Matkalla aikuisuuteen

Aika kuluu siivillä.

Viime aikoina olen huomannut suuria muutoksia itsessäni verrattuna edellisiin vuosiin. Yksi vuosi taas räpsähti tilille tuossa viikkojen saatossa, ja niin naurettavalta kuin se näin nuoren suusta kuulostaa, se tuntuu. Rauhoittuminen ja paikalleen asettuminen on tapahtunut. Pikkuhiljaa tietenkin. Menoa ja meininkiä kyllä löytyy, mutta kotiviikonloput tai rauhalliset viikonloput ovat olleet suosiossa.Tarvetta mennä koko ajan ei enää ole. Rahaa alkaa laittaa sivuun isompia suunnitelmia varten. Itsestään on alkanut pitää huolta entistä enemmän: panostamaan kuntoiluun ja terveyteen. Hauskanpito on edelleen tärkeää, mutta sen eri muotoja on tullut hyödynnettyä enemmän. Erilaisessa seurassa eri tapa viettää hauskaa. Ja uusiakin tapoja on löydetty.

Tänä vuonna syntymäpäivänikin vietin hyvin rauhallisissa merkeissä ilman ihmispaljoutta ja juhlia. Vaikka niin olikin alunperin tarkoitus. Viikonlopun saapuessa tuli käytyä istumassa iltaa avomiehen ja yhden läheisimmän kaverin kanssa. Ja se kävi vallan mainiosti minulle. 

Kenties se teinimäinen kapinahenki on jäänyt johonkin pois varustuksesta lopullisesti. Näin myös toivon. Edelleen mieluusti elän hetkessä, nautin päivä kerrallaan. Mutta siinä sivussa huomaan jo tekeväni pitkäaikaisia suunnitelmia ja haaveita. Niin sanotusti tuuli on laantunut, se ei lennätä minua enää myrskyn lailla eri paikkoihin ja kehota minua olemaan täysi mysteeri minulle itsellenikin. Muutos on ollut toivottu ja ihailen sitä, että olen päässyt tähän asti.

Rauhan tyyssija on kotiutunut minuun. Olen tyytyväinen elämääni, näen siinä niin paljon kaikkea hyvää. Vaikka ammatti on vielä hakematta, olen huomannut, että elämä on kuljettanut minua tähän pisteeseen syystä. Ainut, mikä enää aiheuttaa levottomuutta, on nimenomaan vakituisen opiskelupaikan puuttuminen. Ja sekin tulee toivottavasti vielä jossain vaiheessa. Eräs tuttuni totesi, etten voikaan olettaa saavani kaikkea, kun elämä kukoistaa kaikilla muilla osa-alueilla.

Iänhän sanotaan olevan vain numero. Sitä se varmaankin vain on, sillä jossain vaiheessa jokainen haluaa lopettaa vuosien laskemisen, viettää niitä 25-vuotissyntymäpäiviään kuudennetta kertaa. Itsessä tuntuu vain, että lisävuosi on tehnyt paljon. Ihmeitä ei tosin tapahtunut yhdessä yössä, vaan pikkuhiljaa viimeisen vuoden aikana. Sopivasti näin syntymäpäivän tienoilla hoksasin vain asian. Heijastan sen jotenkin ystävistäni. Heijastan sen siitä, että tänään postissa tuli jälleen ''Kiitos, mutta ei kiitos'' -kirje opiskelupaikasta ja osasin ottaa pettymyksen paremmin kuin koskaan.Tähän vaikuttaa niin moni muukin asia kuin ikä.

Omasta mielestäni aikuistuminen on henkistä kasvamista, paikoilleen asettumista. Tietenkään kaikki aikuiset eivät asetu paikoilleen. Tuollaiseksi olen vain aina kuvitellut oman aikuistumisen. Nyt tässä sitä ollaan. En ole halukas muuttamaan pois nykyisestä kaupungistani. Enkä ajattele palaavani siihen, kun elämäni oli käytönnössä matkalaukussa, valmiina lähtöön. En sano olevani kokonaan aikuinen, mutta kasvanut olen paljon. Edelleen joskus lapsettaa ja huumori on joskus siellä teini-ikäisen minäni tasolla! Siinä täytyy kumppanin vain sitten kestää hetki sitä likkamaista hihitystä. En pidä elämääni yhtään sen tylsempänä kuin ennenkään, päinvastoin vastahan se alkoi todenteolla käymään mielenkiintoiseksi!

