Syyspuuhia

Syystuulet alkavat hiljalleen puhaltamaan, ja saa alkaa etsiä lapaset ja pipot talvikätköstä. Koulua on takana nyt kuukausi. Pikkuhiljaa alkaa selvitä, miten tämä homma toimii ja miten siellä pärjää! Opiskelu vie juuri niin paljon aikaa kuin kuvittelinkin; paljon, vähintään ajatustasolla! Sen takia blogin puolella onkin ollut hiljaisempaa...

Tänään kuitenkin tenttikirjat pistettiin sivuun hetkeksi ja lähdimme yhden koulukaverin kanssa kiertämään pari kirpputoria. Kannattava reissu jälleen kerran! Nenän eteen nimittäin sattui odotettu löytö: vanha raastinrauta. Ainakin facebook-sivulla olen hehkuttanut muutamaan otteeseen DIY-ideaa tehdä raastinraudasta korvakoruteline. NYT se idea pääsee toteutumaan! Vain tilkkanen maalia enää ostoslistalle, niin tadaa! Väriä en ole vielä päättäny... ehkä vihreä tai sininen.

Syksy tuo yleensä mukanaan myös syyssiivouksen... omalla kohdallani se painottuu koulutavaroihin ja käsityötarvikkeisiin, jotka tuppaavat viemään tilaa toinen toisiltaan. Samalla luultavasti tulee esiin lisää ideoita, joita tekee mieli lähteä kokeilemaan!

Ajankäyttö vain kuntoon, niin jää enemmän aikaa näpertämiseen!

Käsityöhaaste

 
 Tällä kertaa hieman erilainen haaste sattui silmien eteen tuolta Ihan Kaikki Kotona -blogista, johon päätin lähteä mukaan, koska syksy on tulossa ja virkkuukoukut polttelee jo tuolla vaatehuoneessa kovinkin. Haasteen tarkoituksena on levittää hyvää mieltä ja samalla hieman haastatella kanssabloggaajia.



1. Miksi pidät blogia?


Alunperin aloitin blogin vain kokoamaan mietteitä ja ajatuksia. Idean sain eräältä silloiselta opiskelukaveriltani, jonka kanssa saatoimme pulista hartaita illat pitkät. Siitä blogi sitten hieman paisui ja aihevalikoima laajeni tähän nykyiseen ''kaikkea maan ja taivaan väliltä''. Pidän blogia lähinnä itseäni varten; tykkään kirjoittaa, pohdiskella, valokuvata ja tehdä käsitöitä, joten kokoan ideat ja jutut tänne. Plussaa on, kun joku lukee sitä..

2. Miten blogisi eroaa muista käsityöblogeista?

 Periaatteessa kai monikaan ei laske blogiani käsityöblogiksi laajan aihevalikoiman takia, mutta itse tykkään lokeroida sen myös tähän kategoriaan. Käsitöiden lisäksi blogissa on novelleja, pohdintoja, päiväkirjamaisia tekstejä ja muuta vastaavaa, joten se lienee suurin ero. Myös koirani esiintyy isossa osassa blogia, koska hänen kanssaan puuhaaminen on iso osa arkeani.

  3. Mikä käsityö sinulla on kesken juuri nyt?

Muutamat korvikset ovat kesken, samoin yksi uusi virkkaustyö tuli alotettua hiljattain - en vain vielä ihan varmasti tiedä, mitä siitä syntyy.

4. Mistä löydät parhaat ideat käsitöihin?

Kanssabloggaajieni sivuilta, netistä (perus googlekin on ihan hyvä lähde), joskus joistain käsityölehdistä, mutta myös tuttavapiirin mieltymyksistä.

5. Minne laitat ideat muistiin? 

En minnekään varsinaisesti. Kuvia kiinnostavista DIY-projekteista löytyy koneelta niille tarkoitetusta kansiosta. Pitäisi varmaan enemmän laittaakin ylös...



