Valoa tunnelin päässä

''Spinning,
laughing,
dancing to her favorite song,
a little girl with nothing wrong is all alone.
Eyes wide open,
always hoping for the sun.
And she'll sing 
her song
for everyone that comes along.
Fragile as a leaf in autumn
just falling to the ground without a sound.''

- Norah Jones

Kaikki ei aina ole siltä, miltä näyttää. Kaikki hyvä ei aina ole niin hyvää, vahva niin vahvaa ja kaunis niin kaunista. Kaikki huono ei ole aina niin huonoa, särkyvä niin särkyvää tai lopullinen niin lopullista. Sanoisin, että ihminen muodostuu palasista. Jos yksi palanen on särkynyt, se ei tarkoita, etteikö särö olisi korjattavissa. Saattaa mennä vain aikaa ennen kuin muut palaset asettuvat tarpeeksi oikein tukeakseen sirpaleista osaa niin, ettei kokonaisuus hajoa. 

Kuuntelin Norah Jonesia ensimmäisen kerran eläessäni viime maanantaina ystäväni luona. Ja jostain syystä näin lyriikoissa vivahduksen itsestäni. Pessimistisyyden takana on piilotettua sinisilmäisyyttä, joka hakee toivoa ja hyvää elämästä ja ihmisistä. Ikävuosien takana on edelleen joskus se pieni tyttö, joka kaipaa turvallista syliä. Hillityn ujouden takana piilee energiaa, joka odottaa vapautumistaan tanssiin ja halu, joka käskee kokeilemaan kaikkea uutta. Pieni tönäisy, niin hymy palaa. Pieni kehotus, niin spontaanius tulee esiin. Muutama hyvä ystävä, niin arkeen tulee juhlaa!

Edellisten seitsemän päivän aikana en ole moneenkaan otteeseen kerennyt potea yksinäisyyttä. Toivon mukaan yhtä hymyilyttäviä viikkoja on tulossa lisää! Jospa ainakin vähäksi aikaa riittäisi energiaa ja positiivista mieltä!

Harmaa päivä...

''Such a lonely day shouldn't exist. It's a day I'll never miss.'' 

- System of Down, Lonely day

Joskus on päiviä, jolloin saa pakottaa itsensä sängystä ylös. Joskus on aamuja, jolloin edes kirkas auringonpaistekaan ei saa hymyilemään. Joskus on iltoja, jolloin edes väsymys ei saa nukahtamaan. Päivä käy raskaaksi, kun yö ei ole tuonut lepoa. Pävä käy pitkäksi, kun aamu herättää liian aikaisin ja iltaa venyttävät ikävät ajatukset. Silloin on elettävä tunti kerrallaan. Muistettava, ettei ole mahdollisuutta luovuttaa. Mietittävä, että alamäkeen kuljetaan aina nopeammin, kun ylämäki vaatii enemmän aikaa ja voimavaroja. On lohdutettava itseään sillä, että kaikille sattuu harmaita päiviä.

Kaikille sattuu heikkoja hetkiä ja yksinäisiä päiviä. Kun suosikkimusiikki ei tuo lohtua, on lähdettävä sitten vaikka sateeseen seisomaan, jos sillä saa huuhdottua edes osan kyynelistä pois. Kenties hetken kuluttua ei enää tunnista, mitkä ovat kyyneliä ja mitkä sadepisaroita. Kun hyvä romaanikaan ei piristä, on kirjoitettava sitten kai oma. Sellainen, joka sopii siihen hetkeen parhaiten, olkoon kuinka dramaattinen tai surullinen.

Joskus sen alamäen on vaihduttava ylämäeksi. Joskus sen auringon on paistettava risukasaankin. Joskus sen harmaan päivän on väistyttävä värien tieltä. Ja ennen kaikkea, joskus on vain yritettävä uskoa kaikkeen tuohon. Pienikin pilkahdus valoa päivässä tekee raon harmaaseen sumuun.

Onnellisuuden reseptiä etsimässä

Suklaa, musiikki, hyvän ystävän seura vai yllättävä puhelu? Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Onko se mikään edellä mainituista vai kaikki?

Onnellisuus ei ole mikään pysyvä tila, joka pysyy ja voi hyvin, kun sen kerran tavoittaa. Parhaiten onnen kai löytää etsimällä ja tavoittelemalla sitä. Olkoon se sitten talven ensilumihiutale tai pala tummaa suklaata, auringonpaiste aamulla tai suosikki kappale radiosta. Joskus se voi olla tekstiviesti joltain tärkeältä ystävältä tai valokuva, joka putoaa unohdetun kirjan välistä. Ei se välttämättä paljoa vaadi. Nuo tuovat lähinnä hetkellistä onnea. Mitä sitten tarvitaan, kun halutaan pysyvämpi onnellisuus? Purkkiin onnellisuutta on vaikea varastoida, jostain syystä onnellisuus hupenee, jos sitä ei hyödynnä heti. Luin muutama päivä sitten eräästä tieteellisestä lehdestä, että onnellisuutta on tutkittu, ja onnellisuus kuulemma perustuu pitkälti onnistuneisiin ihmissuhteisiin. Voisin hyvin kuvitella tuon oleva totta. On tullut myös huomattua, että toisen onnellisuus voi heijastua itseensä ja tehdä omankin olon paremmaksi.

