Novelli: Polkuja, osa 4.

Tuo ilta oli mieleenpainuva. Ajauduin huomaamattani porukkaan, jossa käytiin syvällistä keskustelua menneisyydestä. Meitä oli viisi istumassa pienen sohvapöydän ympärillä ja jakamassa mietteitä. Silloin tapasin sinut. Olit yksi noista viidestä. Samana iltana tajusin myös, ettei vanhoilla menetyksillä ollut enää niin suurta kivun aiheuttajaa, kun löysi jotain yltiöpositiivista. Olimme tunnin verran porukassa keskustelleet, mitkä asiat olivat vaikuttaneet itsekuhunkin aikanaan suurella kädellä. Katsoin tyhjää viinilasiani ja nousin lähteäkseni täyttämään sitä. Viinitonkan luona ei ollut muita, katselin valikoimaa ja päädyin samaan punaviinin, mitä olin ottanut aikaisemmin. ''Me ei olla varmaankaan ennestään tuttuja?'' kuului ääni takaaltani. Käännyin ja näin sinut. Ojensin käteni kohteliaaseen kättelyyn ja totesin: ''Emme varmaankaan, olen Isabella.''

Polut ovat osa elämää. Ja osa elämää ovat suuret tunteet, niin positiiviset kuin negatiivisetkin. Olen aina pyrkinyt ajattelemaan, että jotenkin näiden ääripäiden on oltava tasapainossa jokaisen yksilön elämässä. Niin ainakin toivon. Toki sitä ei voi tietää enen kuin on kokenut sen kaiken kirjon, mitä oma elämä on matkallaan tuonut. Ilman iloa ja surua elämä olisi kuitenkin suoraa, tasaista tietä; emme osaisi arvostaa iloa ilman surua.
    Ja jos joku kysyy, mitä onni on, vastaisin seuraavasti: onni on olla sinut itsensä kanssa, onni on osata olla onnellinen ja rakastaa, onni on osata löytää hopereunukset synkimmästäkin pilvestä. Asioilla on tarkoitus korjaantua.

''Ajatko sinä vai minä?'' kysyi mies kävellessään matkalaukun kanssa autolle. nainen hymähti ja heitti autonavaimet miehelle. ''Jätithän kissalle tarpeeksi ruokaa?'' nainen kysyi ja sai vastaukseksi reippaan nyökkäilyn. ''Hyvä, ja hyvää vuosipäivää muuten''. Mies hymyili ahtaessaan tavaroita auton takapoksiin. ''Hyvää vuosipäivää'', hän vastasi. Nainen kävi mielessään viimeiset viisi vuotta elämästään pikakelauksena; kuinka paljon asiat olivat yhtäkkiä muuttuneet. ''Ankeat hetket tai huono-onnisuus ei ole este sille, ettei voisi saada elämäänsä onnen. Se vain on osattava ottaa vastaan, kun sitä tarjotaan'', hän ajatteli itsekseen noustessaan autoon.
    ''Isabella, onko kaikki hyvin?'' mies kysyi. Nainen hätkähti ajatuksistaan takaisin tähän hetkeen. ''Kyllä, loistavasti. Mennään!'' hän vastasi hymyillen. Auton perävalot näkyivät  pian liikennevaloissa. Asunnon ikkunaan jäi harmaaraitanen kissa odottamaan isäntäperhettään lyhyeltä reissultaan kotiin. Se hyppäsi alas keittiön pöydältä ja kävi maate pehmeään petiinsä. Se eli hetkessä. Menneisyys on menneisyyttä, nykyhetki on tärkeintä.

Kuva: https://www.facebook.com/Maanantaikappaleita

Tähän päättyi tämä novellisarja. Iso kiitos niille, jotka ovat sen lukeneet.

Novelli: Polkuja, osa 3.