(Ehken kuitenkaan vielä ala etsimään harmaita hiuksia tai ryppyjä...)

Ruokakulttuuria

Olen siunattu sillä, että olen päässyt matkustelemaan jo pienestä pitäen silloin tällöin. Kreikka, Italia, Portugali, Saksa. Pari vuotta sitten aloin matkustella itsekseni ystäväni kanssa ja nyt kumppanini kanssa.

 Ruoka on aina osa matkustelua. Italiassa on pakko maistaa paikallista pizzaa ja pastaa, vaikka sitä lajistoa saa Suomessakin. Kreikkalainen salaatti maistuu Kreikassa kaikkien perinneruokien lisänä. Saksassa tuli maistettua bradwurstia, vaikka makkara ei kuulu suosikkiruokiini. Paikalliseen ruokaan pätee pääsääntöisesti sama sääntö kuin muutenkin matkusteluun: maassa maan tavalla. Lontoossa piti maistaa fish&chipsiä, Skotlannissa syötiin perinteisiä skottilaisia leivoksia. Se on osa kokemusta, osa kulttuuria. Ruoka kertoo aina jotain maasta, sen ihmisistä ja perinteistä.

Jos joku ulkomaalainen ystäväni tulisi Suomeen, mitä tarjoaisin? Luultavasti perunamuusia ja lihapyöryköitä, kirjolohta, marjapiirakkaa tai marjapuuroa, perunasalaattia... Ja ehdottomasti mämmiä! Mitä ne kertovat Suomesta tai suomalaisista? Ainakin moni raaka-aineista tulee luonnosta. Ehkä miedot mautkin kertovat meistä jotain.

Jotta ruokakulttuuri ei ihan unohtuisi täällä kotosuomessakin, suosin silloin tällöin erikoisia ruokapaikkoja. Blinejä, sushia, kiinalaista, thaimaalaista, italialaista, turkkilasta... Kaikkea löytyy, kun osaa etsiä. Sushi on yksi suosikestani. 

Tänään tein jotain, mitä olen haaveillut tekeväni jo jonkin aikaa: tein itse sushia. Ohjeita löytyy netistä useita ohjeita, joita etukäteen tutkin, jotta tiedän vähän, mitä tuleman piti. Ja onnistuin! Japanilainen kulttuuri saapui tänään keittiöömme wasabin ja surinamin kera. Syömäpuikot kädessä ja sivistyneesti tuli nautittua iso pino suosikkisushiani, makia. 

Sushia en ole toistaiseksi syönyt sen alkuperäisessä ympäristössä eli Japanissa. Kenties joku päivä. Tällä erää nautin kuitenkin heidän herkustaan tanakasti jalat Suomen maaperällä, joko ammattilaisen tekemänä tai omassa keittiössä. Mitä sushi kertoo japanilaisista? Suupalat ovat pieniä, kuten myös annokset. Niin ovat ihmisetkin siellä päin maailmaa pieniä, kaposia. Riisiä on paljon, kuten kaikissa aasialaisissa ruoissa. Mietoa ja tulista yhdistetään, sillä wasabi on erittäin tulista! Haarukkaa ja veistä ei vain yksinkertaisesti voi käyttää, mikä pakottaa kokeilemaan japanilaisten omia ruokailuvälineitä. Ja makuelämys on värikäs! Kuten maan historia ja kulttuurikin.

Suorastaan eksoottista. Ainakin näin pohjoismaalaiselle. Mutta niinhän se menee, meille tuttu arkiruoka on turistille eksoottista mahdollisesti. Viime matkoilla on kuitenkin huomannut, että ravintoloita, jotka tekevät paikallista ruokaa, saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Kumpa maiden oma ruokakulttuuri vain säilyisi, eikä pikaruokalat tai globalisaatio vie kaikkea mennessään. 

Omatekoisia susheja.

''Sinä''

Kenties kauneimmat sanat, mitkä suomalaiskappaleesta olen löytänyt.
Aivan erityinen ihminen esitteli tämän kappaleen minulle suunnilleen
 puoli vuotta sitten.  Ja tuo aivan erityinen ihminen saa minut
kirjoittamaan ne tänne ja juuri tänään. Toivottavasti kuuntelemme
yhdessä tätä kappaletta vielä vuosien ja vuosienkin jälkeen!

