Sävelten voima on rajaton

Tie sydämeen käy musiikin kautta.

Pistän musiikin soimaan ja mietin, mitä se minulle kertoo. Sitä voi kuunnella ainoastaan melodiaa, vain lyriikoita tai koko kokonaisuutta. Kyseinen kappale oli yksi niistä, jotka minulle on vastikään esitelty. Se ei välttämättä ole täysin omaa musiikkimakuani vastaavaa, mutta se kertoo jotain ihmisestä, joka ensimmäiseksi laittoi minut kuuntelemaan sitä. Ja kun tulen kuuntelemaan sitä kappaletta, tulee kyseinen henkilö mieleeni. Huvittavaa kyllä, omaa musiikkimakuani vastaa harva ystävieni kuuntelema musiikki. Silti pidän niistä. Juuri edellä mainitusta syystä: ne tuovat ystäväni mieleeni, vaikka he olisivat kuinka kaukana. 

Musiikki voi motivoida, antaa voimaa ja jaksamista suorittaa vaadittu tehtävä loppuun. Pukuhuoneissa soi usein joku mahtipontinen musiikki luomaan voittajafiilistä. Musiikki voi rauhoittaa, auttaa nukahtamaan ja saada paremmalle tuulelle.Se voi myös auttaa ilmaisemaan tunteita. Joskus löytää lyriikat, jotka kertovat paremmin sen, mitä omalla sisimmässään ajattelee. Musiikki saattaa tuoda mieleemme hetkiä, tapahtumia ja ajanjaksoja, jotka ovat takanapäin, mutta muistamisen arvoisia. Joskus jopa hetkiä, joiden muistaminen satuttaa. Onhan musiikki myös tapa viettää aikaa ihmisten kanssa. Sen voimaa on mahdoton ennustaa, helppo aliarvioida. 

Raskaampi musiikki on arkeani. Se saa minut rentoutumaan, hyvälle tuulelle ja ajatukset muualle. Joskus se myös heijastaa tunteitani. Rauhallisempi musiikki kuitenkin yleensä tekee tuon tehtävän. Niiden sanoitukset, melodia ja yleisfiilis ovat mahdollisesti herkempiä, joten niistä löytää nopeasti yhteensopivia osia omaan tunnetilaansa. Yhdessä ne täyttävät elämäni, luovat yhteyden ihmisiin ja pitävät yllä muistoja.

Because every moment has its music.

Ikävän tyynylle kotini teen

Kävin tässä äskettäin Keski-Suomen suunnilla ja sain suuren annoksen muisteluita siitä, minkälainen viime vuosi oli parhaimmillaan. Kävin opistolla, jossa vietin viime vuodesta suurimman osan päivistä. Istuin tutussa ruokalassa tutun ystävän kanssa ja pelasin biljardia tutussa ympäristössä. Vietin illan toisen ystäväni kanssa, jonka kanssa jaoin kämpän yhdeksän kuukautta. Jonka kanssa jaoin käytännössä ilot ja surut. Jonka kanssa katsoin outoja myöhäisillan dokumentteja ja saippuasarjoja. Väkisinkin palasi ikävä, jota en osannut odottaa, kun huomasi, ettei ihmiset ole muuttuneet mihinkään.

Ikävä on sana, jotka pelkäsin käyttää. Se on niin voimakas.Se saa samalla heikoksi, mutta toisaalta voi tuoda motivaatiota ja voimia. Ikävä on asia, jonka merkityksen opin kahdessa vuodessa. Se ikävä oli ainoastaan huono asia. Nyt olen oppinut myös ikävän hyvän puolen. Sen, joka tuo voimavaroja arkeen. Ikävöin elämässäni uutta tärkeää ihmistä, jonka kanssa arjen jakaminen on välillä hankalaa pitkän välimatkan takia.Ikävöin viime talvea, kun kävimme porukalla pulkkamäessä, tarvoimme lumessa ja katsoimme joka viikko elokuvia. Ikävöin viime kevättä, kun joimme keskellä yötä teetä, pelasimme lautapelejä ja luimme porukalla pääsykokeisiin. Ikävöin viime kesää, jolloin tunsin ensimmäistä kertaa olevani vapaa tekemään niin kuin halusin. Ikävä ei ole pelkästään huono asia. Suurin osa edellä mainituista on hyvää ikävöintiä. Se, että ikävöin ystäviäni, rentoa iltaa elokuvan parissa, poikaystävääni ja vapaata viikonloppua Helsingissä, saa ahkeroimaan arjen päivät saadakseni mahdollisuuden näihin. Se, että ikävöin tärkeitä ihmisiä, saa minut pitämään heihin yhteyttä.

