Now and forever

''You never know when you're gonna meet someone
And your whole wide world in a moment comes undone
You're just walking around then suddenly
Everything that you thought that you knew above love is gone
You find out it's all been wrong
All my scars, don't seem to matter anymore
Coz they lead me here to you.''

- Daughtry. Start of Something Good.

Kynä ja pala paperia

Uhrasin tänään hieman rahaa oman harrastukseni takaisin saamiseen: ostin luonnosvihkon ja hyvän piirtotussin. Aion saada takaisin sen, mikä on ollut varjoissa odottamassa reilun vuoden verran. Nimittäin luovuuden. Ja piirtämisen muodossa. Kunhan meidän uuden kotimme työhuone valmistuu, saan pystytettyä sinne maalaustelineeni. Ja kunhan saan hankittua kauan kaipaamani työpöydän, pystyn järjestämään kynäni ja siveltimeni taas lähettyville.

Miksi juuri nyt? Vietin viikonlopun kotikaupungissani ja tongin vanhoja tavaroitani, jotka olen jättänyt sinne. Löysin vanhan luonnosvihkoni ja ison pinon piirroksia. Tunsin sormieni syyhyävän ja inspiraation leimahtavan. Olin jopa hieman ylpeä joistain vanhoista tekeleistäni. Lisäksi isäni kysyi, olenko vielä jatkanut valokuvaamista. Häpesin myöntää, etten ole kantanut kameraa mukanani läheskään niin paljoa kuin olisi voinut.

Siispä aion palauttaa luovuuteni takaisin. Niin kirjoittamisen, maalaamisen kuin piirtämisenkin. Erityisesti kaksi jälkimmäistä, sillä kirjoittaminen on menettänyt hieman henkilökohtaista hohtoa.

Sainkin tänään jo tuherrettua jotain puhtaille, uusille sivuille. Luonnostelin pari hahmottelua Bellasta sekä yhden värikuvan, josta toivon olevan ainesta tauluksi. Saisinpa vain paremmat väritussit... Uusi kotimme kaipaa tauluja, joten luovuudenpurkaukseni eivät mene todellakaan hukkaan. Vanhoista teoksistani olen kantanut kaikki nämä muutot mukanani vain yhden taulun ja yhden kuvaamani valokuvan isoksi tauluksi teetettynä. Ne luultavasti löytävät paikan seinältä tässä asunnossakin, mutta uusiakin tarvitaan.

Saapa nähdä, kehtaako uusia tuotoksia aikanaan mainostaa, mutta tärkeintähän on piirtää ja maalata omaksi ilokseen! ( Ja ehkäpä muutama tilaustyökin eksyy tänäkin vuonna listalle).

Vesivärityö alkuajoilta

Tussi + värikynätyö alkuajoilta

Öljyvärityö vuodelta 2011

Öljyvärityö. Yksi tilaustöistäni.

Öljyvärityö. Niitä ensimmäisiä.

Kaikille äideille

Äidit...

He ovat tukipilareista tukevimpia,
roolimalleja,
ajoittain kiukun kohteita,
hyvän yön toivottajia.

Äidit ovat kauniita,
vahvoja ja auktoriteettejä,
kaikkitietäviä,
ystävistä parhaimpia.

He ovat turvapaikkoja,
huippukokkeja,
salaisuuksien säilyttäjiä,
pohjattomia lohduttajia.

Äidit kuulevat lastensa pienenkin hädän pimeässä,
hoitavat,
höösäävät,
auttavat ja kuuntelevat,
ovat turvista parhaimpia ja
enkeleistä kauneimpia.

Heillä on vastaus joka kysymykseen,
lohdutus joka suruun,
ratkaisu joka ongelmaan ja
aina syli täynnä rakkautta.

Äidit ovat korvaamattomia.

Ei maailmassa ole sanoja, joilla kuvata äitien tärkeyttä;
Niin tulevien äitien, äidiksi haluavien kuin jo äidin roolin saaneiden.
Sillä...
...ilman heitä,
ei olisi meitä.





 _Ikuinen äidin tyttö_

Laiska, laiskempi... minä?

