kolme?'' nainen kysyi. Mies nyökkäsi hymyillen ja kysyi, mitä tämä puuhaili. Nainen nosti kirjaansa hieman ylemmäksi, jotta mies näki sen kannen. ''Soitiko tänään isällesi, että tulemme viikonoppuna käymään ja käymme haudallakin?'' mies kysyi. Nainen nyökkäsi. ''Isä tulee hakemaan meidät viiden maissa perjantaina. Ehdimme syödä, kun olet tullut töistä.''

Istuin pihakahvilassa jäätee edessäni ja katselin tarkkaavaisena ympärilleni. Ihan mielenkiinnosta halusin testata, vieläkö tunnistaisin nuo tutut kasvot ne nähdessäni. Pahus kyllä auringonpaiste sai kaikki ihmiset käyttämään aurinkolaseja, mikä teki tunnistamisesta vaikeampaa. Yhtäkkiä joku kuitenkin kolisteli tuoliani takaanipäin. Vilkaisin hätkähtäen ja näin lyhythiuksisen naisen aurinkolaiseissa ja vihreässä mekossa. ''Voisiko olla...?'' ajattelin. Samantien nainen avasi suunsa ja tunnistin äänen sillä sekunnilla! ''Pitkästä aikaa, en olisi tunnistanut, jos en olisi osannut etsiä. Voi pieksut, kyllä osaa olla kuuma. No, mitäs sinulle kuuluu?'' nainen aloitti. Kasvoilleni levisi leveä hymy. Aina yhtä puhelias, jotkut asiat eivät vain muutu.
    Istuimme kahvilassa kaksi tuntia, vaihdoimme kaikenmaailman kuulumiset ja jutustelimme niitä näitä. Kävi ilmi, että tämä entinen koulukaverini oli pitänyt hieman paremminkin yhteyttä muihin kouluporukkaamme kuuluneisiin. Hän oli päätynyt kokiksi, aivan niin kuin oli teinivuosinaan uhonnut. Sen tosin tiesinkin, olimme sattumalta törmänneet hänen työpaikallaan puolivuotta sitten, kun olin käynyt siellä syömässä isäni kanssa. Sen jälkeen olimme kahvitelleet muutamaan otteeseen, mutta jostain syystä oli tullut taas pitkä tauko. Ja toisaalta siinä nyt istuessamme, tuntui, ettei viime tapaamisesta olisi mennyt niin kauaa.
    Kaksi päivää myöhemmin tapasin entisen koulukaverini uudestaan. Hän oli kutsunut minut illanviettoon, jossa oli muitakin tututtuja kasvoja kouluvuosilta sekä iso liuta aivan vieraita ihmisiä. Monet tunnistivat minut vuosienkin takaa, useimmat heistä olivat tulleet kauempaa asti juhlistamaan porukan jälleennäkemistä. Jos olisin sinä päivänä tiennyt, kuinka suuri vaikutus tuolla jälleennäkemisellä oli, olisin varmaan ollut alusta alkaen kananlihalla.

Novelli: Polkuja, osa 2.

Elokuu vuonna 1993. Isabella asteli käsikkäin isänsä kanssa suojatien yli kohti isoa, punaista rakennusta. Isabella oli seitsemänvuotias ja menossa ekaa päivää kouluun. Luokassa odotti monta vierasta kasvoa. Isä suukotti tytärtään otsalle ja lähti vilkuttaen vielä luokkahuoneen ovelta. Isabella huokaisi syvään. ''Koulusta saat paljon kavereita'', isä oli sanonut. Isabella katsoi ympärilleen. Hän ei nähnyt kaverita, hän näki kasan viertaita ihmisiä, jotka tuijottivat häntä. Pieni kaupunki, jossa kaikki tunsivat toisensa, ja hän erottui siksi joukosta. He olivat juuri muuttaneet seudulle. Isä oli saanu uuden työn kaupungista ja Isabella sai aloittaa koulun aivan uudessa ympäristössä. ''Se tekee teille hyvää, ei vanhat muistot kummittele niin pahasti ja saatte aloittaa alusta'', isoäiti oli sanonut. Nyt Isabella ei näkisi isoäitiäänkään niin usein, sillä naapuritalon sijaan tämä asui nyt useiden tuntien ajomatkan päässä. Ja isoäiti oli jo vanha, linja-autot eivät olleet enää hänen mielestä mukavia.
    Muutamaa tuntia myöhemmin Isabella näki tutun kasvon koulun portilla. Isä oli tullut hakemaan, ensimmäinen koulupäivä oli ohi. Tyttö katsoi isänsä kasvoja, joilta paistoi väsymys ja kalpeus. Uusi ympäristö stressasi kumpaakin, niin tytärtä kuin isääkin.