Joskus ikävä turhauttaa, mutta se on merkki, että välittää ja arvostaa niitä ihmisiä, kokemuksia ja asioita, joita ikävöi. Tiedän olevani onnekas, että minulla on noinkin paljon asioita, joita ikävöidä. Se ei tarkoita, ettenkö olisi onnellinen juuri nyt tai ettenkö eläisi tässä hetkessä. Olen varsin tyytyväinen tämän hetkiseen elämääni: tärkeät ihmissuhteet ovat pysyneet ja uusia tärkeitä on muodostunut, oma kämppä ja mahdollisuus jollain tasolla reissata. Uusia ikävöimisen aiheita varmasti tulee ja onkin jo tullut.

Olen varma, ettei ikävä ole vain huono asia. Se saa meidät toimimaan niin, että ikävä katoaisi. Toisin sanoen hakeudumme tilanteisiin, seuraan ja paikkoihin, joissa meidän on hyvä olla. Ja tiedämme, mikä meille on tärkeää. On oikein ikävöidä ihmisiä, joita ei saa takaisin. On oikein ikävöidä ihmisiä, jotka ovat kaukana tai joita ei ole nähnyt aikoihin. Ihmisten myötä ikävöi tapahtumia, joita heidän kanssaan on tehnyt. On oikein ikävöidä kumppania, vaikka tietäisi näkevänsä hänet muutamien päivien päästä. On oikein ikävöidä, kunhan se ei estä elämästä nykyhetkessä.

Ikävä oli turmio reilut puolitoista vuotta sitten silloisten surullisten tapahtumien seurauksena. Nyt ikävä on koti siinä mielessä, että olen sinut sen kanssa. Ymmärrän ikäväni, kohdistuu se sitten mihin tahansa. Olen valjastanut siitä parhaani mukaan voimavaran arjen hetkiin.

Ikävä on voimakas tunne, joka saa meidät toimimaan.

Kaipuu?

Kaipaan kaupungin ääniä. Ikävöin liikenteen meteliä läpi yön. Muistelin tuttua hissin ääntä, joka kuuluu aamuyöstä lähtien rappukäytävästä. Nyt tuntuu, että olen kaukana siitä, kun vielä vajaa kolme kuukautta sitten en olisi osannut kuvitella arvostavani noita pieniä juttuja. Huomasin kaipaavani omaa sänkyäni, omaa valoisaa olohuonettani, pientä keittiökomeroani ja ahdasta eteistäni. Kaipasin tuttua näkyä joelle ja tuulen ulinaa ohuissa ikkunoissani. Unohdin kaiken levottomuuden ja epävakauden siellä seassa. Ei niin, etten siellä ollessani ikävöisi mitään täältä; tv:n ääntä olohuoneesta, kun olen menossa nukkumaan, rapinaa aamutuimaan keittiöstä, luontoa heti kivenheiton päässä ja tuttuja lenkkipolkuja.

Kummallista, miten sitä alkaa kaipaamaan tuttuja piirteitä, vaikka niitä ei pitäisikään minään silloin, kun ne on läsnä arjessa. Kun on joku, mihin verrata, pienetkin asiat saavat merkitystä. On eri asia, antaako niiden merkitä niin paljon kuin ne itsestään haluavat. Niinhän sitä on sanottu, että asiat ovat juuri niin isoja kuin niistä tekee. Oppisin ehkä suodattamaan nuo näkemäni virheet täällä, jos haluaisin. Mutta haluanko? Kun taas karkaan kohti Aurajoen rantaa, tulen luultavasti kaipaamaan asioita täällä. Mitkä niistä saan kannettua mukaani sisimmässäni? Tiedän kokemuksesta, että kaikkea Turusta en kykene kuljettamaan tänne lapsuudenkotiini. Joitain asioita vain kaipaa silloin, kun niitä ei ole. On itsestä kiinni, miten sopeutuu tilanteeseen. 