6. Kuinka nopeasti ideasta syntyy valmis käsityö?

Riippuu käsityöstä sekä muista aikaa vievistä asioista, kuten töistä, koulusta. Sekä tietenkin työn laajuudesta. Lapaset neulon parissa päivässä parhaimmillaan, mutta esimerkiksi isoäidinneliöistä tehty peitto vei hurjan määrän työtunteja. 

7. Missä teet käsitöitä? Onko sinulla käsitöille omistettu nurkkaus vai peräti työhuone?

Yleensä olohuoneen sohvalla tai työhuoneessa kirjoituspöydän ääressä. Kutomiset ja virkkaamiset painottuu sohvalle, kun taas askartelut, korutyöt ja maalaaminen tapahtuu työhuoneessa joko pöydän ääressä tai lattialla. Käsityötarvikkeille on omistettu yksi pahvilaatikko vaatehuoneesta ja yksi lipastolaatikko. Lisää tilaa tarttisi... Alkaa käymään ahtaaksi! Valmiit tekeleet joko vaihtavat aika nopeasti omistajaa tai tulevat heti käyttöön/esille. Muutama taulu tosin edelleen nojailee seinään odottaen, että pääsisivät roikkumaan seinälle. 




8. Ovatko käsityötarvikkeesi hyvässä järjestyksessä?

Ovat ja eivät. Tiedän, missä mikin on, mutta tilanpuutteen takia on vaikea pitää kovin jämtissä järjestyksessä tarvikkeita. 


9. Millaisia käsitöitä teet mieluiten?

Kaikenlaista on kiva kokeilla. Virkkaaminen ja kutominen on lähellä sydäntä, mutta korutyöt ovat olleet kovin mieleeni myös viimeaikoina. Ompeleminen ei vain ole ihan oma juttuni, en edes omista ompelukonetta.

10. Parhaiten onnistunut käsityösi? 

Varmaankin se isoäidinneliöistä tehty peite. Sitä ovat vieraat kovin ihailleet ja vihjailleet, että hei tuollainen olisi kiva itsellekin lahjaksi. 

11. Onko sinulla käsityöhaaveita?

Ei varsinaisesti, se on kiva harrastus ja toivonmukaan tulee olemaan hyödyksi tulevassa ammatissa. Olisi ehkä mukava saada opettaa jollekin jokin kutomis- tai virkkaamistaito.


12. Paras syksyn piristys?

Se, että on taas aiheellista ottaa langat ja koukut esiin ja alkaa näpertää! Saa tehdä sukkia, lapasia, peittoja tai kaulahuiveja luvan kanssa, kun tulee kylmemmät ilmat. Ja tietenkin kauniit värit luonnossa!

Haastan omalta osaltani Oranssifriikin blogin vastaamaan näihin kysymyksiin ja levittämään hyvää mieltä!  

Syystuulia

Kylmät ovat ainakin hetkeksi väistyneet ja aurinko paistaa pienen sadekauden jälkeen. Syksy on kuitenkin tullut ja ensimmäinen syysflunssa on ottanut vallan... Takana on tapahtumarikas viikko: opintoleiri, infoja, infoja ja infoja sekä uuden aikataulun omaksumista.

Nyt kun saa tämän flunssan pois kintereiltä, alkaakin kunnon opiskelut ensiviikosta lähtien. Odotan innolla ja kauhulla, koska vielä niin moni asia tuntuu sekavalta!

Syksy tietää myös sitä, että käsityöhammasta alkaa kolottaa! Langat odottavat vaatehuoneessa, että keksin, mitä lähtisi toteuttamaan. Muutama idea pesii jo päässä, mutta tarvikkeita on ollut vaikea löytää köyhällä opiskelijabudjetilla. Ensiviikon projektina jokatapauksessa on hieman erilaista näpräämistä liittyen ensimmäiseen opiskelijatapahtumaan! Siitä ehkä lyhyesti myöhemmin. Tänään kävin etäpäivän kunniaksi kiertelemässä taas kirpparilla, josko jotain mielenkiintoista materiaalia löytyisi. Täytynee tehdä uusi kierros ensiviikolla vielä.