Heräsin auringonpaisteeseen, joka hiipi sisään kaihtien lävitse. Venyttelin ensin kunnolla, nousin ylös ja tein aamupalaa. Normaali aamu. Tänään halusin kuitenkin saada paljon aikaiseksi. Eilisiltainen pyöräretki ja sen tuoma kaipuu oli vaivannut koko yön, joten halusin mahdollisimman paljon tekemistä, ettei ankeus täysin iskisi. Puin juoksuhousut jalkaan ja laitoin handfreen puhelimeen valmiiksi ennen kuin ampasin ulos. Sää oli mitä mainioin juoksemiseen. Ja samalla saatoin soittaa isälle. Rupattelimme niitä näitä, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Joskus tuntui, että minulla oli vain hänet ja hänellä vain minut - vaikka ympärillämme oli muitakin ihmisiä; sukulaisia, ystäviä ja naapureita.
    Palasin hikisenä, mutta tyytyväisenä, kotiin. Lopetin puhelun isäni kanssa eteisessä, oli mennyt yli tunti lähdöstäni ja puhelun alkamisesta. Jäin puolivahingossa selaamaan puhelimeni muistiin tallennettuja numeroita. Suurin osa näistä ihmisistä, entisistä koulukavereista, oli kadonnut matkan varrella elämästäni, jääneet johkin, eikä heistä ollut kuulunut. Omaakin syytä varmasti osittain. Olin tottunut lapsena liikkuvaan elämäntapaan, joten en ollut osannut jäädä heti aloilleni, kun muutin pois kotoa. Automaattisesti vaihdoin maisemaa, aloitin jossain taas alusta. Ikä alkoi kuitenkin niin sanotusti painaa jo sen verran päälle, että haikailin aloilleen asettumisen perään. En ollut tosin koskaan ajatellut sen tapahtuvan yksin. Olin lapsenakin tuudittautunut siihen ajatukseen, että kun olen iso, löydän jonkun, jonka kanssa pysyä yhdessä ja samassa kaupungissa pitkään.

Nuori nainen, siinä kolmissakymmenissään, saapui juoksulenkiltä kotiin. Asunto oli melkein tyhjä, vain kissa kuului raapivan jossain, toivottavasti omaa raapimispuutaan. Nainen katsoi kelloaan; se oli vähän vailla kaksitoista. Vapaapäivää olisi vielä jäljellä reippaasti ja toinen puoliskokin saapuisi kotiin vasta kolmen tunnin päästä. Nainen lysähti sohvalle ja pisti television päälle: ei mitään katsomisen arvoista. Hän sulki sen samantien ja otti keskeneräisen kirjan käteensä. Jostain sivujen välistä tippui valokuva. Kuva oli muutaman vuoden vanha, siinä olivan hän ja hänen miehensä Kroatian reissullaan. Naista alkoi hymyilyttää kaikki ne muistot, joita kuva toi mieleen. Hän nousi ylös sohvalta valokuva kädessään ja meni keittiöön. Jääkaapin ovessa oli miehen kirjoittama muistilappu siitä, että kissanhiekka oli loppumassa. Nainen repäisi muistilapun pois ja pisti valokuvan tilalle magneetilla kiinni. Aika oli kulunut nopeasti. Nainen oli varma, ettei siitä ollut niin montaa vuotta, kun hän oli pohtinut, mihin suuntaan elämässään lähtisi. Ja tässä hän nyt oli, omassa kodissaan pienen perheensä kanssa. ''Hyvin valittu'', hän naurahti.

Istuin sohvalla edelleen käyden läpi puhelimeni numeromuistia. Bongasin sieltä yhden numeron, joka ei ollut niin kovin vanha. Ja hän asui ainakin puolivuotta sitten samassa kaupungissakin. Painoin vihreää luuria ja kuuntelin hälytysääntä. Reipas naisääni vastasi yllättävän pian luurin toisesta päästä. Hätkähdin, mutta heti perään sain jo sanoja suustani. Oli niin mukava kuulla tuttu ääni.