Tällainen spontaani päiväyskirjotus tällä kertaa vain, ilman mitään sen syvempiä pohdintoja. 

''Mitää...?? Mä vaan nopeasti käyn päivittämässä emännän facebookin...''

Kevät alkaa saada jalkaansa oven väliin hyvällä tavalla. Oma kevätväsymykseni alkaa olla takanapäin, mutta aurinkoiset säät eivät motivoi pysymään sisällä nenä kiinni kirjassa vaan loikkimaan Bellan kanssa ulos. Etenkin, kun tietää, ettei tällaisia päiviä ole varmuudella montaa viikossa. Siispä eilenkin heitin kirjat nurkkaan, raahasin isännän ja koiran ulos kävelemään Aurajoen rantaan ja ahmimaan kevään ensimmäisen jäätelöpallon. Sitruuna-lakritsi. Nam. Kelpasi Bellallekin maistiaiseksi. 

Kevät tuntuu aina jollain tasolla kahlehtivalta, koska viimeisen neljän vuoden ajan se on tienny myös paineita ja suuren, suuren määrän töitä pääsykokeiden eteen. Aina jossain välissä on pakko pysähtyä hetkiksi vain nauttimaan keväästä. Eilen oli sellainen päivä. Samoin tänään. 

Vietin aamupäivän kaupungilla nauttien auringonpaisteesta. Kerrankin tuntui mukavalta käydä keskustassa asti hakemassa erikoisempia koiranruokia. Tosin sitäkin reissua varjostutti kirjastossa käynti ja yhden pääsykoekirjan hakeminen. Ja tieto siitä, että sekin pitäisi saada luettua...

Kaupunkireissun jälkeen sain pienen inspiraatiokipinän ottaa kirjat käteen, mutta se oli vain ohimenevä mielentila. Ajatukset siitä, että Bellalla ikä ja parantunut jalka sallisi jo pitkätkin lenkkeilyt, sai keskittymisen herpahtamaan.

Ilta menikin ulkoillessa hyvässä seurassa puolentoista malamuutin kera aina lenkiltä koirapuistoon, josta kotiuduttiin niin koira kuin kumpikin omistaja nälkäisenä ja levollisena. 

Sen lisäksi, että keväisin tekee mieli suunnata ylös, ulos ja lenkille (mieluiten kameran kanssa), kevät on myös itselleni siivouksen aikaa - ja leipomisen! Tällä hetkellä on vain vaikea päättää, mistä aloittaa: jokainen kaappi on täysin sekaisin ja kaipaa siivousta. Vain essu ja myssy päähän kuin entisajan maalaisemännät konsanaan ja kämppä putipuhtaaksi!

Energiaa ja eloisuutta siis riittää talvikoomaan jälkeen, mutta sen keskittäminen jälleenkerran pienifonttisiin pääsykoekirjoihin, joissa ei lukeminen ihan hevillä lopu, on vaikeampaa.

Ehkä huomenna paremmalla menestyksellä lukemisen saralla... Kun kerran sadepäivää on povattu.

Picture of Life

Mieleni halajaisi niin aloittaa uusi blogi tämän kyseisen rinnalle. Joku valokuvapainotteisempi. Ongelmana vaan on aika. Onko minulla tarpeeksi aikaa kahdelle blogille? Tämäkin blogi ammottaa joskus tyhjyyttään, kun ei vaan kerkea tai saa aikaiseksi mitään julkaisukelpoista.

Miksi valokuvablogi?
Rakastan valokuvia ja valokuvaamista. Yksi kuva voi todella kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. Valokuvat ovat itselleni tärkeitä, ovat aina tulleet. Niiden avulla pidän tärkeät ihmiset lähellä ja tärkeät muistot lähellä. Vanha asuntoni oli koristeltu valokuvilla: ikkunalauta, ruma kaapin ovi, valokuvahylly...
Se vuosi, kun asuin Keski-Suomessa ''kahdenkymmenen'' epävirallisen kämppikseni kanssa, tuotti minulle satoja, satoja kuvia. Kaikki tärkeitä. Kaikki tallella. Osa jopa teetetty paperille ja kehystetty. Samoin yhteiset kokemukset avomieheni kanssa on ikuistettu valokuvakirjaan, joka saa täytettä aina silloin tällöin. Meidän karvaturrimme elämänvaiheet on tallentunut kameran muistikortille, kuten arvata saattaa.
Sen lisäksi, että tallennan ihmisiä ja tapahtumia valokuviini, rakastan tallettaa kauniita maisemia, paikkoja ja asioita talteen. Niistä syntyy joskus kehystettyjä kuvia, taulujen malleja tai runon lähteitä. Ennen kaikkea ne ovat kuitenkin valokuvia; kuvia maisemista, jotka haluan ikuistaan.

