maanantai 30. joulukuuta 2013

Elämäni karvaturrit

Eläinrakkaana ja erityisesti koirarakkaana ihmisenä elämääni mahtuu monta koirakaveria. Moni ei kuitenkaan tiedä, että pienenä lapsena pelkäsin ite kuollakseni koiria. Kun muutimme omakotitaloon, jossa isäni edelleenkin asuu, olin kieltäytyä kokonaan sinne muuttamisesta, koska kaikilla naapureilla oli haukkuvia koiria. Vuosi muuttamisen jälkeen tilanne oli kuitenkin toinen. Sisällä kytenyt ihastus koiriin sai vallan ja aloinkin haaveilemaan omasta koirasta. Nyt, 13 vuotta myöhemmin, omistan sellaisen. Oman koirani lisäksi elämäni varrelle on osunut monia ihania koiruuksia, jotka ovat ottaneet paikkansa sydämestäni. Tämä kirjoitus on heille.

Miki:
Miki oli ensimmäinen koirakaverini ikinä. Siis koira, josta pidin. Hän oli shetlannin lammaskoira, mutta hyvin paljon ylisuuri rotumääritelmiinsä nähden. Mitä lempein tämä nallekarhu tosin oli. Tarina meneekin niin, että minun ollessa vielä pieni taapero ja istuessani hiekkakasassa mökin rannalla, Miki tuli viereeni, asetti karvaisen takamuksensa ihan omani viereen ja makasi siinä niin kauan kuin jaksoin hiekkakasassa leikkiä. On monia kuvia, joissa arkana, koiria pelkäävänä taaperona työnnän sormiani Miki-koiran suuhun tai makaan aivan hänen kyljessään. Miki oli ensimmäinen elämäni koira. Aivan valloittava. Ja hänen lähdettyä paimentamaan auvoisemmille maille, tunsin suurta kipua. Mikistä valtettavasti ei löydy kuvaa koneeltani, kaikki ovat paperiversioina kansiossa.

Teppo:
Teppo on kotikaupungin naapurimme Volpino Italiano. Suuri persoona, pieni koira. Kyseinen karvaturri pelasi isoa roolia koirapelkoni voittamisessa. Naapurimme ottivat tämän pienen pystykorvan itselleen entisten koiriensa lähdettyä tästä maailmasta koirien pilviin. Ihastuin pieneen palleroon, joka kipitti naapurin pihassa terhakkaana. Sainkin mahdollisuuden osallistua tämän pennun kasvatukseen. Kävin päivittäin hoitamassa sitä, leikkimässä sen kanssa ja opettamassa sille temppuja. Pian huomasin tunkevani sormiani sen teräviin hampaisiin ja tottuneeni kovaan räksytykseen - pelot olivat tiessään, lopullisesti. Samalla huomasin nauttivani koiran kasvatuksesta. Teppo taapertaa edelleen kotikaupunkini naapurissa veljensä kanssa, mutta minun muuttaessani pois kotoa, välillemme muodostunut side on löystynyt. Etenkin, koska kyseinen kaveri ei tykkää meidän omasta karvalapsestamme...