Novelli: Polkuja, osa 1.

Alkusanat: Sain kuin sainkin inspiraation ja aineksia hieman pidempään novelliin, kuten edellisessä blogikirjoituksessani uhkasin. Vielä en tiedä, minkälainen tarinasta kokonaisuutena tulee, toivottavasti luettava, hieman pohdiskeleva ja selkeä jatkumo, ettei eri osia ole liian vaikea lukea, kun ne ilmestyvät toisista erillään. Edelleen tämä projekti jännittää minua itseänikin. Pidemmittä puheitta, tässä siis ensimmäinen osa:

POLKUJA 

Osa 1.

Mitä onni on?
Se on olla terve. Olla rakastettu, haluttu. Omistaa perhe. Olla tyytyväinen itseensä. Olla tyytyväinen elämäänsä. Osata rakastaa. Osata haaveilla. Osata nauttia elämän pienistä iloista.

Oli täysikuu, se ikävin yö kuukaudessa, kun unta häiritsi tuo iso möllöttävä esine taivaalla. Kävelin vesirajaa pitkin paljain varpain antaen pienten laineiden hieman kastella jalkojani matkallaan. Vesi oli ihmeellinen asia. Se antaa paljon, mutta osaa myös ottaa kovalla kädellä, jos sitä ei kunnioita. Osaisimpa itsekin olla samanlainen; vahva ja lempeä samaan aikaan.

Kuu piirsi kuunsillan merelle. Olin joskus lapsena kuullut tarinan, että kuunsiltaa pitkin henget toisesta maailmasta saapuivat tänne meidän maailmaan tekemään taikojaan. Olin aina ollut skeptinen kaikkea yliluonnollista kohtaan. Elämä on juuri sitä, mitä se on, sellainen millaisena sen näemme. Kaikki on kiinni omasta päänupista.

    Oli elokuu. Illat olivat vielä melko valoisia. En pitänyt mitään kiirettä kotiin, huomenna ei tarvitsisi olla missään. Ja kotona ei odottaisi kukaan, vain kasa pyykkiä ja likaiset tiskit. Hymähdin itsekseni. Olisikohan elämäni voinut mennä toisin? Mitä jos kotona odottaisikin joku, tiskit olisi pesukoneessa ja pyykkivuori olisi suurempi kahden ihmisen pyykeistä?

Tammikuu 1986, perjantai. Pienessä omakotitalossa keskellä rauhallista lähiötä oli valot vielä keittiössä, vaikka kello oli kolme aamuyöllä. Huoneessa kävi kova kuhina. Siellä oli nainen, joka selkeästi oli raskaana. Hänen seuranaan oli mies ja vanhempi nainen. Mies kantoi isoa laukkua mukanaan samalla kuin tuki raskaana olevaa vaimoaan tämän laahustaessa ulko-ovea kohti. Vanhempi nainen antoi viimehetken ohjeita pariskunnalle samalla kun puhui puhelimeen. ''Kyllä, he ovat tulossa. Viisitoista minuuttia, niin he ovat perillä. Kiitos!'' hän sanoi ja sulki luurin. ''Sairaalassa odotetaan teitä, kiirehtikää! Jos synnytys alkaa autossa, muistakaa, mitä olen neuvonut'', hän huikkasi vielä ovesta, kun mies käynnisti jo autoaan.

    Vartin kuluttua sairaalan pääovi oli jo näkyvissä ja ovella odotti kaksi hoitajaa pyörätuolin kanssa. Nainen piteli vatsaansa ja näytti tuskaiselta. Tuntia myöhemmin syntyi maailmaan kaunis tyttövauva, joka sai nimekseen Isabella. Hämärässä sairaalahuoneessa ylpeä isä piti esikoistaan sylissä. Vanhempi nainen istui vieressä kyyneleet valuen. Sairaalasänky oli tyhjä. Raskaana ollutta naista ei näkynyt.