Niin sitä huomaa vain ikävöivänsä sellaista, mikä on viimeiset kolme ja puoli kuukautta ollut silmien alla. En tiedä, onko se Joulun henki vai kaikki, mitä tässä viime aikoina on tapahtunut, mikä saa minut painottelemaa ensimmäistä kertaa kunnolla näiden kahden kotini välillä. Joku viisas on joskus sanonut seuraavaa: ''Home is where your story begins ''. Ota sitten selvää, kummassa oma tarinani alkaa, missä se jatkuu ja onko paikalla oikeastaan väliä. 

                                                                                                                                                                  

Panoksena tulevaisuus

Katse tulevaisuuteen on kuin katse horisonttiin: ääriviivat kykenevät näkemään, mutta yksityiskohdat puuttuvat tai ovat epätarkkoja. Koskaan ei voi tietää, mitä horisontin pilvien ja usvan takaa lopulta paljastuu. Se on kuin kaunis auringonlasku, jota kohdin pyritään epätoivoisesti soutamalla kovempaa, mutta joka loppuen lopuksi saavutetaan vasta, kun ollaan sinut virtojen kanssa.

Tulevaisuus on asia, jota jokainen pohtii. Se on myös asia, johon voimme vaikuttaa omalta osaltamme päätöksillämme, mutta joka kuitenkin tuo tullessaan aina jotain, jota emme ole voineet suunnitella. Tulevaisuuteen ei voi nähdä. Muuten olisi liian helppo nähdä virheensä ennen kuin tekee ne. Jos liikaa miettii tulevaisuuttaan, ei näe, mitä sillä hetkellä on nenän edessä, ei näe mahdollisuuksia nykyhetkessä. Silti on väistämätöntä olla pohtimatta tulevaa ja päätöksiä, jolla luomme pohjan sille.

Tämä siis luo ristiriidan tämän hetkisen elämääni. Tasapainottelen vaikeiden päätösten kanssa ja yritän saada nykyhetkestä mahdollisimman paljon irti, ettei tarvitsisi jälkikäteen murehtia. Pyrkimykseni kuitenkin edelleen on elää mahdollisimman hyvin nykyhetkessä. Kevät vaikuttaa vielä niin kaukaiselta. Siellä ne pääsykokeet kuitenkin häämöttävät ja sitä ennen on tehtävä päätöksiä. Tammikuu kurkkii kohta jo ovelta, ja on aika muuttaa taas kurssia. Alkaa kova työ, painostus ja hikoilu. Elämä täyttyy taas kolmannen kerran paksuista opuksista, jotka tulisi osata mahdollisimman hyvin – ja sekään ei silti aina riitä. On luentopapereita siellä täällä ympäri kämppää, avonaisia kirjoja pyykkitelineen päällä ja sängyn alla sekä pieniä, keltaisia muistilappuja muistuttamassa siitä, mitä seuraavana päivänä pitää lukea, jotta pysyy aikataulussa. Kaikki tuo, jotta saisin mahdollisuuden elää tulevaisuuttani niin kuin toivoisin, opiskelemalla.

Niinhän sitä sanotaan, että kolmas kerta toden sanoo; ei siis yhtään minkäänlaisia paineita. Selkärepussa painaa kirjojen lisäksi panokset: joko taas uusi välivuosi tyhjän päällä tai aukinainen ovi yliopistomaailmaan. Painetta ei poista mitenkään se, että tietää yrittäneensä parhaansa jo kahdella ensimmäisellä kerralla. Mitä uutta siis on enää tehtävissä? Se ei edellisillä kerroillakaan tuottanut haluttua tulosta. Pitää yrittää enemmän, samalla varoa yrittämästä liikaa? Unohtamatta sitä, että tässä on vielä vuosi elettävänä ennen kuin tuo uusi tulevaisuus – sellaisenaan kuin se sitten määräytyy – alkaa. Eikä sitä vuotta haluaisi heittää hukkaan, ohittaa ja unohtaa, että siinäkin on mahdollisuuksia ja velvollisuuksia. Tasapainottelua. Jos voisin, jakaisin itseni kolmeen osaan. Yksi pitäisi huolen sosiaalisesta elämästäni. Toinen istuisi nenä kiinni kirjassa ja pyhittäisi seuraavat neljä, viisi kuukautta oppikirjoille. Ja kolmas tekisi töitä, jotta leipää ilmestyisi pöytään.