Keskustelin aiheesta vähän aikaa sitten yhden ystäväni kanssa. Pohdimme, miten selviäisimme kuluvasta vuodesta mahdollisimman hyvin ja saisimme itsemme tuntemaan edes hieman tyytyväisemmäksi ja sitä myöten onnellisemmaksi. Ystäväni antoi neuvoksi paiskia töitä sen minkä kerkeää, niin ei jää aikaa murehtia muita asioita. ''Raha ei ehkä tee onnelliseksi, mutta se antaa turvaa'', hän lisäsi. En tiedä, kuinka paljon haluan olla tuossa asiassa samaa mieltä. Itse kun en ole koskaan pitänyt rahan määrään minään mittana onnellisuudelle tai tyytyväisyydelle. Kyllähän se tiettynlaisia takeita antaa sille, että pärjää ja pystyy elämään. Otin kuitenkin ystäväni neuvosta vaarin ja alotin paiskimaan töitä niin paljon kuin pystyin. Vaikea sanoa, olenko yhtään sen onnellisempi, mutta ainaki tekemistä riittää - ja osaltaan sekin tekee jo onnellisemmaksi. 

Tässä muutaman viikon kovan yrityksen tuloksena totesin, että isoja onnellisuuden tekijöitä odotellessa pienet, yllättävät asiat ovat mukavia piristyksiä. Niitäkin joutuu joskus tosin etsimään, joskus ne tulevat ihan itsestän silmien eteen. Joskus synkkyys voi olla liian syvä, jotta mikään pieni asia sitä valaisisi edes hetken, mutta siihen syvyyteen ei kannata tahallisesti upottautua, jos on mahdollisuus päästä pois. 

Sanotaan, että ihminen on oman onnensa seppä, että jokainen tekee onnen itse itselleen. Joskus siihen kuitenkin tarvitaan toista ihmistä. Joskus siihen tarvitaan jotain, joka ei ole itsestä kiinni. Ja joskus siihen vain tarvitsee sen, että antaa itselleen luvan olla onnellinen.

Wait for sleep

''She shuts the door and lights
and lays her body on the bed
where images and words are running deep.
She has too much pride to pull
the sheets above her head.
So quietly she lays and waits for sleep.


She stares at the ceiling
and tries not to think
and pictures the chains
she's been trying to link again.
But the feeling is gone.
And the water can't cover her memory,
and the ashes can't answer her pain.''


- Dream Theater

Paluu juurille musiikillisesti. Paluu siihen, että odotan taas unta kuin kuuta nousevaa. Olkoon sattumaa tai kohtaloa, että tämä kappale pyörähti soimaan pyöriessäni pimeässä asunnossani yksin etsien suuntaa väsymykselle, turhautumiselle ja unelle, ei sillä väliä. Uneliaisuutta jälleen ilmassa, mutta unta ei tule. Kenties jokin tuttu, kuten tämä kappale, saattelisi helpommin uneliaisiin maisemiin, joista voisi aamulla herätä virkeänä.

Sanat kertovat, teot puhuvat

Kummalla on enemmän merkitystä; sanoilla vai teoilla?

Monet ihmiset puhuvat paljon, mutta tekevät vähän. Toiset taas eivät saa sanaa niin helposti suusta, mutta teot osoittavat hänestä samoja asioita kuin joku toinen ilmaisee suoraan puhumalla. Suuret puheet saattavat kaatua siihen, etteivät ne saa teoissa vastinetta. Teot taas ovat joskus vähemmän arvostettuja, kun toivottaisiin suoraa puhetta ja asian ilmaisemista rehellisin sanoin. Sanotaan myös, että jotkut asiat pystyy ilmaisemaan ainoastaan sanoin. Kummat loppuen lopuksi merkitsevät enemmän?