Teppo (vasemmalla) veljensä kanssa vahtipaikalla


Netta:
Netta on suuri vaikuttaja siihen, miksi meillä on oma koira ja miksi juurikin sellainen koira, joka Bella nyt on. Netta ja Miki kuuluivat samaan perheeseen, tosin Netta jäi yksin oltuaan aika nuori iältään. Netta o rodultaan bordercollie; sama rotu, jota meidän koirassa on puolet. Tämä neiti on värikkäin, eloisin, fiksuin ja ehdottomasti persoonallisin koira, jonka olen koskaan tuntenut! Vielä nykyäänkin 13 vuoden ikäisenä se jaksaa kantaa lelua heitettäväksi ja napittaa kauniilla silmillään viestiä ''heitä, heitä''. Asuin vuoden ajan lähellä Nettaa ja hänen omistajiaan, jolloin jo ennestään vahva suhde tähän koiraan vahvistui. Netta nukkui kanssani samassa huoneessa, vahti uniani ja herätti minut aamuisin. Minään sylikoirana Nettaa ei tunneta, mutta kerran jos toisenkin se loikkasi syliini istumaan tai sohvalle viereeni makaamaan. Ja kun olin kovassa kuumeessa, Netta tuli viereeni, asetti pallon tarkasti käteni päälle, jotta minun ei tarvinnut kuin vähän hypyttää kättä ja saatoin leikkiä hänen kanssaan. Netta sai minut haluamaan omaa koiraa todenteolla. Silti päätettyämme hankkia Bellan, olin hieman huolissani, miten se vaikuttaisi minun ja Netan väleihin. Netta kun ei kauheasti välitä muista koirista. Netta on myös inspiraationi ja esikuvani siitä, miten halusin oman koirani kouluttaa. Ja täytyy myöntää, että Bellassa samoja piirteitä kyllä löytyy. Netta kun on bordercollie, se innosti niin minua kuin miestänikin hankkimaan meillekin bordercollien. Puhdasrotuistahan meillä ei ole, mutta Bellan borderipuoli oli iso syy, miksi kiinnostuimme hänestä alunperinkään. Netta on todellinen sielunkumppanini, yhtä tärkeä kuin oma koirani. Ja onneksi tämä vanha rouva sietää meidän kakaraa, joten kumppanuus Netan kanssa ei ole suurempia kolauksia saanut.

Netta pyytämässä, että palloa vähän vielä heitettäisiin


Bella:
Bellahan tosiaan on puoliksi bordercollie, puoliksi alaskan malamuutti. Iso järkäle: 35 kiloa rakkautta tällä hetkellä ja vielä tästä kasvetaan. Bella on ensimmäinen oma koirani ja tarkoin harkittu. Alunperin olimme ajatelleet mieheni kanssa puhdasta bordercollieta, kuten Netta. Mutta tämä kaunokainen sai sydämemme ensi tapaamisella omakseen. Bellan koko olemassaolo tuli meille täysin puskista. Koiraa olimme suunnittelemassa, mutta yhtäkkiä saimmekin kuulla jo valmiista pentueesta,joka etsi kotia. Kauan harkitsimme, että uskallammeko ryhtyä suuren sekarotuisen omistajiksi, mutta päätöstä ei ole tullut kaduttua sekuntiakaan. Bellassa on niin isäänsä kuin äitäänkin: bordern paimennusvietti, mielyttämisenhalu, tottelevaisuus ja nopea oppisuus, mutt myös malamuutin itsepäisyys, vahva laumavietti, tapa ''puhua'', koko ja kova vietti vetää. Bella on kuuluu ilman sanomistakin elämäni koiriin. Viikko ilman tätä rasavilliä oli hyvin outo, ja takaisin päästyämme saikin neiti etuoikeuden nukkua välissämme ensimmäisen yön. Persoona Bellakin on, ja varmasti kaikkea hänen puoliaan emme ole vielä ensimmäisen elinvuoden aikana kohdanneetkaan. Bella lukee tunnetilojani lähes täydellisesti ja osaa muuntaa käyttäytymistään. Se on hupsu karvaturri, jonka kanssa ei ole vielä koskaan tullut tylsää.


Bella nauttimassa koirapuistoilusta




Jotkut eivät usko siihen, että koira voi olla ihmisen paras ystävä tai että koirapelosta ei voisi päästä eroon. Itse olen todistanut itselleni, että molemmat voivat pitää paikkansa. Pelkäsin lapsena isoja, mustia koiria erityisesti. Nyt omistan itse 70cm korkean lähes mustan, jota monet muut pelkäävät. Ymmärrän tätä pelkoa hyvin, vaikka Bellakin kuuluu maailman kilteimpii koiriin.

Ilman näitä koiria elämäni olisi hyvin erilaista. Tuskin olisin koskaan luopunut pelostani tai omistaisin itse koiraa. Kaikki tämän tekstin koirat ovat elämäni koiria, ja tulevat aina olemaan.


sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Geneve - Ranskaa ja rakkautta viineihin!

Joulu on ohitse, ja niin on meidän reissummekin. Eilen iltapäivästä saavuimme uupuneina kotiin viikon reissaamisen jälkeen. Reissun kohokohtahan oli Geneven kaupunki Sveitsissä, mutta matkan varrella  vierailimme Jyväskylässä sukulaisteni luona, jonne pieni karvaturrimme jäi hoitoon ulkomaan matkan ajaksi.