Nyt tämä nuhanenä keskittyy nenäliinavarastoonsa ja kuppiin kuumaa teetä! Muistakaahan pukeutua jo lämpimästi!

Mikä? Missä? Milloin?

Elokuun loppu, koulun alku.

Ensimmäiset päivät uudessa opinahjossa ovat takana ja fiilikset ovat rehellisesti sekavat: kahtena päivänä pää on ahdattu täyteen uutta informaatiota, erilaisia opiskelujärjestöjä, tulevia opiskelubileitä, suuntautumisvaihtoehtoja, oppimisympäristöjä netin syöverissä ja uusien ihmisten nimiä. Ja tunnetusti meikäläisellä on maailman huonoimpiin kuuluva nimimuisti... Jännät on ollut viimepäivät, mutta mielestäni positiivista on ollut ihmisten oma-aloitteisuus sosiaalisuudessa ja ennakkoluulottomuus toisiaan kohtaan, vaikka ikähaarukkakin melko laaja on. Itse olen huomannut, että iso ikähaarukka tuo eri-ikäiset, samanlaiset ihmiset yhteen tuollaisella alalla: on monen lapsen äitiä ja suoraan lukiosta sisään astelevia 18 kesäisiä sekä meitä siltä väliltä. Olen nauranut näiden ensimmäistän koulupäivien aikana niin paljon, että vatsaan sattuu, oppinut niin paljon, että päätä särkee ja raahautunut niin paljon rappusia, että reisiä jomottaa. Ja kaikki tämä on vasta alkua: ensiviikolla odottaa muun muassa ryhmäytymisleiri jossain keskellä korpea! 

On ollut yllättävän hienoa huomata, että porukassa on monia, jotka tuntevat, että heidän hullut päivät ovat jo takanapäin ja hauskaa osataan pitää vähemmällä alkoholinkulutuksella ja sivistyneesti. En ehkä tunne niin pahaa sosiaalista painetta osallistua jokaikiseen kissanristiäisopiskelijabileeseen kuin alunperin pelkäsin. 

Lukujärjestys on vielä aikamoista hepreää. Mihin ryhmään kuulun? Mitä tuo meinaa? Missä tuo luokka on? Mikä aine tuo on? Ja ennen kaikkea: Milloin on ruoka? Itseasiassa, tuo viimeinen käytiin tuutoreiden kanssa selkeästi läpi heti ensimmäisten asioiden joukossa, haha! Ensi viikolla varmaan asiat alkaa hiljalleen selkeetä, kun tietotulvasta on nyt päästy. Huomasin kyllä tänään jo laskeskelmoivani, että mihin sitä suuntautuisi ja mistä tekisi valinnaisen kokonaisuuden sekä saisikohan aikaisempia opintoja liitettyä valinnaisiin opintoihin. Hmm, pahasti alkaa tuntua siltä, että työjuhta kurkistaa lomailevan sielun takaa jo malttamattomana.

Muutoksen tuulia on siis tällä hetkellä, kun melko pitkän kesätauon jälkeen pitää taas totutella aamukuuden herätyksiin ja skarppaamaan 8 tunnin ajan päivittäin. Tosin erittäin mukavaa taas saada jotain kehittävää tekemistä ja asettaa itsensä äärirajoille!

Novelli: Polkuja, osa 4.

Tuo ilta oli mieleenpainuva. Ajauduin huomaamattani porukkaan, jossa käytiin syvällistä keskustelua menneisyydestä. Meitä oli viisi istumassa pienen sohvapöydän ympärillä ja jakamassa mietteitä. Silloin tapasin sinut. Olit yksi noista viidestä. Samana iltana tajusin myös, ettei vanhoilla menetyksillä ollut enää niin suurta kivun aiheuttajaa, kun löysi jotain yltiöpositiivista. Olimme tunnin verran porukassa keskustelleet, mitkä asiat olivat vaikuttaneet itsekuhunkin aikanaan suurella kädellä. Katsoin tyhjää viinilasiani ja nousin lähteäkseni täyttämään sitä. Viinitonkan luona ei ollut muita, katselin valikoimaa ja päädyin samaan punaviinin, mitä olin ottanut aikaisemmin. ''Me ei olla varmaankaan ennestään tuttuja?'' kuului ääni takaaltani. Käännyin ja näin sinut. Ojensin käteni kohteliaaseen kättelyyn ja totesin: ''Emme varmaankaan, olen Isabella.''

