Pieniä osia ihmisistä

''Toistaiseksi elämätön elämä on aina lupaus enemmästä. Kun lupaus väkivaltaisesti, summanmutikassa riistetään, menetyksiä kokeneiden surun voi vain aavistaa. Muu yhteisö kokee myötätuntoa, mutta myös voimattomuutta. Oikeita sanoja on vaikea löytää, jos niitä edes on.''

- Iltasanomat 28.5.2012, ''Hyvinkää yrittää toipua verilöylyistä

Kyseinen artikkeli nosti tunteet pintaan. Pieni kaupunki, jossa olin kasvanut aina täysi-ikäiseksi asti, oli surun vallassa. On tapahtunut jotain, joka järkyttää pientä kaupunkia, sillä se tavalla tai toisella koskee kaikkia siellä. Kaksi kuoli ja seitsemän haavoittui. Kaikki sen ikäisiä, että voisin tuntea ulkonäöltä. Oli järkyttävää nähdä Iltasanomien sivuilla kuva omasta kaupungista, kadusta, jossa ennen käveli päivittäin, maisemia jotka tuovat mieleen turvallisen lapsuuden. Tiedän, etten tule pelkäämään kävellä kyseisillä kaduilla, kun seuraavan kerran matkaan kotikaupunkiini. Silti ne tutut kadut ovat nyt tallentaneet verisen muiston itseensä. 

Tuo tapahtuma, noiden kuvien näkeminen lehdessä, sai minut muistamaan, mistä oikeasti olen kotoisin. Monesti olen jo luullut ja sanonutkin, ettei kotikaupungissani enää olisi mitään minulle lapsuudenkotini ja vanhempani lisäksi. Yhä harvempi kaveri asuu siellä. Yhä useampi vahva muisto on jostain muualta. Joskus jopa tuntuu, että olen vieraantunut siitä kaupungista. Isäni on tärkein yhteys kaupunkiin. Ja muutamat tavarat, jotka olen sinne jättänyt. Jokin kuitenkin kyseisessä traagisessa tapauksessa nosti pinnalle sen, missä juureni ovat. Huomasin, että tapaus kosketti minua muutenkin kuin tavallisena lukijana, vaikka en periaatteessa kahteen vuoteen ole tuossa kaupungissa asunut. Osa identiteettiäni on kenties edelleen kotikaupungissani. Sitä kutsutaan alueelliseksi identiteetiksi: tuntee yhteenkuuluvuutta tietyn alueen ihmisten kanssa. Ehkä ihmisellä voi olla jakautunut sellainen?

Kuten Iltasanomien artikkeli sanoo, yhteisö kokee myötuntoa. Yhteisöllä tarkoitetaan luultavasti koko Suomea, mutta etunenässä hyvinkääläiset ovat mielessäni. Jotekin se tapahtuma tuntuu järkyttävän enemmän juuri siksi, että se on tapahtunut nimenomaan kotikaupungissani. Huoli siellä asuvista on edelleen pinnassa...

Katsahdus peiliin.

''With everything happening today,
You don't know whether you're coming or going
But you think that you're on your way.
Life lined up on the mirror, don't blow it.
Look at me when I'm talking to you.
You're looking at me, but I'm looking through you.
I see the blood in your eyes.
I see the love in disguise.
I see the pain hidden in your pride.
I see, you're not satisfied.
And I don't see nobody else,
I see myself looking at the mirror on the wall.''

Lil Wayne. Mirror.

Pääskysestä ei päivääkään.

Aurinkoinen päivä sai lukusession keskellä lähtemään kävelemään taas Aurajoen rantaan. Takin alle tarvitsi enää vain t-paidan ja kaulahuivi liehui kaulassa ainoastaan sen takia, että kurkku oli karhea ja kipeä aamulla herätessä. Lähdin kohti Föriä, tuttua turkulaista lossia, joka kuljettaisi minut Aurajoen yli toiselle puolelle.