''Valvotaan
kuunnellaan joka suuntaan.
Mikään ei voi yllättää.
Lusikkaan
piiloudutaan peiton alle
näin kaunista ei saa särkymään.

Niin vuokses menisin liekkeihin
parkumatta palaisin.
Olla parempi tahtoisin.
Sinä se oot.

Torjutaan,
taistellaan sitä vastaan
joka yrittää meidät erottaa.
Vaikka pelottaa,
vaikka tuntuu että paha painaa liikaa
kaksin voi sen kantaa.

Niin vuokses menisin liekkeihin
parkumatta palaisin.
Olla parempi tahtoisin.
Sinä se oot.
Ja niin vaikka halkeaisin haavoihin
sinä voitehista vanhin
korjaat mut kokoon taas.
Sinä se oot.''

- Happoradio, Sinä.

Unta ja todellisuutta

Se tunne, kun herää aamulla eikä tiedä, mikä on totta ja mikä unta. En tiedä, olenko ainut, jolle tapahtuu noin, mutta minulle ilmiö on varsin tuttu. Unet ovat viime aikoina olleet suuri aihe ajatuksissani. Siitä kenties kertoo sekin, että tämä on jo toinen unta käsittelevä kirjoitus, ja heti toisen perään. 

Syystä tai toisesta, unia on kolmenlaisia omasta kokemuksestani. On niitä unia, jotka ovat niin absurdeja, että tiedostat heti sen olevan unta. Tapahtumat unessa eivät hämmennä, sillä ne eivät tunnu ollenkaan todellisilta. Heräät siitä ja voit hyvin itseksesi naureskella näkemällesi. Sitten on unia, jotka ovat pelottavia, painajaisia. Ne saattavat painaa mieltäsi herättyä, mutta ymmärrät kyllä niiden olleen vain unta. Se ei poista välttämättä sitä ikävää tunnetta herätessä, mutta kykenet pitämään sen erossa todellisuudesta. Kolmas unityyppi itselläni ovat nämä unet, joista herättyä joudun miettimään, mikä on ollut unta ja mikä totta. Aiheina saattavat olla edellisen päivän tai illan tapahtumat, yön tapahtumat tai jopa aamun tapahtumat, joiden jälkeen olen vielä nukahtanut pieneksi hetkeksi. Nuo unet tuntuvat liian todellisilta, ne käsittelevät mahdollisia asioita, perustuvat jollain tasoin jo tapahtuneeseen ja mikä pahinta, tuntuvat mahdollisilta. En tiedä, mistä moiset johtuvat, mutta ne osaavat hämmentää.

Asian ytimenä on se, että herätessä joutuu kysymään itseltään, mitä on oikeasti tapahtunut ja mikä niistä on tapahtunut vain unessa. Ja vastausta joutuu oikeasti miettimään. Uni on hyvin syvä. Silti etenkin aamuisin tuntuu, että olen jollain tasolla hereillä. Aamulla tullut tekstiviesti on oikea eikä vain unta. Mutta viestin sisältö, lähettäjä, syy aikaiseen viestiin voi olla eri kuin unessa. Ja siitä jatkuvat tapahtumat, keskustelut kumppanin kanssa eivät ole oikeita. Olen siis kerennyt jo nukahtamaan uudestaan! Toisin sanoen jatkan keskustelua tai tapahtumia itsekseni unessani. Nämä unet eivät ole aina pahoja, mutta niistä ikäviä tekee juuri se tunne, kun herää.

Muistoja tällaisista kokemuksista on ainakin parin vuoden takaa jo. Niitä ovat todistaneet jollain tasolla niin entinen kämppäkaverini kuin myös avomieheni. Kuten jo aikaisemmin sanoin, en tiedä, mistä tällaiset kokemukset itsellä johtuvat. Kenties kakkosluokan opettajani kommentti ensimmäisten omien kirjoitusteni yhteydessä ''Sinulla on valtavan vilkas mielikuvitus'' on osaselitys tähän. Kenties se, että uneni ovat aina olleet vilkkaita, tapahtumarikkaita ja harvoin saan olla yön näkemättä unia. Kenties juuri se ominaisuuteni, että nukahdan hyvin, hyvin nopeasti.