Jos aloittaisin tällaisen kuvapainotteisen blogin, saattaisin jopa kantaa kameraa taas hieman enemmän mukana. Mukana arjessakin, eikä vain reissuissa ja tapahtumissa. Kamera on viime aikoina jäänyt liian usein kotiin. Ja minä kun en luota kännykkäni kameraan, että se tallentaisi kaiken tarpeeksi hyvissä väreissä ja tarkkana... Hyvä hätävara se on, mutta ei ykkösvaihtoehto kuvaukseen.

Aloitimpa toisen blogin vai en, tässä hieman maistiaisia kuvista matkani varrelta. Kaikki tärkeitä.

Mökkijärvi ja sen tuhannet muistot

Aurajoen ranta yöllä

Edinburgh, matka ystävän kanssa

Kotimaisemat Keski-Suomesta

Rooma, matka elämänkumppanin kanssa

Ja vaikka en aloittaisikaan uutta blogia, kenties valokuvat tulevat suuremmaksi osaksi sitten tätä kyseistä blogia. Ainakin ajoittain. Ei ole tarkoitus täysin muuttaa tätä sekasortoista asetelmaa, jonka blogiini olen ehtinyt rakentaa...

Oi aika, aika... Miksi tunteja on niin vähän vuorokaudessa?

Uneton peiton alla

Uneton uneksii unista hyvistä,
höyhensaarista ja pilvilinnoista,
oman kullan kuvista ja untuvatyynyistä.

Vaan uneton ei kaipaa ajatuksia,
jatkuvia virtoja,
pysäyttämättömiä ajatustenvirtoja.

Nukkumatti tainnut on hukata osoitteen,
unipölynsä muualle ripotellut.
Ajatukset ajavat hereille,
valvottavin seurauksin.

Ja jos uneen asti pääsee,
seuraavat ne sinnekin...

Inspiraation lähteillä

Kevättä rinnassa ja pensseli kädessä. Maailien maailma on avautumassa talvitauoltaan. Ainakin melkein.

 Aurinko vain puuttuu, jotta voisi raahata kimpsunsa ja kampsunsa parvekkeella ja antaa värien, ideoiden ja inspiraation pulputa vapaasti ja pensselin heilua. Varma kevään merkki on, kun ensimmäiset siveltimenvedot tallentuvat kankaalle. Toivonmukaan tämä kesä tuo taas tullessaan hieman kehittyneempiä maalauksia taidollisesti. Ja jotain, mistä olla ylpeä.

Alkukevät on inspiraation aikaa. Kaupunki herää talviuniltaan. Luonto lähtee hakemaan värejään takaisin. Kuvia ja ideoita, sanoja ja lyriikoita alkaa kehittymään mielessä. Vain paperi ja kynä oikealla hetkellä, niin ne ovat mustaa valkoisella. Luonnoksina tai teksteinä. Inspiraation saaminen on helppoa, sen toteuttaminen on täysin toinen asia.

Sateinen sää ja yöpakkaset eivät avaa ovea ''kolmanteen huoneeseen'' nimeltään parveke. Kevään täytyy kuivattaa talven jäljet pois betonilattiasta ja esitellä minulle taas inspiraation lähteeni. Sisämaalaaminen on rajoittuneempaa ja riskialttiimpaa epäonnistumiselle. Etenkin, kun ottaa huomioon meidän nelijalkaisen perheenjäsenemme, joka tuskin malttaa pysyä poissa väreistä ja liuottimista. 

Mikä mahtaa olla ensimmäinen tuotos?