Olin jo muutamaan otteeseen pohtinut, mikä erottaa minulle kesän keväästä. Yleensä kokoan valokuvani aina vuodenajan mukaan, mutta nyt ei ollut niin selkeää rajaa kevään ja kesän välillä kuin yleensä. Lähinnä sen takia, että kouluni oli loppunut jo reilu kuukausi sitten. Olin jo avannut jätskikauden vappuna Tampereella. Terassikautta ei ollut aloitettu, mutta se nyt meikäläisen tuntien ei ole mikään merkki. Förin kesäaikataulut olivat jo alkaneet, joten sen puolesta voisi mennä kesän puolelle jo. Toisaalta, nyt on vasta toukokuu. Opiskelupurisukseni ei ole vielä ohi. En tunne olevani kesälomalla vielä. Ilmat ovat vasta lämpenemässä. Hmm... 

Sitten näin sen. Katselin lokkeja, jotka liitelivät Aurajoen yllä ilmeisesti sapuskan perässä. Heidän seurassaan oli myös aivan toinen lintulaji: pääskynen. Vilkaisin uudemman kerran ja totesin, että jopa vajailla ekologin taidoillani saatoin tunnistaa tuon linnun pääskyseksi. Pohdin runoa, jota äiti hoki minulle joka kevät:

Kuu kiurusta kesään,

Puoli kuuta peipposesta,

Västäräkistä vähäsen,

Pääskysestä ei päivääkään.

On kesä.

Alkukesä.

Ja harmittelin, ettei ollut kameraa mukana todistamassa tätä...

Kevät.

Aurajoen ranta on kaunis paikka istua ja katsella ihmisten menoa. Kun ottaa mukaan musiikin korviin tai hyvän kirjan, saa rentouduttua hetkeksi arjen keskellä, miettiä asioita. 

Tämä kevät on täynnä odotusta.

Ensimmäinen kesä, jolloin en muuta takaisin lapsuudenkotiini. Otan sen enimmäkseen positiivisena asiana. Eipähän tartte raahata koko omaisuutta taas muualle. Tosin se tarkoittaa sitä, että kesästä luultavasti tulee hyvin erilainen edellisiin verrattuna. Käynnit Helsingissä varmasti vähenevät välimatkan myötä. Perinteiset viikot sukulaisten lasten kanssa ovat suuremman suunnittelun takana. Ja uimapaikat pitää löytää muualta. Odotan innolla tulevaa ulkomaanmatkaa ja mökkireissua, lämpimiä päiviä ja kavereiden näkemistä. Odotan kaikkea uutta, mitä tämä kaupunki voi minulle tarjota kesällä! Odotan myös hulluja päähänpistojani matkustaa, minne tekee mieli.

Odottavan aika on pitkä. Mutta kevät tekee odottamisesta nautinnollista. Aurinkoisten päivien vaihtuminen kesäpäiviksi tapahtuu vaivihkaa. Puut alkavat vihertyä kevään edetessä. Ja kevät vaihtuu kesäksi tapahtumien myötä. Jokaisesta päivästä kannattaa nauttia. Ilo tallettaa karun talven varalle. Ja ikuistaa hetkiä valokuviksi muisteluja varten!

Mielijohteita.

Kaikkein parasta elämässä on se, ettei koskaan tiedä, mitä se tuo tullessaan. Tähän astisen elämäni parhaat asiat ovat olleet sattumia, ei suunniteltuja asioita. Monet niistä olisivat luultavasti jääneet tapahtumatta, jos en olisi antanut vain mennä.