Täytyy kyllä sanoa, että Geneve yllätti muutamallakin tavalla. Oli oikein hieno kaupunki, ihanat maisemat ja Alpit ovat sanomattakin näkemisen arvoiset. Mutta: ranskalaisuus paistaa kyllä kaupungista läpi, eikä aina niin hyvällä tavalla. Englanti? Kuka sellaista osaa puhua? No ainakaan suurin osa geneveläisistä ei osannut. Kielimuuri oli yksi jykevimmistä ja korkeimmista, mihin olen koskaan törmännyt. Onneksi ranskankielestä pystyi jotain ainesosia päättelemään ruokalistoilla. Neljän päivän aikana hotellivirkailijoiden lisäksi kaksi tarjoilijaa ainoastaan osasivat ja ymmärsivät englantia. Ja kuten aikaisemmin kirjoituksessani mainitsin, oma ranskankielen taitoni on todella suppea. Toinen ranskalaisuuden piirre oli ihmisten kylmäkiskoisuus. Se kuuluu ranskalaisten perusluonteeseen, ja ilmeisesti siis myös geneveläisten. Jopa tällaiset jäyheät suomalaiset pistivät sen merkille.

Moiset asiat eivät kuitenkaan lomaa millään tavalla pilanneet. Ranskalaisuudessa kun on monia, monia hyviäkin puolia. Isoimpina aivan ihanat leivät, runsas viinikulttuuri ja juustot sekä tarkkuus ja täsmällisyys, joka näkyi etenkin julkisen liikenteen aikatauluissa. Ennakkotietoina meidän matkaporukallamme olikin Geneven korkea hintataso, mikä kyllä piti paikkansa hyvin. Hyvin kuitenkin pärjättiin ja viinit onneksi olivat suhkot edullisia.

Reissumme Genevessä vei meidät myös piipahtamaan Ranskan puolella. Tarkoituksenamme oli kivuta vaijerihissin kanssa heti Ranskan puolella olevalle vuorelle, josta avautuu huikeat näkymät Geneveen ja Alpeille. Harmiksemme hissi oli kuitenkin rikki ja korjauksen alla. Tosin jyrkkä nousu vaijereilla sai meikäläisen jo toisiin ajatuksiin ennen kuin huomasimme, että vaijeri ei ollut käytössä. Vierailimme myös geneveläisissä istumabaareissa muutamaan otteisiin ja kaksi kertaa tiemme vei sivistyneiden viinibaarien penkeille nauttimaan paikallisista viineistä. Ruokapaikat onnistuimme valitsemaan todella hyvin. Tuli maistettua maailman parasta pizzaa (ja kyllä, olen syönyt ihan italialaistakin, mutta ei se tälle vetänyt vertojaan), mehevää pihviä ja juustolautasta.

Kaikenkaikkiaan matka oli unohtumaton ja sääkin suosi kaksi ensimmäistä päivää kymmenen ja viidentoista asteen lämpötiloilla.

Neljän päivän Geneve-annoksen jälkeen palasimme lapsuudenkotini kautta Jyväskylään, missä meitä odotti iloinen hännänheiluttaja rynnien lähes päälle. Onneksi hoidokki oli ollut nätisti hoitopaikassaan ja kaikki oli sujunut paremmin kuin hyvin! Ikävähän tuota karvaturria oli ollut, ekaa kertaa kun oli pidemmän aikaa eri paikassa. Oli ihana tietää, että meidän joulumme lisäksi koirankin joulu oli onnistunut ja rauhallinen! Kiitos kuuluu ihanalle hoito- ja kyläpaikalle ja läheisille sukulaisilleni!

Reissussa rähjääntyy ja vaikka olikin aivan ihana reissu, oli myös ihana olla kotona. Univelkaa ehti kerääntyä aikaisten herätysten kanssa ja uupumusta oli pikkuhiljaa ilmassa. Nyt on taas oma koti, oma sänky ja myöhäiset aamut. Onneksi on lomaa vielä hetki jäljellä!

Jet d'Eau

Alpit

Jättimäinen kukkakello

Geneve-järvi

Boheemi keskusta

Alpit, taas.

Kurkkaus Ranskan puolelle

Joulukatu...

... Ja sen valolaatat maassa.

