Mikä? Missä? Milloin?

Elokuun loppu, koulun alku.

Ensimmäiset päivät uudessa opinahjossa ovat takana ja fiilikset ovat rehellisesti sekavat: kahtena päivänä pää on ahdattu täyteen uutta informaatiota, erilaisia opiskelujärjestöjä, tulevia opiskelubileitä, suuntautumisvaihtoehtoja, oppimisympäristöjä netin syöverissä ja uusien ihmisten nimiä. Ja tunnetusti meikäläisellä on maailman huonoimpiin kuuluva nimimuisti... Jännät on ollut viimepäivät, mutta mielestäni positiivista on ollut ihmisten oma-aloitteisuus sosiaalisuudessa ja ennakkoluulottomuus toisiaan kohtaan, vaikka ikähaarukkakin melko laaja on. Itse olen huomannut, että iso ikähaarukka tuo eri-ikäiset, samanlaiset ihmiset yhteen tuollaisella alalla: on monen lapsen äitiä ja suoraan lukiosta sisään astelevia 18 kesäisiä sekä meitä siltä väliltä. Olen nauranut näiden ensimmäistän koulupäivien aikana niin paljon, että vatsaan sattuu, oppinut niin paljon, että päätä särkee ja raahautunut niin paljon rappusia, että reisiä jomottaa. Ja kaikki tämä on vasta alkua: ensiviikolla odottaa muun muassa ryhmäytymisleiri jossain keskellä korpea! 

On ollut yllättävän hienoa huomata, että porukassa on monia, jotka tuntevat, että heidän hullut päivät ovat jo takanapäin ja hauskaa osataan pitää vähemmällä alkoholinkulutuksella ja sivistyneesti. En ehkä tunne niin pahaa sosiaalista painetta osallistua jokaikiseen kissanristiäisopiskelijabileeseen kuin alunperin pelkäsin. 

Lukujärjestys on vielä aikamoista hepreää. Mihin ryhmään kuulun? Mitä tuo meinaa? Missä tuo luokka on? Mikä aine tuo on? Ja ennen kaikkea: Milloin on ruoka? Itseasiassa, tuo viimeinen käytiin tuutoreiden kanssa selkeästi läpi heti ensimmäisten asioiden joukossa, haha! Ensi viikolla varmaan asiat alkaa hiljalleen selkeetä, kun tietotulvasta on nyt päästy. Huomasin kyllä tänään jo laskeskelmoivani, että mihin sitä suuntautuisi ja mistä tekisi valinnaisen kokonaisuuden sekä saisikohan aikaisempia opintoja liitettyä valinnaisiin opintoihin. Hmm, pahasti alkaa tuntua siltä, että työjuhta kurkistaa lomailevan sielun takaa jo malttamattomana.

Muutoksen tuulia on siis tällä hetkellä, kun melko pitkän kesätauon jälkeen pitää taas totutella aamukuuden herätyksiin ja skarppaamaan 8 tunnin ajan päivittäin. Tosin erittäin mukavaa taas saada jotain kehittävää tekemistä ja asettaa itsensä äärirajoille!

Ukko Ukkonen

Tänäkesänä on saanut nauttia/kärsiä ukkosista normaalia enemmän. Hellekesän seurauksia. Itselleni se on ollut enemmän tuota jälkimmäistä, kärsimistä. En ole koskaan ollut mikään suuri ukkos-fani. Useimpiin painajaisiini ovat liittyneet ukkonen ja pimeys. Joten mieluummin suljen silmät ja nukun, kun alkaa ulkona jytisemään.

Ukkonen on mahtava luonnon voima, osittain jopa kaunis ja pelottava asia samaan aikaan itselleni. Tänäkesänä olen huomannut siedättyväni hieman ukkosen pelottavasta puolesta. Osittain on ollut pakkokin. Koira kun on vietävä ulos, satoi tai paistoi, joten on se muutamaan kertaan tarvinut viedä ukonilmallakin pikavisiitille. Oma onneni on, että siitä parivaljakosta meikäläinen on se ainoa pelkuri, koiraa ei jytinä paljoa kiinnosta, välkkyvä taivas taas kummastuttaa ja vain hieman jännittää. 