Vuosi 1998, elokuu. Isabella seisoi isänsä vieressä mustiin pukeutuneena. He olivat aamulla ajaneet viitisen tuntia paahtavassa helteessä isoäidin asunnolle. Nyt he seisoivat osana suurempaa ihmismäärää saattamassa isoäiti viimeiselle matkalle. Isabellaa suretti enemmän kuin hän uskalsi myöntää.
    He olivat muuttaneet viisi vuotta sitten pois isoäisin naapurista, eivätkä olleet sen jälkeen nähneet kuin muutaman kerran vuodessa. Isoäiti oli pysynyt täällä, kotoisassa kaupungissa, kun Isabella ja hänen isänsä olivat viiden vuoden aikana vaihtaneet neljästi kaupunkia. Huomaamatta isoäiti oli käynyt huonokuntoiseksi, ja viimeisen vierailun aikana Isabella oli nuoresta iästään huolimatta huomannut erilaisen väsymyksen isoäidin kasvoilla. ''Älä huoli, kultaseni. Se kuuluu elämään. Emme voi asialle mitään, vaikka haluaisimme'', isoäiti oli lohduttanut. Kun sairaalasta oli soitettu, että isoäiti oli joutunut sydänvian takia teho-osastolle kaksi viikkoa sitten, oli Isabella aavistanut, mitä tuleman piti. Hän ei ollu vielä koskaan käsitellyt kuolemaa, koska oli edellisellä kerralla tärkeän ihmisen kuollessa ollut aivan vastasyntynyt. Mutta menetys oli hänelle tuttu tunne.

''Isabella, onko kaikki hyvin?'' kuului ovenraosta. Nainen hätkähti. Hän oli ollut niin syvällä kirjan lumoissa, ettei ollut kuullut, kun mies oli tullut töistä kotiin. ''Joko kello on kolme?'' nainen kysyi. Mies nyökkäsi hymyillen ja kysyi, mitä tämä puuhaili. Nainen nosti kirjaansa hieman ylemmäksi, jotta mies näki sen kannen. ''Soitiko tänään isällesi, että tulemme viikonoppuna käymään ja käymme haudallakin?'' mies kysyi. Nainen nyökkäsi. ''Isä tulee hakemaan meidät viiden maissa perjantaina. Ehdimme syödä, kun olet tullut töistä.''

Istuin pihakahvilassa jäätee edessäni ja katselin tarkkaavaisena ympärilleni. Ihan mielenkiinnosta halusin testata, vieläkö tunnistaisin nuo tutut kasvot ne nähdessäni. Pahus kyllä auringonpaiste sai kaikki ihmiset käyttämään aurinkolaseja, mikä teki tunnistamisesta vaikeampaa. Yhtäkkiä joku kuitenkin kolisteli tuoliani takaanipäin. Vilkaisin hätkähtäen ja näin lyhythiuksisen naisen aurinkolaiseissa ja vihreässä mekossa. ''Voisiko olla...?'' ajattelin. Samantien nainen avasi suunsa ja tunnistin äänen sillä sekunnilla! ''Pitkästä aikaa, en olisi tunnistanut, jos en olisi osannut etsiä. Voi pieksut, kyllä osaa olla kuuma. No, mitäs sinulle kuuluu?'' nainen aloitti. Kasvoilleni levisi leveä hymy. Aina yhtä puhelias, jotkut asiat eivät vain muutu.
    Istuimme kahvilassa kaksi tuntia, vaihdoimme kaikenmaailman kuulumiset ja jutustelimme niitä näitä. Kävi ilmi, että tämä entinen koulukaverini oli pitänyt hieman paremminkin yhteyttä muihin kouluporukkaamme kuuluneisiin. Hän oli päätynyt kokiksi, aivan niin kuin oli teinivuosinaan uhonnut. Sen tosin tiesinkin, olimme sattumalta törmänneet hänen työpaikallaan puolivuotta sitten, kun olin käynyt siellä syömässä isäni kanssa. Sen jälkeen olimme kahvitelleet muutamaan otteeseen, mutta jostain syystä oli tullut taas pitkä tauko. Ja toisaalta siinä nyt istuessamme, tuntui, ettei viime tapaamisesta olisi mennyt niin kauaa.
    Kaksi päivää myöhemmin tapasin entisen koulukaverini uudestaan. Hän oli kutsunut minut illanviettoon, jossa oli muitakin tututtuja kasvoja kouluvuosilta sekä iso liuta aivan vieraita ihmisiä. Monet tunnistivat minut vuosienkin takaa, useimmat heistä olivat tulleet kauempaa asti juhlistamaan porukan jälleennäkemistä. Jos olisin sinä päivänä tiennyt, kuinka suuri vaikutus tuolla jälleennäkemisellä oli, olisin varmaan ollut alusta alkaen kananlihalla.

