Laiska, laiskempi... minä?

Tällainen spontaani päiväyskirjotus tällä kertaa vain, ilman mitään sen syvempiä pohdintoja. 

''Mitää...?? Mä vaan nopeasti käyn päivittämässä emännän facebookin...''

Kevät alkaa saada jalkaansa oven väliin hyvällä tavalla. Oma kevätväsymykseni alkaa olla takanapäin, mutta aurinkoiset säät eivät motivoi pysymään sisällä nenä kiinni kirjassa vaan loikkimaan Bellan kanssa ulos. Etenkin, kun tietää, ettei tällaisia päiviä ole varmuudella montaa viikossa. Siispä eilenkin heitin kirjat nurkkaan, raahasin isännän ja koiran ulos kävelemään Aurajoen rantaan ja ahmimaan kevään ensimmäisen jäätelöpallon. Sitruuna-lakritsi. Nam. Kelpasi Bellallekin maistiaiseksi. 

Kevät tuntuu aina jollain tasolla kahlehtivalta, koska viimeisen neljän vuoden ajan se on tienny myös paineita ja suuren, suuren määrän töitä pääsykokeiden eteen. Aina jossain välissä on pakko pysähtyä hetkiksi vain nauttimaan keväästä. Eilen oli sellainen päivä. Samoin tänään. 

Vietin aamupäivän kaupungilla nauttien auringonpaisteesta. Kerrankin tuntui mukavalta käydä keskustassa asti hakemassa erikoisempia koiranruokia. Tosin sitäkin reissua varjostutti kirjastossa käynti ja yhden pääsykoekirjan hakeminen. Ja tieto siitä, että sekin pitäisi saada luettua...

Kaupunkireissun jälkeen sain pienen inspiraatiokipinän ottaa kirjat käteen, mutta se oli vain ohimenevä mielentila. Ajatukset siitä, että Bellalla ikä ja parantunut jalka sallisi jo pitkätkin lenkkeilyt, sai keskittymisen herpahtamaan.

Ilta menikin ulkoillessa hyvässä seurassa puolentoista malamuutin kera aina lenkiltä koirapuistoon, josta kotiuduttiin niin koira kuin kumpikin omistaja nälkäisenä ja levollisena. 

Sen lisäksi, että keväisin tekee mieli suunnata ylös, ulos ja lenkille (mieluiten kameran kanssa), kevät on myös itselleni siivouksen aikaa - ja leipomisen! Tällä hetkellä on vain vaikea päättää, mistä aloittaa: jokainen kaappi on täysin sekaisin ja kaipaa siivousta. Vain essu ja myssy päähän kuin entisajan maalaisemännät konsanaan ja kämppä putipuhtaaksi!

Energiaa ja eloisuutta siis riittää talvikoomaan jälkeen, mutta sen keskittäminen jälleenkerran pienifonttisiin pääsykoekirjoihin, joissa ei lukeminen ihan hevillä lopu, on vaikeampaa.

Ehkä huomenna paremmalla menestyksellä lukemisen saralla... Kun kerran sadepäivää on povattu.

Picture of Life

Mieleni halajaisi niin aloittaa uusi blogi tämän kyseisen rinnalle. Joku valokuvapainotteisempi. Ongelmana vaan on aika. Onko minulla tarpeeksi aikaa kahdelle blogille? Tämäkin blogi ammottaa joskus tyhjyyttään, kun ei vaan kerkea tai saa aikaiseksi mitään julkaisukelpoista.

Miksi valokuvablogi?
Rakastan valokuvia ja valokuvaamista. Yksi kuva voi todella kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. Valokuvat ovat itselleni tärkeitä, ovat aina tulleet. Niiden avulla pidän tärkeät ihmiset lähellä ja tärkeät muistot lähellä. Vanha asuntoni oli koristeltu valokuvilla: ikkunalauta, ruma kaapin ovi, valokuvahylly...
Se vuosi, kun asuin Keski-Suomessa ''kahdenkymmenen'' epävirallisen kämppikseni kanssa, tuotti minulle satoja, satoja kuvia. Kaikki tärkeitä. Kaikki tallella. Osa jopa teetetty paperille ja kehystetty. Samoin yhteiset kokemukset avomieheni kanssa on ikuistettu valokuvakirjaan, joka saa täytettä aina silloin tällöin. Meidän karvaturrimme elämänvaiheet on tallentunut kameran muistikortille, kuten arvata saattaa.
Sen lisäksi, että tallennan ihmisiä ja tapahtumia valokuviini, rakastan tallettaa kauniita maisemia, paikkoja ja asioita talteen. Niistä syntyy joskus kehystettyjä kuvia, taulujen malleja tai runon lähteitä. Ennen kaikkea ne ovat kuitenkin valokuvia; kuvia maisemista, jotka haluan ikuistaan.

Jos aloittaisin tällaisen kuvapainotteisen blogin, saattaisin jopa kantaa kameraa taas hieman enemmän mukana. Mukana arjessakin, eikä vain reissuissa ja tapahtumissa. Kamera on viime aikoina jäänyt liian usein kotiin. Ja minä kun en luota kännykkäni kameraan, että se tallentaisi kaiken tarpeeksi hyvissä väreissä ja tarkkana... Hyvä hätävara se on, mutta ei ykkösvaihtoehto kuvaukseen.

Aloitimpa toisen blogin vai en, tässä hieman maistiaisia kuvista matkani varrelta. Kaikki tärkeitä.