Lapsena olen kohdannut ukkosen rajuna muistona hoitoviikoista ''maalla'' eli hieman syrjemmässä osassa kotikaupunkiani. Sinne nousi usein ukkonen yllättäen, aivan puskista. Ja kiirettä sai pitää, että kerkesi pihalta sisälle ennen kuin se oli jo kohdalla. Yhden kerran muistan erityisen hyvin. Leikimme kaverini ja hänen pikkusiskonsa kanssa puun alla hippaa tai jotain vastaava, kun ukkonen alkoi kumista kauempana. Kaverini äiti huusi meidät sisään, mistä me kaikki saimme lievän paniikin syystä tai toisesta (todennäköisesti liian kiva leikki oli tyhmä lopettaa kesken). Lopulta juoksimme kuitenkin sisään, kun jytinä läheni ja taivas musteni. Muutamaa minuuttia myöhemmin kaikki kolme silmäparia näki kuinka puuhun, jonka alla olimme äskettäin leikkineet, iski salama. Iso pala puunrungosta halkesi irti silmänräpäyksessä. Eikä sielläpäin ollut mitään uutta, että näki salaman iskevän johonkin melko lähelle, mutta tällaiselle keskustan turvissa asuneelle pikkutytölle se oli pelottava asia. 

Nyt kesällä olen kuitenkin huomannut seuraavani jonkun verran ukkosta ikkunasta haaveenani, että saisipa joskus jonkun hienon salamakuvan otettua (jostain turvallisesta paikasta tietenkin). Tähän merenrannalle välkkyy aika usein salamoita kauempaakin, muutaman kerran iskenyt kunnolla päälle kesän aikana. Ja silloinkin löysin juuri itseni koiran kanssa pihalta paniikissa, kun koko asuinalue kumahteli. Olen selittänyt asian itselleni niin, että ukkonen on välttämätöntä ja ymmärrän, mistä se johtuu. Se on luonnonvoima siinä, missä maanjäristykset ja tulvat, mutta vähemmän vaarallinen yleensä. Kun pysyttelen sisällä, en huomaa enää juurikaan stressaavani jyrinästä. Ulos en mieluusti edelleenkään mene, vaikka sekin tuli alkuviikosta kokeiltua, kun kesken aamulenkin koiran kanssa jossain jytisi. Kuhan ei päällä ole ja taivas ei vielä ole pilkkopimeä, olen astunut ulkoilmaankin. 

Useimpien ukkosta pelkäävien tavoin pelkään salaman iskemistä, mikä nyt sinänsä on naurettavaa, koska riski siihen pitäisi olla pieni. Tosiasiaa on kuitenkin ollut tänäkin kesänä vaikea välttää, kun on saanut lukea, miten joihinkin ihmisiin se on iskenyt. Kai tämä on vain yksi niistä asioista, joita ei kannata ajatella. 

Alkuviikosta, kun satuin pakon edestä rankkasateella ja lievällä ukkosen jyrinällä jostain kauempaa koiran kanssa lenkille, huomasin kuitenkin olevani niitä ainoita jalan liikkujia, vaikka normaalisti siihen aikaa aamusta tapaa useita muita lenkittäjiä ja lenkkeilijöitä. Olihan siinä lievä yksinäisyyden fiilis, onneksi sentään kuljin kaduilla, joissa autoja liikkui sitäkin enemmän.

Subjektiivinen maailma

No nyt mä sen kekkasin

Mä taidan olla pikkasen sekasin 

Katsoin maailmaa ja näin mä sen kelasin 

Taidan olla väärin päin 

Tai sit koko maailman väärin näin 

Ja mä päätin näin, et vihani käärin näin 

Kaikki korttini pelasin 

Salaisuuteni suurimmat paljastin 

Ja ne voimaksi valjastin, varokaa valheenpaljastin 

Alasti kelluen lumpeenlehdel 

Laulain työtäni tehden

Ei purista vyötäni 

Eikä häiritse liskot mun yötäni

Sitä voi valjastaa voimansa, jos uskoo siihen voivansa 

Ei sil oo välii mist oon tullu 

Vaan sille millanen mä oon 

Ja oonko valmiina mä oon 

Ei sil oo välii et oon hullu 

Oo, oo, oo Oo, oo, oo Oo, oo, oo O-oon hullu O-oon hullu O-oon hullu O-oon hullu O-oon hullu 