Aattoateria

Majakka

Iloinen joululomailija

Kaverukset ja elämäni koirat


torstai 19. joulukuuta 2013

Lähtöfiiliksissä

Se on kuulkaas rakkaat ystävät niin, että meillä eletään tämäilta ja huominen päivä matkalaukkujen keskellä! On tullut aika pakata, sillä lauantaina-aamuna aikaisin lähdemme suuntaamaan reissumme ensimmäiselle etapille: Jyväskylään. Tuolla visiitillä viivymme vain yhden yön, jätämme koiran hyvään hoivaan ja sunnuntaina matkaamme kakkosetapille, Hyvinkäälle. Siellä tarkoituksemme on vain saunoa ja tehdä viimehetken korjaukset pakkaamiseen sekä saada hieman untapalloon. Koska tärkein etappimme odottaa maanantaina aamuyöstä, kun matkaamme Helsinki-Vantaan lentokentän kautta Sveitsiin, Geneveen! Jipii!

Matkakuume alkaa olla jo korkealla, vaikkakin kielimuuri pelottaa aavistuksen verran. Sveitsissähän puhutaan lähinnä saksaa ja ranskaa sekä hitusen muistaakseni italiaa. Saksasta tuli luettua pitkä saksa lukioon asti, mutta paljoa ei ole tainnut jäädä päähän varsinkaan puhemuodossa. Ranskasta osaan vain ''oui oui'' (kyllä, kyllä),  ''je t'aime'' (rakastan sinua) ja ''je m'appelle...'' (Minä olen...). Italiasta ei ole senkään vertaa taitoa: ''uno coppa di gelato'' eli yksi jäätelöannos. Peukut on pystyssä, että vaikka itse Geneve onkin lähinnä ranskankielistä aluetta ja rankalaiset ehkä tunnetaan siitäkin, että palvovat kieltänsä, niin bisnesskeskuksena Genevessä puhutaan myös sujuvaa englantia.

Paljoa paikanpäällisiä matkasuunnitelmia ei olla tehty, sillä emme ole aivan varmoja joulunajan aukioloista. Päätavoitteemme on ihailla kaupunkia mahdollisimman paljon. Ja haaveenamme on, jos säät suosivat, matkustaa Sveitsin ja Ranskan rajalle ja piipahtaa Ranskan puolella tallustelemassa. Toivossa on hyvä elää, että paljon ihania kuvia saa otettua!

Edellisestä reissustani on jo puolitoista vuotta, joten aikaisemmin kirjoittamani lentopelko on myös alkanut voimistua lähtöpäivän lähentyessä. Onneksi lentoaika ei ole kummoinen ja kone on tuttu ja turvallinen.

Matkasta aletaan olemaan innostuneita, vaikka totta kai hieman surettaa jättää karvalapsemme hoitoon hänen ekana joulunaan meidän luonamme. En sitten tiedä, kumpi ikävöi enemmän, emäntä vai koira... Matka-aika kuitenkin menee varmasti nopeaan ja perjantaiaamuna suuntammekin paluumatkalle Jyväskylän kautta Turkuun, jonkinmoisella aikataululla. Ainoa asia, mikä todella ärsyttää matkassa, on pakkaaminen! Ja se tässä nyt on juurikin nenän edessä: avonainen laukku ja kasa vaatteita, joista pitäisi ottaa mukaan vain välttämätön, ei ylimääräistä. Ei kai sitä viikon reissulle voi kovin montaa vaatekappaletta tarvia, eihän?

Jos joku keksii koskaan konetta, joka valikoi ja pakkaa puolestani tavarat reissulle kuin reissulle, niin ilmoittakaa! Tässä perheessä sellainen olisi aarteista suurin...


sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Loma on jo ovella

Joulu on jo ovella, mutta niin on lomakin! Olin jo tyypilliseen sunnuntaiseen tapaan kurkkaamassa työvuorolistaa ja sitä, monelta sopiva bussi lähtisi aamulla, kunnes muistin, että työvuorolista on jo roskiksessa ja minulla on kolmen viikon loma huomisesta lähtien! Loma tulee sinänsä tarpeeseen, että saan ehkä vihdoin ja viimein tämän kauan kestäneen flunssan pois harteiltani. Parasta lomassa on se, että ei tarvitse olla bussien orjana kolmeen viikkoon, heh.