Jos joku sanoo sinulle jotain kaunista, toteaa mukavan kohteliaisuuden tai kertoo välittävänsä, se helposti pysäyttää ja saa itsesi tuntemaan tärkeältä. Sanoilla on painoa ja arvoa. Ne ovat toisaalta myös kovin unohtuvaisia. En halua millään tasolla vähätellä sanojen voimaa, ja on mukava kuulla kauniita asioita toiselta – ne ovat kuin ohut sokerikerros elämässä. Koska kaikesta yrityksestä huolimatta itsessäni on vielä pessimistin elkeitä, on pakko pohtia myös sitä, että sanat ovat ainoastaan sanoja. Pystyisikö niitä suodattamaan toisille tuosta vain tarkoittamatta puoliakaan? Sanat ovat kenties jossain määrin helpompia kuin teot, mutta sanoihin tulee silti tarrauduttua vähintään yhtä tiukasti.

Teot puhuvat omalta osaltaan puolestaan. Kaikkeen ei sanoja tarvita, ja joskus teot palvelevat sanoja paremmin. Viesti on kenties tällöin suorempi ja rohkeampi. Antaako tämä teoille enemmän merkitystä? Teot ovat pysyvämpi siinä suhteessa, että ne onnistuneina jättävät pidemmän ja selkeämmän viestin toiselle. Jostain syystä tuntuu, että teot muistetaan pidempään. Niitä ei epäillä niin paljon, ja ne jollain tasolla tekevät asioista todempia. Eikö teoilla voida kuitenkin ”valehdella” ihan yhtä paljon halutessaan? Kenties se vaatii tekijältä enemmän, mutta sellaisessa tilanteessa, jossa sanat ja teot ovat ristiriidassa, tätäkin mahdollisuutta alkaa pohtia.

Omasta näkökulmastani paras tilanne olisi sanojen ja tekojen sopiva yhdistelmä, jossa ne eivät olisi ristiriidassa, vaan tukisivat toisiaan. Tämä on kuitenkin silkkaa täydellisyyden tavoittelemista. Jokainen ihminen tuo itsensä esille eri tavalla ja joskus se on jopa toisesta ihmisestä kiinni, kumman tavan hän ottaa käyttöönsä – sanat vai teot. Jonkin verran kyse on myös tilanteesta ja asianlaadusta. Sen verran olen kuitenkin havainnut, että kärjistäen ihmiset voidaan jakaa niihin, jotka käyttävät enemmän sanoja ja ihmisiin, jotka käyttävät enemmän tekoja.  On totta kai muistettava, että meistä jokainen käyttää luultavasti kumpaakin ilmaisukeinoa, mutta ihmisen yksilölliseen luonteeseen kuuluu osittain se, kumpi on hänelle niin sanotusti turvallisempi valinta. On myös täysin ihmisestä kiinni, kumpaa hän arvostaa enemmän: sanoja vai tekoja. Kiehtovaa on huomata, miten suuria eroja ja yhdistelmiä ihmisistä löytyy.

Kauniita sanoja on mukava kuulla, mutta mieluusti itse etsin myös teoista vastinetta sanoille. Muutaman kerran olen joutunut tilanteeseen, jossa olen miettinyt, riitävätkö teot kuitenkin ilman sanoja. Kummat ovatkaan ne, joihin pystyy paremmin luottamaan? Teot saattavat hämmentää ilman sanoja, mutta sanat saattavat jättää liikaa ilmaa väliin ilman tekoja, jolloin kyse alkaa olla jo jonkinlaisesta luottamuksen tasosta, etenkin jos sanat vain tosiaan jäävät sitten sanoiksi roikkumaan. Kumpiakin käytännössä siis tarvitaan. Tärkeydestä voi aina keskustella, pääasiahan taitaa kuitenkin olla, että oikea viesti menee perille.

Taakka

''En mä tiedä enää tietä, joka johtais perille.
En mä muista osoitteita, enkä paljon muutakaan.
En mä tahdo olla taakka, joka paikan ei-toivottu.
Enkä tahdo olla taakka, vahingossa laukaistu.


Minne kaikki värit lähti?
Minne kaikki äänet lähti?
Säikähtikö ne,
vai käskikö joku ne lähtemään?''


- Zen Café

Harhauduin lyriikoiden kirjavaan maailmaan ja suomalaisen musiikin syövereihin. Joskus joku on jo kirjoittanut sanat valmiiksi sinulle.

Home is where the heart is.

Suurin osa tavaroistani on muutettu neljä viikkoa sitten Aurajoen rannalle, mutta osa on ja pysyy vielä toistaiseksi lapsuudenkodissani toisella paikkakunnalla. Palasin tänne ''oikeaan'' kotiini pariksi päiväksi sen jälkeen, kun olin ensimmäistä kertaa esitellyt asuntoni muutamalle ystävälleni, jotka tulivat tuomaan pieneen ''luukkuuni'' hieman elämisen meininkiä ja puheensorinaa. Koti on aina koti, mutta kun lapsuudenkodistani puuttuu jo iso tavaroistani, huoneeni ei tunnu enää huoneeltani ja itse kaupunkikin on tunnetasolla vaihtunut jo vieraaksi, niin aloin pohtimaan, missä kotini oikein on?