Pyöräni nojasi isoa koivua vasten parkkipaikan vieressä. Polkaisin itseni kyytiin ja vilkaisin kelloa; puoli kymmenen. Olisin puolen tunnin sisällä kotona. Tiet olivat rauhallisia, vain harva liikkui näköjään enää tähän aikaan. Muutama koiranulkoiluttaja tuli vastaan. Katsoin pitkään yhtä pariskuntaa taluttamassa valkoista, pientä koiraansa. Miksi minä en ole saavuttanut jotain tuollaista...? Pakostikin tuli ajateltua joskus, että oliko minussa jotain vikaa. Sain ihmisiä katoamaan läheltäni, harvoin jäämään pysyvästi. Niin oli aina ollut. Kaveritkin vaihtuivat usein uuden koulun myötä. Kaipasin pysyvyyttä, turvaa ja varmuutta. En jatkuvaa muutosta ja epävarmuutta joka asiasta. Suurimpaan osaan tuntui, etten itse voi edes vaikuttaa. Elämä vaan kulkee omaa tahtiaan ja raahaa minua mukanaan.

Nuori nainen avasi kerrostaloasunnon oven illalla kymmenen aikaan. Eteisessä vastaan tuli pieni maatiaiskissa, joka tuli heti puskemaan emäntäänsä sääreen. Asunnosta kuului miehen ääni, joka tervehti ja kehotti tulemaan syömään. Keittiöstä puski ihana ruoan tuoksu. Nainen nosti kissansa syliin, viskasi ballerinat pois jalastaan ja asteli keittiöön, missä odotti valmiiksi katettu pöytä ja avattu punaviinipullo. Mies muiskautti pusun naisen poskelle, ja ojensi salaattikulhon. ''Vietkö tämän samalla pöytään?'' hän kysyi. Nainen nyökkäsi. He istuutuivat molemmat puisen ruokapöydän ääreen, vaihtoivat päivän kuulumiset ja nauttivat hyvästä ateriasta. Elämä osasi olla harmonista ja onnellista. Tällaiset hetket olivat naiselle korvaamattomia.

Avasin asuntoni oven. Täysi pimeys. Olin unohtanut jättää valot eteiseen, jotta olisi muvamampi saapua. Heitin balleriinani jalasta ja lampsin eteiseen. Tiskivuori oli juuri siinä, mihin olin sen jättänyt lähtiessäni. Puhelimenikin oli näköjään jäänyt ruokapöydälle, ja nyt siinä vilkkui merkkivalo; isä oli yrittänyt soittaa. Katsoin kelloa, se näytti kymmentä. ''Soitan hänelle aamulla'', ajattelin ja menin jääkaapille hakemaan mikroateriaa. Samalla kuin mikro humisi lämmittäen einesateriaani pistin television olohuoneessa päälle. Edes jotain elämän ääniä taloon. Lösähdin sohvalle vesilasi kädessä ja vaistomaisesti ajattelin, kuinka kiva olisi, jos joku löhöäsisi siinä sohvalla kanssani.

Uusi projekti?

Olen hurahtanut pitkästä aikaa kunnolla kirjallisuuteen. Sain jopa vihdoin ja viimein oman kirjahyllyn tänne asuntoon. Tosin vasta murto-osa kirjoistani on edes hallussani, iso osa on vielä lapsuudenkodissani isäni kirjahyllyjä täyttämässä. Ennen olen ollut varsinainen lukutoukka, mutta tässä muutaman vuoden ajan lukeminen on ollut vähäisempää. 

Tästä innostuneena ajattelin ehkä toteuttaa hieman erilaisen projektin täällä blogin puolella. Nimittäin hieman pidemmän tarinan, joka jatkuu useammassa blogipäivityksessä. Moni on varmaan huomannut, että blogista löytyy lyhyitä tilannenovelleita muutamiakin, koska kirjoittaminen on aina ollut lähellä sydäntäni. Nyt on kuitenkin aikomuksena kirjoittaa joko novellisarja, jonka kaikki tekstit liittyvät toisiinsa, ovat kuin jatko-osia. Tai sitten pidempi kokonainen tarina, joka jakautuu lukuihin, joista aina yksi ilmestyy kerrallaan blogiin. Tällaista ideaa olen pyöritellyt mielessäni nyt viikon verran, että uskaltaisiko lähteä kokeilemaan. Tekstit ilmestyisivät suunnitelmani mukaan kaikkien muiden kirjotusten välissä. Saa nähdä, mitä saan aikaiseksi. Ihan itseäkin jännittää. 

Erilainen haaste!