Enää ei ole varaa ottaa väärää taktiikkaa käyttöön. On toivottava, että ratkaisu, jonka avulla on päättänyt selvitä tästä koettelemuksesta, on sopiva. Liikunnan ja lukemisen tasapainoinen yhteiselo ripauksena sopiva määrä sosiaalisia kanssakäymisiä on toivottavasti avaimeni onnistumiseen. Toivoen tietenkin, ettei sosiaalisuus jää erittäin niukalle. Tiukka treeni- ja lukuaikataulu, jotta pystyy pitämään edistymistään silmällä. Väliin vapaa-aikaa. Ei kuulosta vaikealta? Kokemuksesta tiedän, että se on. En ole enää noviisi niin kuin olin kaksi vuotta sitten, kun menin kädet täristen ensimmäisiin pääsykokeisiini itsevarmana ja luottavaisena. Nyt kaikki nuo kolme ovat kadonneet. Kädet eivät tärise, itsevarmuus on tiessään ja luottavaisuus kadonnut tuhkana tuuleen. Jäljellä on vain toive siitä, että on tarpeeksi älykäs.

Toukokuussa se alkaa taas. Kolmannen kerran. Sitä ennen edessä ovat raskaat, painostavat, mutta toivon mukaan anteliaat neljä kuukautta. Tulevaisuus peilaa isoimpia päätöksiämme nykyhetkessä ja lähtulevaisuudessa. Nyt voin vielä vaikuttaa siihen, elämällä nykyhetkessä ja tekemällä parhaani juuri nyt, muistamalla omat prioriteettini.

''Don't say you you don't have enough time. You have exactly the same number of hours per day that were given to Louis Pasteur, Michelangelo, Da Vinci and Albert Einstein.''

Valoa tunnelin päässä

''Spinning,
laughing,
dancing to her favorite song,
a little girl with nothing wrong is all alone.
Eyes wide open,
always hoping for the sun.
And she'll sing 
her song
for everyone that comes along.
Fragile as a leaf in autumn
just falling to the ground without a sound.''

- Norah Jones

Kaikki ei aina ole siltä, miltä näyttää. Kaikki hyvä ei aina ole niin hyvää, vahva niin vahvaa ja kaunis niin kaunista. Kaikki huono ei ole aina niin huonoa, särkyvä niin särkyvää tai lopullinen niin lopullista. Sanoisin, että ihminen muodostuu palasista. Jos yksi palanen on särkynyt, se ei tarkoita, etteikö särö olisi korjattavissa. Saattaa mennä vain aikaa ennen kuin muut palaset asettuvat tarpeeksi oikein tukeakseen sirpaleista osaa niin, ettei kokonaisuus hajoa. 

Kuuntelin Norah Jonesia ensimmäisen kerran eläessäni viime maanantaina ystäväni luona. Ja jostain syystä näin lyriikoissa vivahduksen itsestäni. Pessimistisyyden takana on piilotettua sinisilmäisyyttä, joka hakee toivoa ja hyvää elämästä ja ihmisistä. Ikävuosien takana on edelleen joskus se pieni tyttö, joka kaipaa turvallista syliä. Hillityn ujouden takana piilee energiaa, joka odottaa vapautumistaan tanssiin ja halu, joka käskee kokeilemaan kaikkea uutta. Pieni tönäisy, niin hymy palaa. Pieni kehotus, niin spontaanius tulee esiin. Muutama hyvä ystävä, niin arkeen tulee juhlaa!

Edellisten seitsemän päivän aikana en ole moneenkaan otteeseen kerennyt potea yksinäisyyttä. Toivon mukaan yhtä hymyilyttäviä viikkoja on tulossa lisää! Jospa ainakin vähäksi aikaa riittäisi energiaa ja positiivista mieltä!

Harmaa päivä...

''Such a lonely day shouldn't exist. It's a day I'll never miss.'' 

- System of Down, Lonely day

Joskus on päiviä, jolloin saa pakottaa itsensä sängystä ylös. Joskus on aamuja, jolloin edes kirkas auringonpaistekaan ei saa hymyilemään. Joskus on iltoja, jolloin edes väsymys ei saa nukahtamaan. Päivä käy raskaaksi, kun yö ei ole tuonut lepoa. Pävä käy pitkäksi, kun aamu herättää liian aikaisin ja iltaa venyttävät ikävät ajatukset. Silloin on elettävä tunti kerrallaan. Muistettava, ettei ole mahdollisuutta luovuttaa. Mietittävä, että alamäkeen kuljetaan aina nopeammin, kun ylämäki vaatii enemmän aikaa ja voimavaroja. On lohdutettava itseään sillä, että kaikille sattuu harmaita päiviä.