Novelli: Polkuja, osa 2.

Elokuu vuonna 1993. Isabella asteli käsikkäin isänsä kanssa suojatien yli kohti isoa, punaista rakennusta. Isabella oli seitsemänvuotias ja menossa ekaa päivää kouluun. Luokassa odotti monta vierasta kasvoa. Isä suukotti tytärtään otsalle ja lähti vilkuttaen vielä luokkahuoneen ovelta. Isabella huokaisi syvään. ''Koulusta saat paljon kavereita'', isä oli sanonut. Isabella katsoi ympärilleen. Hän ei nähnyt kaverita, hän näki kasan viertaita ihmisiä, jotka tuijottivat häntä. Pieni kaupunki, jossa kaikki tunsivat toisensa, ja hän erottui siksi joukosta. He olivat juuri muuttaneet seudulle. Isä oli saanu uuden työn kaupungista ja Isabella sai aloittaa koulun aivan uudessa ympäristössä. ''Se tekee teille hyvää, ei vanhat muistot kummittele niin pahasti ja saatte aloittaa alusta'', isoäiti oli sanonut. Nyt Isabella ei näkisi isoäitiäänkään niin usein, sillä naapuritalon sijaan tämä asui nyt useiden tuntien ajomatkan päässä. Ja isoäiti oli jo vanha, linja-autot eivät olleet enää hänen mielestä mukavia.
    Muutamaa tuntia myöhemmin Isabella näki tutun kasvon koulun portilla. Isä oli tullut hakemaan, ensimmäinen koulupäivä oli ohi. Tyttö katsoi isänsä kasvoja, joilta paistoi väsymys ja kalpeus. Uusi ympäristö stressasi kumpaakin, niin tytärtä kuin isääkin.

Heräsin auringonpaisteeseen, joka hiipi sisään kaihtien lävitse. Venyttelin ensin kunnolla, nousin ylös ja tein aamupalaa. Normaali aamu. Tänään halusin kuitenkin saada paljon aikaiseksi. Eilisiltainen pyöräretki ja sen tuoma kaipuu oli vaivannut koko yön, joten halusin mahdollisimman paljon tekemistä, ettei ankeus täysin iskisi. Puin juoksuhousut jalkaan ja laitoin handfreen puhelimeen valmiiksi ennen kuin ampasin ulos. Sää oli mitä mainioin juoksemiseen. Ja samalla saatoin soittaa isälle. Rupattelimme niitä näitä, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Joskus tuntui, että minulla oli vain hänet ja hänellä vain minut - vaikka ympärillämme oli muitakin ihmisiä; sukulaisia, ystäviä ja naapureita.
    Palasin hikisenä, mutta tyytyväisenä, kotiin. Lopetin puhelun isäni kanssa eteisessä, oli mennyt yli tunti lähdöstäni ja puhelun alkamisesta. Jäin puolivahingossa selaamaan puhelimeni muistiin tallennettuja numeroita. Suurin osa näistä ihmisistä, entisistä koulukavereista, oli kadonnut matkan varrella elämästäni, jääneet johkin, eikä heistä ollut kuulunut. Omaakin syytä varmasti osittain. Olin tottunut lapsena liikkuvaan elämäntapaan, joten en ollut osannut jäädä heti aloilleni, kun muutin pois kotoa. Automaattisesti vaihdoin maisemaa, aloitin jossain taas alusta. Ikä alkoi kuitenkin niin sanotusti painaa jo sen verran päälle, että haikailin aloilleen asettumisen perään. En ollut tosin koskaan ajatellut sen tapahtuvan yksin. Olin lapsenakin tuudittautunut siihen ajatukseen, että kun olen iso, löydän jonkun, jonka kanssa pysyä yhdessä ja samassa kaupungissa pitkään.