Olen yrittänyt myös kontrolloida uniani opettelemalla selkounta. Selkounella tarkoitetaan itsekontrolloitua unta, jolloin unen kuluun voi itse vaikuttaa. Kaverini yritti hieman opastaa ja kertoa minulle, miten etsiä unesta ne vihjeet, jotka kertovat, että olen unessa. Tällaisia ovat siis kaikki epäloogiset asiat ympärillä unimaailmassa. Kun näiden vihjeiden avulla ymmärtää olevansa, voi rauhoittua tai herättää itsensä. Olen siis myös opetellut aikaisemmin herättämään itseni pahasta unesta. Mikään näistä ei toimi tällaisissa unissa, joissa todellisuus sekoittuu liikaa uneen. Herätessä vain toteaa usein ääneenkin kysymyksen: mitä on tapahtunut?

Tällaiset tilanteet aiheuttavat usein huvittavia tilanteita kanssaihmisten kanssa, ja itseäkin hymyilyttää silloin tällöin. Tällaiset unet ovat myös yllättävän ärsyttäviä ja aiheuttavat kiusallisia tilanteita, kun pitää avomieheltä kysäistä, miten meidän keskustelu oikeasti menikään...

''Don't be afraid of the space between your dreams and reality. If you can dream it, you can make it so.''     - Belva Davis

Unten mailla

Unien maailma on jotain, mitä en ehkä koskaan kokonaan ymmärrä. Siellä voi tuntea kipua aivan kuin tuntisi sen oikeasti. Tapahtumat voivat siellä tuntua niin todellisilta, että herätessä joutuu pähkäilemään, mitä on tapahtunut. Unet osaavat hämmentää. Niissä liikkuu täysin tuntemattomia ihmisiä, mutta myös tuttuja, läheisiä ja rakkaita. Unet osaavat paljastaa meidän toiveemme, pelkomme ja syvimmät ajatuksemmekin. En koskaan ole ollut kiinnostunut sen enempää unien tulkinnasta, mutta olen aina ihmetellut unien omaa maailmaa.

Lähiaikoina olen huomannut uuden ominaisuuden unien mailla: ajankulku. Pitkä uni voi tapahtua lyhyessäkin ajassa. Todistin sen taas eilen, kun nukahdin yllättävän väsymyksen tuloksena junaan. Asemia oli jäljellä kaksi ennen päämäärääni, kun viimeisen kerran vilkaisin asemataulukkoa ennen kuin räpäytin silmiäni aivan liian hitaasti ja nukahdin.

Uni oli hyvin mukaansa tempaavaa ja selkeää. Tapahtumat kulkivat tasaiseen tahtiin, ei ollut kiireen tuntua eikä hötkyilyä. Tuntui, että katsoin tuota unta tuntikausia. Ajantaju katosi kokonaan. Kun heräsin hätkähtäen, olin varma, että aikaa olisi kulunut niin paljon, että kohta päämääräni olisi jo nurkilla. Itse asiassa huokaisin muistaessani, että se olisi myös pääteasema, joten ohi en olisi voinut mennä. Katsoin kelloa, ja aikaa oli mennyt huikeat viisi minuuttia. Hämmästelin kovin, mutta toisaalta tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun näin oli käynyt.

Aikaisemminkin olin vielä onnistunut aamulla nukahtamaan vielä uudestaan, olin nauttinut pitkästä, mukavasta ja toiveikkaasta unesta. Herätessäni varmana siitä, että kello oli jo iltapäivän puolella, huomasin aikaa kuluneen vain vaivaisen puoli tuntia.

Tarkoittaako tämä, että unien maailmassa aika kulkee eri tahtiin? Jo muutaman minuutin torkahtaminen saattaa tuottaa selkeän, juonellisen unen. Itse pidän tätä erittäin kiehtovana ominaisuutena, joka hämmentää joka kerta. Unien tarkoitushan on pistää aivot ja ruumis lepotilaan. Kenties ''huijaamalla'' aivoja tällä ajantaju-leikillä, ihminen pystyy lepäämään paremmin, nollaamaan ajatuksen lyhyessäkin ajassa, kunhan uni on syvä. Vai onko kyse vain siitä samasta ilmiöstä kuin niinä hetkinä, jolloin hukkaa ajantajun uppoutuessaan johonkin mielenkiintoiseen tekemiseen?

Olkoon kyse sitten vain uppoutumisesta uneen, ajantajun katoamisesta tai unien maailman eri ajan kulusta, monesti kiitän sitä, että muutama minuutti tässä universumissa saattaa vastata useita tunteja unten mailla. Pienikin lepon voi vastata mukavaa hetkeä rauhallisessa unessa!

Kellot, tehkää meille aikaa nyt.