Olen nostanut spontaaniuden jälleen elämääni. Ja rakastan sitä tunnetta, että teen tai keksin jotain hetken mielijohteesta! Tällä hetkellä en pysty enkä halua suunnitella elämääni kovin pitkälle. Toisaalta nyt sellaiseen ''ajattelemattomuuteen'' on hyvät puitteetkin. En tiedä, mihin tieni vie syksyllä. En tiedä, asunko ensi syyskuussa yksin vai jonkun kanssa. En tiedä, tuovatko pääsykokeet minulle mahdollisuuden erilaiseen vuoteen kuin nyt. Myös kesä on pitkälti vapaa lukkoon lyödyistä suunnitelmista. Nyt on aika vain mennä, katsoa ja elää! Se, etten tiedä, mikä elämäntilanteeni on esimerkiksi neljän kuukauden kuluttua, voi pelottaa. Päätin ottaa sen kuitenkin tilaisuutena elää tässä hetkessä. Kyllä minä sen neljän kuukauden kuluttua huomaan, mihin olen päätynyt. En kuitenkaan halua joutua katumaan jotain, mitä olen jättänyt tekemättä. Haluan kokea ja tuntea eläväni! 

Tiedän, että huomenillalla pakkaan laukkuni. Tiedän, että nousen lauantaiaamuna junaan. Mutta en tiedä tälläkään hetkellä täysin varmasti, mihin se juna vie ja missä nousen pois. Ja se on mahtavaa! 

On toki myös asioita, jotka pitävät minut niin sanotusti arjessa kiinni. Kun palaan tuolta parin päivän reissulta, pääsykoekirjat odottavat minua pöydällä. Ja minä avaan ne jälleen. Se ei silti poista sitä, ettenkö hetkeksi olisi karkoittanut arjen tomut harteiltani ja antanut junan viedä vain jonnekin! 

Aika.

Joskus on päiviä, jolloin aika matelee. Päivä tuntuu pidemmältä kuin siltä reilulta kahdeltatoista tunnilta, jonka yleensä olen hereillä. Kelloa tulee seurattua niin usein, ettei viisarit tunnu liikkuvan yhtään. Eikä ankea sää auta yhtään. Sitä odottaa viikonloppua. Ja sitä, mitä viikonloppuna voisi tehdä. 

''Ajan tuhlaaminen on osa elämää''. Yksi aforismi, jonka löysin tänään selaillessani eri sivustoja, tuhlatessani aikaani. Voiko aikaa tuhlata? Se kulkee omaa tahtiaan ja me sen mukana. Tuhlaaminen kaiketi viittaa siihen, miten me sen ajan käytämme.  Tämän päivän ajasta, siitä arvioidusta kahdestatoista tunnista, suunnilleen kolme tuntia meni tieteiskirjojen lukemiseen, kaksi tuntia kauppareissuun ja loput sekalaiseen tekemiseen (syömiseen, verkkosivujen selailuun, sähköpostin kirjoitteluun ja sosiaaliseen mediaan). Väsyneisyys vaikuttaa kenties siihen, että aika kuluu hitaasti. Jos sitä huomenaamuna nukkuisi pidempään?

Pitäisi vaan muistaa, että aika kuluu koko ajan. Ja yhtäkään minuuttia ei saa takaisin. Toivottavasti muistan tuon tasan kuukauden päästä istuessani pääsykokeessa. 

Sanat kiertää kehää

''Like a broken record, it repeat itself.
Like a wheel... and round and round it goes.
It's like we're on a path, on a path to nowhere.
Running out of time, running out of passion. ''

- Pain; Let me out

Joskus tuntuu, että kaikki vain kiertää kehää,

ympyrää, joka ei koskaan täysin sulkeudu,

että kaikki vain jollain tasolla toistaa itseään,

ettei valittu tie tunnu johtavan mihinkään.

Että samat sanat toistavat vain itseään.

Joskus tuntuu, että elämä vain jumittaa,

pysyy siinä, missä se on jo tovin ollut. 

Ja että samat tilanteet toistuvat uudestaan ja uudestaan.

Kuin oravan pyörä, josta pitäisi päästä pois,

löytää ratkaisu, joka lopettaa kehän. 

Ratkaisu voi löytyä siitä,

että tekee jotain, mikä ei ole itselle tyypillistä.