Kierrätysihmisenä voin iloksi todeta, että tänään napsahti maailmaa parantava haaste kohdalleni! Haasteen heitti Oranssifriikin elämää -blogin kirjoittaja, joka on hurahtanut kesän aikana Facebookissakin kiertävään Roska päivässä -liikkeeseen. Tarkoituksena on pitää ympäristömme puhtaana roskista keräämällä joka päivä vähintään yksi roska roskikseen ulkoa. Lisää tietoa hankkeesta saa sivulta http://www.roskapaivassa.net/ . 

Koska meikäläinen on nyt haastettu tähän mukaan, yritän parhaani tehdä, että vähintään se yksi roska päivässä tulisi kerättyä pois kaduilta. Ei luulisi olevan vaikeaa kenellekään, etenkään tällaiselle ihmiselle, joka päivittäin kulkee koiran kanssa katujen varsia pitkin. Jokainen voi tehdä saman kulkiessaan bussipysäkiltä kotiin, kauppamatkalla, kävelylenkillä tai työmatkalla. Siksipä en haastakaan mukaan omasta puolestani ketään yksittäistä bloggaajaa tai ihmistä, vaan kaikki kynnelle kykenevät! Kerätään roska päivässä pois kadulta, koska jos jokainen ihminen tekisi niin, olisi katujemme varret huomattavasti siistimpiä. 

Kuinka moni on valmis kokeilemaan?

Lisää koukkuja korviin

Korutarvileliikkeet ovat aarrelippaita! 

Innostuin uudesta tyylistä tehdä korvakoruja, ja oli pakko palata tuohon korutarvikeliikkeeseen vielä uudestaan, mistä aikaisempien korvisten materiaalit ostin. Valinnanvaikeus oli mieletön, kun ihania helmiä oli joka puolella! Kaikkia kun ei voinut kotiin mukaan ottaa, niin piti valita omaan mieleen sopivia. Muutama helmi saattaa tosin päätyä muuhunkin osoitteeseen, kuhan valmistuvat korviksiksi.. Huomasin nimittäin viimeksi, kuinka rentouttavaa korvakorujen näpräämien voi olla.

Tällaiset sain tällä erää valmiiksi. 

Mukavan kesäiset omasta mielestäni, ja tuovat mukavasti väriä pukeutumiseen, vaikka muuten käyttäisikin kapeaa väriskaalaa pukeutumisessa. Helmet olivatkin oikea aarrelöytö askartelukaupasta, ja vaativat pientä tongintaa, jotta löysivät minut omistajikseen.

Omatekemä on aina omatekemä, eikö?

Näitä voisi tehdä melkein muillekin kuin vain itselleni. Sen verran rentouttavaa ja hauskaa puuhaa!

Ketjua ja lankaa

Vähän aikaa sittene etsiskelin tietynlaista ketjua, jotta voisin toteuttaa Iha kaikki Kotona -blogista bongaamani idean rannekorusta. No, ihan kierrätysmateriaalia ei löytynyt siltä saralta, mutta onneksi ylipäätään löytyi ketjua pitkän etsinnän jälkeen (enkä edes itse löytänyt, vaan yksi ''salaisista apulaisistani'').

Kaikki, mitä tarvittiin, oli siis ketjun lisäksi lankaa ja virkkuukoukku.

Rannekoru on itseasiassa aika helppo tehdä, kun vaan osaa virkata. Ketjusilmukoiden reunaan virkataan silmukoita koko matkalta, tehdään toiseen päähän muutamalla ketjusilmukalla lenkki ja jatketaan virkkaamista toisenkin reunan verran. Toiseen päähän tehdään virkkaamalla pallo, joka mahtuu läpi toisen päädyn silmukasta. Kätevä lukkosysteemi!

Innostuin tekemään näitä heti alkuun muutaman eri värisen, kun kerran kaivoin lankavarastoni vaatehuoneesta esille.

Ihan kivoja niistä mielestäni tuli! Jotkut langat saivat aikaan siistimmän jäljen kuin toiset. Kaikista en laittanut tähän kuvaa, koska samanlaisia ne muuten ovat. Mieheni tutkiskeli hetken tekeleitäni ja pyysi itselleenkin yhtä mustaa.

Ehkä hieman ''lämpimiä'' koruja tällä ilmalla, mutta mukavan arkisia lisäyksiä asuisiin.

Kuukausi aikaa...

... Ja sitten loppuu loma.

Ja alkaa koulu.