Aika on nykyaikana merkittävä tekijä arjessamme. Luultavasti hukkaisimme osan nykypäivän peruselementeistä, jos meiltä otettaisiin kaikki kellot pois, emmekä pystyisi määrittelemään aikaa tarkasti.

 Ensimmäiset kellot mittasivat vain valoisan ajan tunnit, joten ihmisillä oli aikakäsityksinä vain yö ja päivä. Elämä koostui lähinnä työntäytteisestä päivästä ja yöstä, jolloin nukuttiin. Niin sanotut työajat olivat suhteellisia eivätkä ollenkaan, kuin me nyt ne käsitämme. Maahan isketty keppi, jonka varjo liikkui auringon mukaan, oli kuitenkin tietojen mukaan melkoisen tarkka näyttämään, kuinka paljon päivästä oli jäljellä ennen auringonlaskua. Tuo kello, jota voitiin hyödyntää aurinkoisena päivänä, on tutkijoitten mukaan kehitetty suunnilleen vuonna 3500 ennen ajanlaskun alkua. Mikään uusi keksintö aurinkokello ei siis ole, vaikka monen pihassa voikin sellainen edelleen komeilla. Ihmisten kyllästyttyä aurinkokellon vikoihin tulivat vuoroon vesikellot Egyptissä noin 3400 vuotta sitten. Vedellä täytetty astia, jonka pohjassa oli pieni reikä, sai pian siirtyä syrjemmälle, kun samaa ajatusta käyttävä tiimalasi tuli tietoon 700-luvulla. Veden sijaan aika tarkistettiin jäljellä olevasta hiekasta. Tämä keksintö löi tarkkuudessa kaikki aiemmat ajanmittarit.

Meidän saattaa olla vaikea mieltää näitä edellä mainittuja ensimmäisiä aikaa mittaavia laitteita kelloiksi, koska olemme tottuneet viisareihin ja numeroihin sekä digitaalisiin näyttöihin, joista saamme tarkan ajan. Meille tutumpi mekaaninen kello tuli 1200-luvulla, kun alettiin käyttää punnuksia ja painovoimaa apuna ajan määrittämisessä. Kaupunkeihin saatiin yksi iso kello, josta kaikki saivat määrittää ajan. On arvioitu, että kellot olisivat heittäneet tarkkuudessa vain viisitoista minuuttia vuorokaudessa. Ajanyksikköinä pidetyt hetket saivat nyt oman arvonsa, ja aikakäsitys muuttui. Luonto ei enää yksinään toiminut kellona ja päivän rytmittäjänä. Työaika sai vähitellen sellaisen muodon, joka muistuttaa nykypäivää. Kahdeksan tunnin työpäivistä on vaikea sanoa, mutta työtä tehtiin kahden sovitun kellonajan välinen aika. Mekaaninen kello ja siitä hiljalleen kehittyneet seuraajat toivat mukanaan myös kiireen merkityksen ihmisille.

Kellon ja ajan merkitys alkoi kasvaa. Siirrettävien kellojen jälkeen yleistyneet taskukellot toivat 1500-luvulla eläneen ihmisen tottumuksiin mukana kulkevan kellon. Taskukello oli lähinnä miehiltä löytyvä ajanmäärittäjä. Muutama sata vuotta myöhemmin naisilla yleistyneet rannekellot tavoittivat miesten suosion vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Kellot toivat kiireen ja aikayksiköiden lisäksi kalenterit ja pyhät. Ilman jonkun neron halua tietää, paljonko kello on, emme osaisi uutena vuotena laskea kymmenestä taaksepäin vuoden vaihtumisen merkiksi.

Nykypäivänä kellolla on entistäkin tärkeämpi merkitys meidän elämässämme. Kenties sotasaaliina kellot ovat menettäneet suosionsa rahalle ja arvokkaammille palkinnoille sotien luonteiden muuttuessa, mutta monen pienen koululaisen silmät kirkastuvat heidän saadessaan ensimmäisen oman kellonsa ennen ensimmäistä koulupäivää. Laittaessaan tuona kouluaamuna käteensä uuden, punaisesta nahasta olevan rannekellon ja kääriessään paidan hihat niin, ettei se vaan jää piiloon, kellosta tulee enemmän kuin vain kello sen kantajalle. Se on kuin arvokas ystävä, joka kulkee aina mukana ja on käytettävissä hädän hetkellä, kun ei tiedä, mihin hermostuneena katseensa suuntaisi. Se on osa asustetta. Koru, jolla voi olla valtava tunnearvo.