Mökkijärvi ja sen tuhannet muistot

Aurajoen ranta yöllä

Edinburgh, matka ystävän kanssa

Kotimaisemat Keski-Suomesta

Rooma, matka elämänkumppanin kanssa

Ja vaikka en aloittaisikaan uutta blogia, kenties valokuvat tulevat suuremmaksi osaksi sitten tätä kyseistä blogia. Ainakin ajoittain. Ei ole tarkoitus täysin muuttaa tätä sekasortoista asetelmaa, jonka blogiini olen ehtinyt rakentaa...

Oi aika, aika... Miksi tunteja on niin vähän vuorokaudessa?

Uneton peiton alla

Uneton uneksii unista hyvistä,
höyhensaarista ja pilvilinnoista,
oman kullan kuvista ja untuvatyynyistä.

Vaan uneton ei kaipaa ajatuksia,
jatkuvia virtoja,
pysäyttämättömiä ajatustenvirtoja.

Nukkumatti tainnut on hukata osoitteen,
unipölynsä muualle ripotellut.
Ajatukset ajavat hereille,
valvottavin seurauksin.

Ja jos uneen asti pääsee,
seuraavat ne sinnekin...

Inspiraation lähteillä

Kevättä rinnassa ja pensseli kädessä. Maailien maailma on avautumassa talvitauoltaan. Ainakin melkein.

 Aurinko vain puuttuu, jotta voisi raahata kimpsunsa ja kampsunsa parvekkeella ja antaa värien, ideoiden ja inspiraation pulputa vapaasti ja pensselin heilua. Varma kevään merkki on, kun ensimmäiset siveltimenvedot tallentuvat kankaalle. Toivonmukaan tämä kesä tuo taas tullessaan hieman kehittyneempiä maalauksia taidollisesti. Ja jotain, mistä olla ylpeä.

Alkukevät on inspiraation aikaa. Kaupunki herää talviuniltaan. Luonto lähtee hakemaan värejään takaisin. Kuvia ja ideoita, sanoja ja lyriikoita alkaa kehittymään mielessä. Vain paperi ja kynä oikealla hetkellä, niin ne ovat mustaa valkoisella. Luonnoksina tai teksteinä. Inspiraation saaminen on helppoa, sen toteuttaminen on täysin toinen asia.

Sateinen sää ja yöpakkaset eivät avaa ovea ''kolmanteen huoneeseen'' nimeltään parveke. Kevään täytyy kuivattaa talven jäljet pois betonilattiasta ja esitellä minulle taas inspiraation lähteeni. Sisämaalaaminen on rajoittuneempaa ja riskialttiimpaa epäonnistumiselle. Etenkin, kun ottaa huomioon meidän nelijalkaisen perheenjäsenemme, joka tuskin malttaa pysyä poissa väreistä ja liuottimista. 

Mikä mahtaa olla ensimmäinen tuotos?

Piilossa

Varjoissa, nurkissa valuu kyyneliä
silmistä meren sinisistä.

Portaiden alla turvapaikka,
paikka poissa katseilta,
paikka piilossa vierailta.

Ystävän selkä ja vihollisen nyrkki
aina käsikkäin kohtaavat.
Missä mahtaa luurata
kaipaamani urhoollinen apurini?

Kello soi,
tuo pelastuksen ääni.

Vanhat haavat auenneet
nopeasti paikataan,
kunnes kello soi toisen kerran,
ja portaikon alle palataan. 

Love for Music

Mikä siinä on, että musiikki osaa viedä mennessään? Rakastan kirjoittamista. Kirjoja. Tarinoita. Runoja. Miksen siis rakastaisi lyriikoita? Niissä on voimaa, sanomaa, herkkyyttä, tarinaa, kokemuksia ja muistoja. Siihen lisättynä musiikki, joka herättää tunteita, antaa voimaa, piristää tai herkistää... Mikä voisi olla parempaa? Joskus lyriikoita ei edes tarvita, kuten Swedish Housemafian Greyhound.

Olen viime aikoina astunut niin sanotusti pois omalta mukavuusalueeltani musiikin saralla. Poppi ja sun muu radiosoitto ei yleensä ole varsinaisesti makuuni, mutta se on aina ollut parempi kuin ei musikkia ollenkaan. Viimeisin työni oli sellainen, missä radio soi koko työpäivän ajan vieressä soittaen mitä sattui. Vaikutukset näkyvät varmaan selkeimmin siinä, että olen bongaillut sieltä sitten joitain päähäni jääneitä kipaleita muun muassa tänne tekstieni sekaan.

Lyriikat. Useimmiten ne ovat syynä siihen, miksi bongaan jonkun kappaleen, miksi se jää soimaan päähän ja päätyy johonkin lainatuksi. Poikkeuksiakin on, että joku artisti on jäänyt matkaan pääasiassa musiikin takia, kuten suurin osa konemusiikista. Lyriikat ja niiden osalta hyvät kappaleet ovat enemmän kuin kappaleita. Ne ovat tarinoita täynnä kielikuvia. Parhaimmillaan niihin pystyy samaistumaan, jolloin niistä tulee pieniä tarinoita omasta elämästä. Joskus jonkun toisen kirjoittamat lyriikat kertovat asian paremmin kuin miten sen itse on koonnut sanoiksi.

Viime vuosina olen ehkä ajautunut hieman erilaisen musiikin pariin vanhoja kokonaan unohtamatta. Musiikki on aina musiikkia: hyvällä musiikilla on oikea vaikutus. 

Yksi bändi, joka on ehdottomasti maininnan arvoinen, jonka musiikkia ja lyriikoita olen arvostanut jo vuosien ajan, on Dream Theater. Tämä bändi on kulkenut musiikkilistallani läpi monien tapahtumien. Ja silti sieltä aina löytyy jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain voimaa antavaa, jotain johon samaistua. Siksipä siitä nyt maistiainen kaikille kappaleella This is the Life.

Rakkaudesta musiikkiin, rakkaudesta lyriikoihin!