Polut ovat osa elämää. Ja osa elämää ovat suuret tunteet, niin positiiviset kuin negatiivisetkin. Olen aina pyrkinyt ajattelemaan, että jotenkin näiden ääripäiden on oltava tasapainossa jokaisen yksilön elämässä. Niin ainakin toivon. Toki sitä ei voi tietää enen kuin on kokenut sen kaiken kirjon, mitä oma elämä on matkallaan tuonut. Ilman iloa ja surua elämä olisi kuitenkin suoraa, tasaista tietä; emme osaisi arvostaa iloa ilman surua.
    Ja jos joku kysyy, mitä onni on, vastaisin seuraavasti: onni on olla sinut itsensä kanssa, onni on osata olla onnellinen ja rakastaa, onni on osata löytää hopereunukset synkimmästäkin pilvestä. Asioilla on tarkoitus korjaantua.

''Ajatko sinä vai minä?'' kysyi mies kävellessään matkalaukun kanssa autolle. nainen hymähti ja heitti autonavaimet miehelle. ''Jätithän kissalle tarpeeksi ruokaa?'' nainen kysyi ja sai vastaukseksi reippaan nyökkäilyn. ''Hyvä, ja hyvää vuosipäivää muuten''. Mies hymyili ahtaessaan tavaroita auton takapoksiin. ''Hyvää vuosipäivää'', hän vastasi. Nainen kävi mielessään viimeiset viisi vuotta elämästään pikakelauksena; kuinka paljon asiat olivat yhtäkkiä muuttuneet. ''Ankeat hetket tai huono-onnisuus ei ole este sille, ettei voisi saada elämäänsä onnen. Se vain on osattava ottaa vastaan, kun sitä tarjotaan'', hän ajatteli itsekseen noustessaan autoon.
    ''Isabella, onko kaikki hyvin?'' mies kysyi. Nainen hätkähti ajatuksistaan takaisin tähän hetkeen. ''Kyllä, loistavasti. Mennään!'' hän vastasi hymyillen. Auton perävalot näkyivät  pian liikennevaloissa. Asunnon ikkunaan jäi harmaaraitanen kissa odottamaan isäntäperhettään lyhyeltä reissultaan kotiin. Se hyppäsi alas keittiön pöydältä ja kävi maate pehmeään petiinsä. Se eli hetkessä. Menneisyys on menneisyyttä, nykyhetki on tärkeintä.

Kuva: https://www.facebook.com/Maanantaikappaleita

Tähän päättyi tämä novellisarja. Iso kiitos niille, jotka ovat sen lukeneet.

Ukko Ukkonen

Tänäkesänä on saanut nauttia/kärsiä ukkosista normaalia enemmän. Hellekesän seurauksia. Itselleni se on ollut enemmän tuota jälkimmäistä, kärsimistä. En ole koskaan ollut mikään suuri ukkos-fani. Useimpiin painajaisiini ovat liittyneet ukkonen ja pimeys. Joten mieluummin suljen silmät ja nukun, kun alkaa ulkona jytisemään.

Ukkonen on mahtava luonnon voima, osittain jopa kaunis ja pelottava asia samaan aikaan itselleni. Tänäkesänä olen huomannut siedättyväni hieman ukkosen pelottavasta puolesta. Osittain on ollut pakkokin. Koira kun on vietävä ulos, satoi tai paistoi, joten on se muutamaan kertaan tarvinut viedä ukonilmallakin pikavisiitille. Oma onneni on, että siitä parivaljakosta meikäläinen on se ainoa pelkuri, koiraa ei jytinä paljoa kiinnosta, välkkyvä taivas taas kummastuttaa ja vain hieman jännittää. 