On vaikea käsittää, että on ollut elämää ennen kelloja. Nykyään lähes jokaisella vastaantulijalla on kello jossain olomuodossa mukanaan: puhelimessa, ranteessa tai jopa sormuksena sormuskellona. Kello ja sen mukana aika ovat nykyelämän perusta. Samoin sen mukana tullut kiireen tunne. Joskus toivoisi voivansa vaikuttaa ajan kulkuun: on se sitten viisareiden siirtämistä eteenpäin tai taaksepäin. 

Aikaa tulee harvoin mietittyä näin tarkasti. Jostain syystä ajan historia on viime aikoina pyörinyt mielessäni. Johtuneeko se nopeasti kuluneesta kesästä, edessä häämöttävästä päivästä, jolloin vuosia kertyy taas yksi lisää vai ajoittain hitaasti kuluvista aamupäivistä kotona, sitä on vaikea määritellä. 

Aika kuitenkin kuluu (ja me sen mukana), meidän on kuljettava sen kanssa samassa tahdissa. Parasta on vain varmistaa, että kulutamme aikamme hyvin. Vaikka kuljetamme kelloja lähes aina mukanamme, ehkä joskus osaamme ajatella niitä vain kauniina koruina tai puhelimen vakiovarusteena, emmekä vain katso ajan kulumista viisarin liikkein. 

The Big Ben - kenties maailman tunnetuin kello

Koti kuin koiralla

Siitä se lähti. Ensin tuli kännykänlaturi. Sitten muutama vaihtovaate. Alkoi vaatteita pikkuhiljaa kasaantua, meikit mukana roikkua. 
Nyt on yhteinen koti. Uusi perhe ja koti.

Lähes vuosi sitten kirjoitin kodista. Olin silloin juuri muuttanut Turkuun, vuokrannut ensimmäisen kämppäni itsekseni. Kirjoitin siitä, kuinka olin joutunut pienimuotoiseen taisteluun itseni ja sanan ''koti'' kanssa. Päädyin samaan ongelmaan jokin aika sitten. Oli koti ja Koti. Jälkimmäisestä tuli nyt vastikään virallinen kotini. Yhteinen koti.

Viikkoa vajaan vuoden kerkesin asua omassa vuokra-asunnossani. En voi sanoa, että tulisin ikävöimään sitä asuntoa. Se oli mukava, mutta kai aina pidin sitä tilapäisenä. Siihen muuttaessa en osannut yhtään arvioida jäänkö Turkuun lukuvuotta pidemmäksi ajaksi.

Koti tuli myös puheeksi pari viikonloppua sitten serkkuni kanssa. Ensin puhuimme juurista, siitä, kuinka osaltani tunnen itseni juurettomaksi. Huolimatta, että on selkeää, mistä olen kotoisin, lähtenyt maailmalle itsekseni. Se ei silti poista tunnetta, etten tietäisi tällä hetkellä missä kotini on. Pohdimme, kuinka ihmisissä on eroja. Kuin kissoilla ja koirilla.Osa ihmisistä ovat kodin suhteen kuin kissoja; kissat kiintyvät paikkaan. Isäntäperheen muuttaessa, kissa saattaa karkuretkillään matkata entiselle asuinalueelle, jopa entisen kodin pihaan. Toiset ovat kuin koiria; koirille merkitsee enemmän ihmiset, isäntäperhe eli niiden perhe. Ne ovat enemmän sidoksissa ympärillä oleviin ihmisiin kuin paikkaan. Koirat eivät tiettävästi kaipaa vanhaan kotiin, karkaile vanhalle asuinalueelle. Ne tekevät kodin sinne, missä tutut ihmiset ovat.

Olen kuin koira. Paikalla ei ole koskaan ollut väliä paljoakaan. Olen vain mennyt, muuttanut. Lähinnä opintojen perässä liikkunut. Olen itse ollut itselleni se perhe, jonka mukana mennyt ja jonka ehdoin tehnyt kotini milloin mihinkin. Nyt siihen kuuluu toinenkin. Ja paikan merkitys pieneni entisestään. Luultavasti konkreettinen kotini vielä muuttuu elämäni aikana. Ajattelen kuitenkin, kuten aikaisemmassa kirjoituksessani totean, että koti on siellä, missä sydän on.