Nuori nainen, siinä kolmissakymmenissään, saapui juoksulenkiltä kotiin. Asunto oli melkein tyhjä, vain kissa kuului raapivan jossain, toivottavasti omaa raapimispuutaan. Nainen katsoi kelloaan; se oli vähän vailla kaksitoista. Vapaapäivää olisi vielä jäljellä reippaasti ja toinen puoliskokin saapuisi kotiin vasta kolmen tunnin päästä. Nainen lysähti sohvalle ja pisti television päälle: ei mitään katsomisen arvoista. Hän sulki sen samantien ja otti keskeneräisen kirjan käteensä. Jostain sivujen välistä tippui valokuva. Kuva oli muutaman vuoden vanha, siinä olivan hän ja hänen miehensä Kroatian reissullaan. Naista alkoi hymyilyttää kaikki ne muistot, joita kuva toi mieleen. Hän nousi ylös sohvalta valokuva kädessään ja meni keittiöön. Jääkaapin ovessa oli miehen kirjoittama muistilappu siitä, että kissanhiekka oli loppumassa. Nainen repäisi muistilapun pois ja pisti valokuvan tilalle magneetilla kiinni. Aika oli kulunut nopeasti. Nainen oli varma, ettei siitä ollut niin montaa vuotta, kun hän oli pohtinut, mihin suuntaan elämässään lähtisi. Ja tässä hän nyt oli, omassa kodissaan pienen perheensä kanssa. ''Hyvin valittu'', hän naurahti.

Istuin sohvalla edelleen käyden läpi puhelimeni numeromuistia. Bongasin sieltä yhden numeron, joka ei ollut niin kovin vanha. Ja hän asui ainakin puolivuotta sitten samassa kaupungissakin. Painoin vihreää luuria ja kuuntelin hälytysääntä. Reipas naisääni vastasi yllättävän pian luurin toisesta päästä. Hätkähdin, mutta heti perään sain jo sanoja suustani. Oli niin mukava kuulla tuttu ääni.

Novelli: Polkuja, osa 1.

Alkusanat: Sain kuin sainkin inspiraation ja aineksia hieman pidempään novelliin, kuten edellisessä blogikirjoituksessani uhkasin. Vielä en tiedä, minkälainen tarinasta kokonaisuutena tulee, toivottavasti luettava, hieman pohdiskeleva ja selkeä jatkumo, ettei eri osia ole liian vaikea lukea, kun ne ilmestyvät toisista erillään. Edelleen tämä projekti jännittää minua itseänikin. Pidemmittä puheitta, tässä siis ensimmäinen osa:

POLKUJA 

Osa 1.

Mitä onni on?
Se on olla terve. Olla rakastettu, haluttu. Omistaa perhe. Olla tyytyväinen itseensä. Olla tyytyväinen elämäänsä. Osata rakastaa. Osata haaveilla. Osata nauttia elämän pienistä iloista.

Oli täysikuu, se ikävin yö kuukaudessa, kun unta häiritsi tuo iso möllöttävä esine taivaalla. Kävelin vesirajaa pitkin paljain varpain antaen pienten laineiden hieman kastella jalkojani matkallaan. Vesi oli ihmeellinen asia. Se antaa paljon, mutta osaa myös ottaa kovalla kädellä, jos sitä ei kunnioita. Osaisimpa itsekin olla samanlainen; vahva ja lempeä samaan aikaan.

Kuu piirsi kuunsillan merelle. Olin joskus lapsena kuullut tarinan, että kuunsiltaa pitkin henget toisesta maailmasta saapuivat tänne meidän maailmaan tekemään taikojaan. Olin aina ollut skeptinen kaikkea yliluonnollista kohtaan. Elämä on juuri sitä, mitä se on, sellainen millaisena sen näemme. Kaikki on kiinni omasta päänupista.

    Oli elokuu. Illat olivat vielä melko valoisia. En pitänyt mitään kiirettä kotiin, huomenna ei tarvitsisi olla missään. Ja kotona ei odottaisi kukaan, vain kasa pyykkiä ja likaiset tiskit. Hymähdin itsekseni. Olisikohan elämäni voinut mennä toisin? Mitä jos kotona odottaisikin joku, tiskit olisi pesukoneessa ja pyykkivuori olisi suurempi kahden ihmisen pyykeistä?