Lapsena olen kohdannut ukkosen rajuna muistona hoitoviikoista ''maalla'' eli hieman syrjemmässä osassa kotikaupunkiani. Sinne nousi usein ukkonen yllättäen, aivan puskista. Ja kiirettä sai pitää, että kerkesi pihalta sisälle ennen kuin se oli jo kohdalla. Yhden kerran muistan erityisen hyvin. Leikimme kaverini ja hänen pikkusiskonsa kanssa puun alla hippaa tai jotain vastaava, kun ukkonen alkoi kumista kauempana. Kaverini äiti huusi meidät sisään, mistä me kaikki saimme lievän paniikin syystä tai toisesta (todennäköisesti liian kiva leikki oli tyhmä lopettaa kesken). Lopulta juoksimme kuitenkin sisään, kun jytinä läheni ja taivas musteni. Muutamaa minuuttia myöhemmin kaikki kolme silmäparia näki kuinka puuhun, jonka alla olimme äskettäin leikkineet, iski salama. Iso pala puunrungosta halkesi irti silmänräpäyksessä. Eikä sielläpäin ollut mitään uutta, että näki salaman iskevän johonkin melko lähelle, mutta tällaiselle keskustan turvissa asuneelle pikkutytölle se oli pelottava asia. 

Nyt kesällä olen kuitenkin huomannut seuraavani jonkun verran ukkosta ikkunasta haaveenani, että saisipa joskus jonkun hienon salamakuvan otettua (jostain turvallisesta paikasta tietenkin). Tähän merenrannalle välkkyy aika usein salamoita kauempaakin, muutaman kerran iskenyt kunnolla päälle kesän aikana. Ja silloinkin löysin juuri itseni koiran kanssa pihalta paniikissa, kun koko asuinalue kumahteli. Olen selittänyt asian itselleni niin, että ukkonen on välttämätöntä ja ymmärrän, mistä se johtuu. Se on luonnonvoima siinä, missä maanjäristykset ja tulvat, mutta vähemmän vaarallinen yleensä. Kun pysyttelen sisällä, en huomaa enää juurikaan stressaavani jyrinästä. Ulos en mieluusti edelleenkään mene, vaikka sekin tuli alkuviikosta kokeiltua, kun kesken aamulenkin koiran kanssa jossain jytisi. Kuhan ei päällä ole ja taivas ei vielä ole pilkkopimeä, olen astunut ulkoilmaankin. 

Useimpien ukkosta pelkäävien tavoin pelkään salaman iskemistä, mikä nyt sinänsä on naurettavaa, koska riski siihen pitäisi olla pieni. Tosiasiaa on kuitenkin ollut tänäkin kesänä vaikea välttää, kun on saanut lukea, miten joihinkin ihmisiin se on iskenyt. Kai tämä on vain yksi niistä asioista, joita ei kannata ajatella. 

Alkuviikosta, kun satuin pakon edestä rankkasateella ja lievällä ukkosen jyrinällä jostain kauempaa koiran kanssa lenkille, huomasin kuitenkin olevani niitä ainoita jalan liikkujia, vaikka normaalisti siihen aikaa aamusta tapaa useita muita lenkittäjiä ja lenkkeilijöitä. Olihan siinä lievä yksinäisyyden fiilis, onneksi sentään kuljin kaduilla, joissa autoja liikkui sitäkin enemmän.

Novelli: Polkuja, osa 3.