Kun muutin Turkuun ja olin saanut oveeni oman sukunimeni, alkoi tuntua, että tässä sitä nyt oltiin, ensimmäisessä omassa vuokra-asunnossa omillaan. Sukulaiseni painottivat, että se on nyt minun kotini. Naurahdin ja kommentoin, että Turusta ei koskaan tule kotiani. Ensimmäisen kerran aloin epäillä jyrkkiä sanomisiani, kun sain seuraavan kysymyksen perhetutultani puhelimessa: ''Oletko kotona? Vai miksi sitä sinä kutsut?'' Noin viikko oli kulunut muutostani, kun palasin ensimmäisen kerran kotipaikkakunnalleni hoitamaan viimeisiä asioita ja hakemaan loput vaatteistani. Silloin vielä mainostin kaikille, että menen kotiin, kun palaan sinne, mistä olen omaa tietäni lähtenyt kulkemaan. Huoneeni oli samassa kunnossa kuin sinä aamuna, kun lähdin muuttokuorman kanssa. Paluulla omaan asuntooni 200 kilometrin päähän ei ollut kovinkaan kiire. Minua ei odottanut siellä kuin tyhjä asunto.

Nyt tilanne oli jo aivan eri. Kun kävelin rautatieasemalta kohti ''kotia'', jossa minua odottaisi vanha sänkyni, puoliksi tyhjä kirjahyllyni, vanha tietokoneeni ja muuttokuormasta pois jääneet stereoni, mietin, että täälläkö sitä taas ollaan. Siinä vaiheessa, kun isäni vielä otti asiakseen kysyä, voisiko hän raivata jättämäni kirjat ja valokuvat pois huoneeni kirjahyllystä, jotta saisi omia kirjojaan sinne, olin hieman järkyttynyt ja hämmentynyt. Sehän on minun huoneeni ja hän on raivaamassa minun tavaroitani laatikkoon! Illalla katselin huonettani ja tuumin, että reaktioni oli suorastaan naurettava: muutama valokuva, kasa vanhoja pääsykoekirjoja ja kymmenisen romaania olivat ainoat, jotka täyttivät hyllyjä. Miksi silti olin tuntenut uhkaavaksi, että joku tulisi järjestelemään huoneeni uudestaan? Turhahan sitä olisi pitää käyttämättömänäkään. Sitä paitsi huomasin ikävöivän asuntoani Turussa. Yritin kuunnella tarkkaan, mutta huoneeni ikkunat olivat liian tiiviit, jotta kadun ääniä kuuluisi minulle asti. Ei myöskään ollut seinänaapureita, joiden pieni kolina antoi varmuuden siitä, että en ollut kerroksessa yksin. Oli aivan täysin hiljaista. En tiedä, johtuiko se enemmän siitä, että olin vihdoin saanut esitellä itse sisustaman ''koloni'' ystävilleni vai siitä, että isäni oli jo raivaamassa vanhaa huonettani uusiokäyttöön, mutta tunsin jotenkin olevani poissa kotoa. Kotihan se tämäkin on, tosin elämäni pyörii työn ja opintojen takia enemmän Turun ympärillä.

Mielessäni kävi kysymys: Voiko ihmisellä olla useampi koti? Taisin tietää vastauksen heti, kun se oli juolahtanut mieleeni. Käytännössä asuin jo viime vuoden poissa kotoa, vaikka tästä voidaan olla useampaa mieltä lähipiirissäni. Asuin syyskuusta toukokuuhun Keski-Suomessa opiskelijayhteisössä, josta palasin kesäksi kotipaikkakunnalleni. Ero tähän vuoteen oli siinä, että silloin suurin osa tavaroistani odotti minua kotona, kuten myös postini. Silti kovasta yrityksestä huolimatta, olin useampaankin kertaan kutsunut sitä kimppakämppää kodikseni huolimatta siitä, että tiesin palaavani takaisin viralliseen kotiini kesäksi. Nyt tiedän, että tuskin palaan enää vakituisesti asumaan lapsuudenkotiini. En tiedä, jääkö Turun kotini kovinkaan pitkäaikaiseksi, se selviää vasta keväällä, mutta takaisin vanhaan huoneeseeni tuskin enää muutan muuten kuin vierailun merkeissä. Hämmennyin, kun tajusin täysin ymmärtäneeni tuon vasta nyt. Uskon, että ihmisellä siis voi olla useampi kuin yksi koti, mutta luulen, että se pääasiallinen koti on siellä, mihin ihminen tuntee kuuluvansa. Minulla se taitaa olla Turussa.