Tammikuu 1986, perjantai. Pienessä omakotitalossa keskellä rauhallista lähiötä oli valot vielä keittiössä, vaikka kello oli kolme aamuyöllä. Huoneessa kävi kova kuhina. Siellä oli nainen, joka selkeästi oli raskaana. Hänen seuranaan oli mies ja vanhempi nainen. Mies kantoi isoa laukkua mukanaan samalla kuin tuki raskaana olevaa vaimoaan tämän laahustaessa ulko-ovea kohti. Vanhempi nainen antoi viimehetken ohjeita pariskunnalle samalla kun puhui puhelimeen. ''Kyllä, he ovat tulossa. Viisitoista minuuttia, niin he ovat perillä. Kiitos!'' hän sanoi ja sulki luurin. ''Sairaalassa odotetaan teitä, kiirehtikää! Jos synnytys alkaa autossa, muistakaa, mitä olen neuvonut'', hän huikkasi vielä ovesta, kun mies käynnisti jo autoaan.

    Vartin kuluttua sairaalan pääovi oli jo näkyvissä ja ovella odotti kaksi hoitajaa pyörätuolin kanssa. Nainen piteli vatsaansa ja näytti tuskaiselta. Tuntia myöhemmin syntyi maailmaan kaunis tyttövauva, joka sai nimekseen Isabella. Hämärässä sairaalahuoneessa ylpeä isä piti esikoistaan sylissä. Vanhempi nainen istui vieressä kyyneleet valuen. Sairaalasänky oli tyhjä. Raskaana ollutta naista ei näkynyt.

Pyöräni nojasi isoa koivua vasten parkkipaikan vieressä. Polkaisin itseni kyytiin ja vilkaisin kelloa; puoli kymmenen. Olisin puolen tunnin sisällä kotona. Tiet olivat rauhallisia, vain harva liikkui näköjään enää tähän aikaan. Muutama koiranulkoiluttaja tuli vastaan. Katsoin pitkään yhtä pariskuntaa taluttamassa valkoista, pientä koiraansa. Miksi minä en ole saavuttanut jotain tuollaista...? Pakostikin tuli ajateltua joskus, että oliko minussa jotain vikaa. Sain ihmisiä katoamaan läheltäni, harvoin jäämään pysyvästi. Niin oli aina ollut. Kaveritkin vaihtuivat usein uuden koulun myötä. Kaipasin pysyvyyttä, turvaa ja varmuutta. En jatkuvaa muutosta ja epävarmuutta joka asiasta. Suurimpaan osaan tuntui, etten itse voi edes vaikuttaa. Elämä vaan kulkee omaa tahtiaan ja raahaa minua mukanaan.

Nuori nainen avasi kerrostaloasunnon oven illalla kymmenen aikaan. Eteisessä vastaan tuli pieni maatiaiskissa, joka tuli heti puskemaan emäntäänsä sääreen. Asunnosta kuului miehen ääni, joka tervehti ja kehotti tulemaan syömään. Keittiöstä puski ihana ruoan tuoksu. Nainen nosti kissansa syliin, viskasi ballerinat pois jalastaan ja asteli keittiöön, missä odotti valmiiksi katettu pöytä ja avattu punaviinipullo. Mies muiskautti pusun naisen poskelle, ja ojensi salaattikulhon. ''Vietkö tämän samalla pöytään?'' hän kysyi. Nainen nyökkäsi. He istuutuivat molemmat puisen ruokapöydän ääreen, vaihtoivat päivän kuulumiset ja nauttivat hyvästä ateriasta. Elämä osasi olla harmonista ja onnellista. Tällaiset hetket olivat naiselle korvaamattomia.

Avasin asuntoni oven. Täysi pimeys. Olin unohtanut jättää valot eteiseen, jotta olisi muvamampi saapua. Heitin balleriinani jalasta ja lampsin eteiseen. Tiskivuori oli juuri siinä, mihin olin sen jättänyt lähtiessäni. Puhelimenikin oli näköjään jäänyt ruokapöydälle, ja nyt siinä vilkkui merkkivalo; isä oli yrittänyt soittaa. Katsoin kelloa, se näytti kymmentä. ''Soitan hänelle aamulla'', ajattelin ja menin jääkaapille hakemaan mikroateriaa. Samalla kuin mikro humisi lämmittäen einesateriaani pistin television olohuoneessa päälle. Edes jotain elämän ääniä taloon. Lösähdin sohvalle vesilasi kädessä ja vaistomaisesti ajattelin, kuinka kiva olisi, jos joku löhöäsisi siinä sohvalla kanssani.