Oon tienny sen mitä en tie 

Oon nähny henkiä 

Oon kulkenu paljaat varpaat kenkinä 

Minä itse itseni renkinä 

Oon esiintyny Jeesuksena 

Levittäny ilosanomaa 

Mul on aina paljon sanottavaa 

Mut neki on vaan sanoja 

Oon avoin mielen säästäni 

Avoimesti sekasin päästäni 

Siks kai oon niin huoleton 

Tiedän olevani kuolematon.

- Juju, Hullu

Tämän kappaleen löysin vahingossa Spotifyn top-listalta. Lyriikat iskivät heti ja saivat taas ajattelemisen aihetta. Tai itse asiassa jonkinlaisia takautumia lukion filosofian kursseilta (hmm, missähän nekin kirjat ovat...?). Meillä oli aivan huippuopettaja; hieman pelottava, mutta erikoisen ja hyvän huumorintajun omaava sekä loistava opettaja omaan makuuni. Kävin kaikki lukion filosofian ja historian kurssit mieluusti hänen tunneillaan, koska siellä oikeasti opin. Hän joskus totesi viisaasti filosofian tunnilla, että maailmoita on juuri niin monta erilaista kuin meitä ihmisiäkin. Jokainen visualisoi maailman omalla tavallaan. Joku voi tuntea näkevänsä maailman nurinkurisena verrattuna jonkin toisen tapaan katsoa maailmaa. Lisäksi jokaisen maailmahan on erilainen, riippuen hänen kokemusmaailmastaan ja itsestäänselvästä tavasta korostaa tiettyjä asioita ja jättää joitain puolestaan vähemmälle huomiolle? 

Maailmassa on paljon perusasioita, jotka varmasti kaikki ihmiset kokee samallalailla kuin suurin osa samaan kulttuuripiiriin kuuluvista ihmisistä. Tällaisia ovat erilaiset tunnetilat. Hymy ja itku ovat esimerkiksi universaaleja tunteita, mutta kateus on joissain kulttuureissa kielletty tunnetila. Samoin häpeä on luultavasti hyvin erilainen käsite Aasiassa kuin meillä. On taas asioita, jotka jokainen kokee aivan varmasti hieman erilailla kuin kukaan toinen. Itselleni tulee mieleen läheisen kuolema, lapsen syntymä... Niihin löytyy niin sanottu ''kaava'', joilla asiat ajatellaan kokevan, mutta se ei tarkoita, että jokainen kokisi ne tismalleen niin. Moni nuo asiat kokenut voi varmasti samaistua läheiseen, joka kokee samat asiat, mutta minusta sanonta ''tiedän, miltä sinusta tuntuu'' on auttamatta väärä. Kokemusmaailma riippuu mielestäni niin monesta seikasta, kuten kasvatuksesta, kulttuurista, omista aiemmista kokemuksista, luonteenpiirteestä ja erityisesti siitä, miten on tottunut käsittelemään mitkäkin tunteet. 

Voin hyvin samaistua Jujun kappaleen sanoituksiin siitä, miten tuntee olevansa väärin päin tai joko vain näkevänsä maailman väärin. Olen niin monta kertaa henkiläkohtaisesti törmännyt tilanteeseen, jossa olen nähnyt asiat tai tuntenut asiat niin päinvastoin kuin joku muu. Jollekin toiselle pieni asia voi olla toiselle iso ja tunteikas asia. Se on vain iso todiste siitä, että maailma on ainakin osittain riippuvainen siitä, kuka sitä katsoo.

Kaikenkaikkiaan Jujun kappale oivaltaa monia muitakin hyviä asioita. Joskus olen vakavasti sitä mieltä, että joku muu voi osata sanoa omat tuntemukseksi tai ajatukseni paljon itseäni paremmin. Hullu -kappale on yksi hyvä esimerkki siitä, että kyllä suomalaisesta musiikistakin löytyy lyyriikoiden helmiä, jopa odottamattomistakin genreistä.