Edellisviikko meni pitkälti töiden lisäksi lahjoja ostaessa ja paketoidessa. Nyt onkin kaikki paketit paketoitu ja odottamassa ''tonttua'' hakemaan ne ensiviikolla.Vähän jännittää lahjat tänä vuonna, sillä paketteihin on kääritty erityisen paljon omia tekeleitä. Niiden antaminen on aina hieman hermostuttavaa. Onko oikeaa kokoa? Onko mieluisa? Täytyy vain toivoa parasta ja kysellä varovaisesti joulun jälkeen lahjottavilta.

Joulukorttien viimeinen lähetyspäiväkin oli viime viikolla, tosin itse lähetimme tänä vuonna sähköiset joulukortit. Ne ovat tosin jo edistystä meidän suunnalta, sillä yleensä emme saa aikaiseksi lähetettyä kortteja missään muodossa.Tämän vuoden joulukorttitonttuna toimikin meidän oma karvakasamme, Bella.

Lomailu aloitettiin lauantaina supersiivouksella ja pikkjouluilla. Ystäväpariskuntamme tuli meille istumaan iltaa, syömään joulutorttuja ja vaihtamaan kuulumisia - ja mukana oli ihana pieni koiranpentu! Pikkujoulut olivatkin meidän ainoat tänävuonna, jotenkin tupannut olemaan kiire tässä viime viikonloppuna. Ensi viikolla alkaakin hurja pakkaamisprosessi. Erityisesti koiran laukun pakkaaminen stressaa. Mitä koira tarvitsee selviytyäkseen ilman meitä viikon hoidossa? Hyvä kysymys.

Matkajännitystä alkaa hiljalleen olemaan ilmassa, pientä lentopelkoakin alkaa tuntua, mutta ennen kaikkea viehättää ajatus päästä hetkeksi pois täältä ja ladata akut tulevaa vuotta varten!


Ainoa joulukoriste kodissamme!

Joulutorttuja

Kyllä sitä karvakorvaakin naurattaa, kun oli niin hauska viikonloppu!




keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Käsille tekemistä

Pidennetty viikonloppu tulossa itsenäisyyspäivän takia, ja se tulee tarpeeseen. Viimeiset puolitoista viikkoa kitunut kipeänä töissä ja tänään(kin) ääni päätti sitten kadota tuulen mukana heti aamusta parempiin maisemiin.

Onneksi kotona on lämmin, kynttilöitä riittää ainakin hetkeksi ja lämpimiä huopia saa kannettua sohvalle. Teevarastokin on kohtuullinen. Ja käsille löytyy tekemistä! Olen nyt kaksi iltaa taas neulonut, neulonut ja vähän neulonut. Mitä sitä muutakaan, kun ääntä pitää säästellä ja koneella ei jaksa koko iltaa istua. Nyt on työn alla olleet viimeiset joululahjat.

Olenkin jo maininnut, että meillä ei ihan perinteinen joulu ole tulossa, kun karkaamme joulunpyhiksi ulkomaille. Emme siis niin sanotusti vietä joulua: ei koristella asuntoa, ei tehdä jouluruokia torttuja lukuunottamatta, ei paketoida kymmeniä lahjoja... Olemmekin oman puolen sukuni kanssa tehneet sopimuksen, ettemme lahjo toisiamme tänä vuonna. Poikkeuksena on kuitenkin ainokainen kummityttöni, joka asuu toisella puolella maata. Mieheni suvulle on onneksi lahjat jo järkättyinä, tänään saatiin viimeinen paketti postista ja viimeinen tekele valmiiksi. Samanlainen pipo löytää tiensä myös kummityttöni lahjapakettiin.

Jouluun on enää hitunen vain aikaa, ja luulenpa, että viikonloppuna alkaa meillä lahjojen kääriminen lahjapaketteihin. Kunhan sen lahjapaperin muistaa ostaa kaupasta, sillä edellisvuoden jämät päätyivät muuton yhteydessä roskiin.

Ennen joulua on kuitenkin luvassa vielä pienet pikkujoulut ja vain kourallinen työpäiviä.


Tekeleet: kaksi lasten pipoa


Kutomisseuraa. ''Millä se emäntä leikkii?''

''Ai ei saa ottaa vai..?''