Kaikille sattuu heikkoja hetkiä ja yksinäisiä päiviä. Kun suosikkimusiikki ei tuo lohtua, on lähdettävä sitten vaikka sateeseen seisomaan, jos sillä saa huuhdottua edes osan kyynelistä pois. Kenties hetken kuluttua ei enää tunnista, mitkä ovat kyyneliä ja mitkä sadepisaroita. Kun hyvä romaanikaan ei piristä, on kirjoitettava sitten kai oma. Sellainen, joka sopii siihen hetkeen parhaiten, olkoon kuinka dramaattinen tai surullinen.

Joskus sen alamäen on vaihduttava ylämäeksi. Joskus sen auringon on paistettava risukasaankin. Joskus sen harmaan päivän on väistyttävä värien tieltä. Ja ennen kaikkea, joskus on vain yritettävä uskoa kaikkeen tuohon. Pienikin pilkahdus valoa päivässä tekee raon harmaaseen sumuun.

Onnellisuuden reseptiä etsimässä

Suklaa, musiikki, hyvän ystävän seura vai yllättävä puhelu? Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Onko se mikään edellä mainituista vai kaikki?

Onnellisuus ei ole mikään pysyvä tila, joka pysyy ja voi hyvin, kun sen kerran tavoittaa. Parhaiten onnen kai löytää etsimällä ja tavoittelemalla sitä. Olkoon se sitten talven ensilumihiutale tai pala tummaa suklaata, auringonpaiste aamulla tai suosikki kappale radiosta. Joskus se voi olla tekstiviesti joltain tärkeältä ystävältä tai valokuva, joka putoaa unohdetun kirjan välistä. Ei se välttämättä paljoa vaadi. Nuo tuovat lähinnä hetkellistä onnea. Mitä sitten tarvitaan, kun halutaan pysyvämpi onnellisuus? Purkkiin onnellisuutta on vaikea varastoida, jostain syystä onnellisuus hupenee, jos sitä ei hyödynnä heti. Luin muutama päivä sitten eräästä tieteellisestä lehdestä, että onnellisuutta on tutkittu, ja onnellisuus kuulemma perustuu pitkälti onnistuneisiin ihmissuhteisiin. Voisin hyvin kuvitella tuon oleva totta. On tullut myös huomattua, että toisen onnellisuus voi heijastua itseensä ja tehdä omankin olon paremmaksi.

Keskustelin aiheesta vähän aikaa sitten yhden ystäväni kanssa. Pohdimme, miten selviäisimme kuluvasta vuodesta mahdollisimman hyvin ja saisimme itsemme tuntemaan edes hieman tyytyväisemmäksi ja sitä myöten onnellisemmaksi. Ystäväni antoi neuvoksi paiskia töitä sen minkä kerkeää, niin ei jää aikaa murehtia muita asioita. ''Raha ei ehkä tee onnelliseksi, mutta se antaa turvaa'', hän lisäsi. En tiedä, kuinka paljon haluan olla tuossa asiassa samaa mieltä. Itse kun en ole koskaan pitänyt rahan määrään minään mittana onnellisuudelle tai tyytyväisyydelle. Kyllähän se tiettynlaisia takeita antaa sille, että pärjää ja pystyy elämään. Otin kuitenkin ystäväni neuvosta vaarin ja alotin paiskimaan töitä niin paljon kuin pystyin. Vaikea sanoa, olenko yhtään sen onnellisempi, mutta ainaki tekemistä riittää - ja osaltaan sekin tekee jo onnellisemmaksi. 

Tässä muutaman viikon kovan yrityksen tuloksena totesin, että isoja onnellisuuden tekijöitä odotellessa pienet, yllättävät asiat ovat mukavia piristyksiä. Niitäkin joutuu joskus tosin etsimään, joskus ne tulevat ihan itsestän silmien eteen. Joskus synkkyys voi olla liian syvä, jotta mikään pieni asia sitä valaisisi edes hetken, mutta siihen syvyyteen ei kannata tahallisesti upottautua, jos on mahdollisuus päästä pois. 

Sanotaan, että ihminen on oman onnensa seppä, että jokainen tekee onnen itse itselleen. Joskus siihen kuitenkin tarvitaan toista ihmistä. Joskus siihen tarvitaan jotain, joka ei ole itsestä kiinni. Ja joskus siihen vain tarvitsee sen, että antaa itselleen luvan olla onnellinen.