Vähän alkaa jo jännittämään. Tuntuu myös, että pitäisi hieman alkaa valmistamaan itseään henkiesti koulun alkamiseen; paljon uusia ihmisiä, paljon uutta opittavaa, totuttelemista täyspäiväseen opiskeluun ja esseisiin sun muihin sekä uusi päiväjärjestys. Täytyy myös muistaa nyt viimeisen kuukauden aikana rentoutua mahdollisimman hyvin, että jaksaa.

Onneksi ainakin viimeiset pari viikkoa säät ovat suosineet lomalaisia. Siksi bloginkin puolella on ollut hiljasta - helle on vetänyt meikäläistä enemmän ulos kuin istumaan koneen ääreen. Käsitöitä on kyllä tullut tehtyä, postaukset ovat vaan jääneet jonoon odottamaan huonompia säitä. Tosin joka hetki tällaisista helteistäkään ei kykene nautimaan. Jatkuva kuumuus uuvuttaa melko hyvin, pyykkiä kerääntyy, tuulettimat pauhaavat yötäpäivää ja tuon meidän puolialaskalaisen karvaturrin kanssa on hieman säätämistä tällaisilla helteillä. Tosin onneksi luontoäiti auttoi koiraa vaihtamaan turkkinsa maksimilyhyyteen. Siltikään kovin pitkät lenkit eivät oikein ole mahdollisia. 

Tänäänpä siis päätinkin suosiolla tehdä vain pienen lenkin koiruuden kanssa ja antaa hänen jäädä lepäämään tuulettimien viereen, kun itse lähdin hieman vielä kävelemään. Kävelyllä oli kyllä tarkotuskin: kirpputori. Kaikki tarvittavat koulutarvikkeet alkavat jo löytyä, kuten asiallinen muistiinpanovihko. Vaateongelma on kyllä edelleen todellinen pienentyneen vaatekoon takia. Tällä helteellä oli aikamoista yrittää ajatella pitkähihaisia, neuleita, trikoopaitoja, takkia... kun pelkässä topissakin oli läkähdyttävän kuuma! Onneksi sentään sain ajatukset kulkemaan ja löysinkin Paikalliselta kirpputorilta muutamia kivoja vaatteita syksyksi; kirjavan kauluspaidan, muutaman trikoopaidan sekä täytyihän sitä yksi toppikin näille helteille vielä löytää.

Kirpparireissun jälkeen pakkasin jääkylmää vettä, kirjan, pyyhkeen ja koiran mukaani ja lähdin meidän asuinalueen rantanurmikolle hieman löhöilemään. Löytyikin aivan täydellinen paikka melkein heti (,vaikka vaikiopaikkani olikin varattu): sopivan aurinkoinen paikka, mutta myös puu, johon koiran sai helposti kiinni ja jonka suojassa tämä hieman herkempi auringonottokaverini saisi rauhassa maata vesikupin ääressä. Kumpikin näytimme ainakin hetken tyytyväisiltä siinä, minä kirjaa lukien ja koira keppiä rouskuttaen ja rannan sorsia vahtien. Lopulta tuli kuitenkin vaan niin tolkuttoman kuuma, että päätin kasata kimpsut ja kampsut ja siirtyä takaisin tuulettimien ympäröimäksi. Viikonloppuna tulee kuitenkin saatua ihan tarpeeksi aurinkoa, kun matkaamme koko konkkaronkka Kakskertaan merenrannalle, ja sisätilat kutsuvat ainoastaan nukkumisen ajaksi. 

Ja ehkä näitä kesäpäiviä vielä riittää...? Huhu myös kertoo, että parhaiten aurinkoa saa liikkumalla ulkona. No, meikäläinen on kävelly tällä viikolla yli 18 kilometria tuossa helteessä. Joten rusketusta on tarttunut ja kaloreita paukkunut! Kun ilmat viilenee, pääsee entistä paremmin koiran kanssa ja ilman lenkille - ja kuntoilukin toivonmukaan maistuu paremmin. Nautitaan nyt kuitenkin näistä mahdollisimman paljon, kun niitä vielä varmuudella on!

Rentoa hellepäivää jokaikisille!