Vuosi 1998, elokuu. Isabella seisoi isänsä vieressä mustiin pukeutuneena. He olivat aamulla ajaneet viitisen tuntia paahtavassa helteessä isoäidin asunnolle. Nyt he seisoivat osana suurempaa ihmismäärää saattamassa isoäiti viimeiselle matkalle. Isabellaa suretti enemmän kuin hän uskalsi myöntää.
    He olivat muuttaneet viisi vuotta sitten pois isoäisin naapurista, eivätkä olleet sen jälkeen nähneet kuin muutaman kerran vuodessa. Isoäiti oli pysynyt täällä, kotoisassa kaupungissa, kun Isabella ja hänen isänsä olivat viiden vuoden aikana vaihtaneet neljästi kaupunkia. Huomaamatta isoäiti oli käynyt huonokuntoiseksi, ja viimeisen vierailun aikana Isabella oli nuoresta iästään huolimatta huomannut erilaisen väsymyksen isoäidin kasvoilla. ''Älä huoli, kultaseni. Se kuuluu elämään. Emme voi asialle mitään, vaikka haluaisimme'', isoäiti oli lohduttanut. Kun sairaalasta oli soitettu, että isoäiti oli joutunut sydänvian takia teho-osastolle kaksi viikkoa sitten, oli Isabella aavistanut, mitä tuleman piti. Hän ei ollu vielä koskaan käsitellyt kuolemaa, koska oli edellisellä kerralla tärkeän ihmisen kuollessa ollut aivan vastasyntynyt. Mutta menetys oli hänelle tuttu tunne.

''Isabella, onko kaikki hyvin?'' kuului ovenraosta. Nainen hätkähti. Hän oli ollut niin syvällä kirjan lumoissa, ettei ollut kuullut, kun mies oli tullut töistä kotiin. ''Joko kello on kolme?'' nainen kysyi. Mies nyökkäsi hymyillen ja kysyi, mitä tämä puuhaili. Nainen nosti kirjaansa hieman ylemmäksi, jotta mies näki sen kannen. ''Soitiko tänään isällesi, että tulemme viikonoppuna käymään ja käymme haudallakin?'' mies kysyi. Nainen nyökkäsi. ''Isä tulee hakemaan meidät viiden maissa perjantaina. Ehdimme syödä, kun olet tullut töistä.''

Istuin pihakahvilassa jäätee edessäni ja katselin tarkkaavaisena ympärilleni. Ihan mielenkiinnosta halusin testata, vieläkö tunnistaisin nuo tutut kasvot ne nähdessäni. Pahus kyllä auringonpaiste sai kaikki ihmiset käyttämään aurinkolaseja, mikä teki tunnistamisesta vaikeampaa. Yhtäkkiä joku kuitenkin kolisteli tuoliani takaanipäin. Vilkaisin hätkähtäen ja näin lyhythiuksisen naisen aurinkolaiseissa ja vihreässä mekossa. ''Voisiko olla...?'' ajattelin. Samantien nainen avasi suunsa ja tunnistin äänen sillä sekunnilla! ''Pitkästä aikaa, en olisi tunnistanut, jos en olisi osannut etsiä. Voi pieksut, kyllä osaa olla kuuma. No, mitäs sinulle kuuluu?'' nainen aloitti. Kasvoilleni levisi leveä hymy. Aina yhtä puhelias, jotkut asiat eivät vain muutu.
    Istuimme kahvilassa kaksi tuntia, vaihdoimme kaikenmaailman kuulumiset ja jutustelimme niitä näitä. Kävi ilmi, että tämä entinen koulukaverini oli pitänyt hieman paremminkin yhteyttä muihin kouluporukkaamme kuuluneisiin. Hän oli päätynyt kokiksi, aivan niin kuin oli teinivuosinaan uhonnut. Sen tosin tiesinkin, olimme sattumalta törmänneet hänen työpaikallaan puolivuotta sitten, kun olin käynyt siellä syömässä isäni kanssa. Sen jälkeen olimme kahvitelleet muutamaan otteeseen, mutta jostain syystä oli tullut taas pitkä tauko. Ja toisaalta siinä nyt istuessamme, tuntui, ettei viime tapaamisesta olisi mennyt niin kauaa.
    Kaksi päivää myöhemmin tapasin entisen koulukaverini uudestaan. Hän oli kutsunut minut illanviettoon, jossa oli muitakin tututtuja kasvoja kouluvuosilta sekä iso liuta aivan vieraita ihmisiä. Monet tunnistivat minut vuosienkin takaa, useimmat heistä olivat tulleet kauempaa asti juhlistamaan porukan jälleennäkemistä. Jos olisin sinä päivänä tiennyt, kuinka suuri vaikutus tuolla jälleennäkemisellä oli, olisin varmaan ollut alusta alkaen kananlihalla.