Roikkuvia

Aurinkoinen päivä veti puoleensa ja oli pakko päästä irroittelemaan! Mikäs sen mukavampi idea kuin lähteä katsastamaan pitkästä aikaa korutarvike-/askarteluliike. Etenkin kun tarvitsin sieltä muutaman tarvikkeen bongatessani kaupasta niitä ihania, vanhoja cola-pulloja lasista. Ehdin kuin ehdinkin paikan päälle ennen kuin liike sulki ovensa. Olin unohtanut, miten paljon kaikkea ihanaa sieltä saattoi löytää... Lähdin hakemaan vai paria korvakorukoukkua, mutta mukaan lähtikin myös muutama, ihana helmi ja muutama ylimääräinen korvakorutarvike.

Ajattelin, että säästelisin tuunaamisen tälle päivälle, kun oli luvattu sadetta ja ukkosta (no, sade tuli, ukkonen ei), mutta korutarvikkeet himottivat liikaa työpöydällä... Oli pakko ottaa pihdit käteen ja kokeilla. Askartelukaupan ihana myyjä vielä demonstroi minulle, kuinka saan hyvää jälkeä jo ensimäiseen roikkuvaan korvikseeni. Olinhan siis ennenkin roikkuvia korviksia väsännyt, kuten blogissanikin olen pari esitellyt, mutta tämä tekniikka oli eri. Sormet syyhysi päästä kokeilemaan. 

 Tarvittavia on aika vähän: helmipallo, josta haluaa korviksen, korupiikki, korvakorukoukku, välirengas ja koristepää. Lisäksi työkaluina tarvitsee olla mieluusti kahdenlaiset pihdit; pyöreä kärkiset vääntämiseen ja yhdet leikkaavat. Ei kuulosta vaikealta. Silti ähersin kieli keskellä suuta hetken, että sain tuosta korviksen aikaiseksi, heh!

Kyllä niistä lopulta ihan korviksen näköiset tulivat! Ylpeä olen. Olisin kovin halunnut punertavat helmet, mutta en löytänyt kahta samanväristä. Musta on aina musta - minun värini. Pikkunäpertäminen oli pitkästä aikaa taas hauskaa. Lisäksi sain erittäin hyvät ohjeistukset etukäteen liikkeen myyjältä, iso kiitos hänelle. Pitääkin varmaan palata piakkoin liikkeeseen ja kokeilla uudestaan näpertämistä. Sitä paitsi unohdin korvishuuman keskellä etsiä muita mielessä olleita materiaaleja...

Nämä korvikset eivät olleet ainoa näpertämisen kohde eilen illalla (, kun kerran vauhtiin pääsin). Mitä saa aikaiseksi cola-lasipullosta?

Jahtasin näitä lasipulloja niiden korkkien takia. Suunnitelmana oli tehdä korkista roikkuva korvakoru...


... Ja totta kai suunnitelma toteutui! Onneksi huomasin lasipullot lähikaupastamme. Ne oli jännästi ''piilossa'' erillään muista pulloista, mutta etsiväkin joskus löytää. Enää oli tehtävänä juoda kaksi pulloa colaa ennen kuin saattoi aloittaa askartelun. No, sain aikaseksi juoda vain toisen. En nyt ihan lähde tuhoamaan kahta pullollista samana päivänä vain innostuksen vallassa... Siispä tein vain toisen korviksen valmiiksi. Toinen toivonmukaan valmistuu tänään tai huomenna.

Materiaali oli taas aika niukkaa. Tätä korvista varten lähdin alunperin sinne askartelukauppaan. Varastoni alkoi tyhjenemään korvakorukoukuista ja olin hyvin, hyvin tarkka koukun väristä. Kuten kuvastakin huomaa, korkki on hieman kärsineen näköinen, mutta totesin itselleni, että se saa hieman ollakin - onhan kyse kierrätyksestä ja vanhan uudelleen käyttämisestä! Enää tarvittiin vain jotain, jolla tehdä korkkiin reikä ja yhdistää osat toisiinsa pihtien avustuksella. Reiän tekeminen ei ollutkaan mitenkään helppoa, tarvittiin lihasvoimaa (eli miehen apua).

 

Ihan kivathan niistäkin tuli! Kuvassa näkyy kaksi välirengasta, mutta otin toisen myöhemmin pois, koska korvis tuntui kääntyvän hassuun asentoon ja asettuvan paremmin yhdellä välirenkaalla. En malta odottaa, että toinenkin valmistuu tänään ja saan ne käyttööni. Omistan korviksia melko paljon, mutta aina on mukava saada joukkoon persoonallisia pareja, etenkin kun ne on omatekemiä. Täytyy vain tosiaan alkaa harkita korvistelineen tuunaamista...