Koti kuin koiralla

Siitä se lähti. Ensin tuli kännykänlaturi. Sitten muutama vaihtovaate. Alkoi vaatteita pikkuhiljaa kasaantua, meikit mukana roikkua. 
Nyt on yhteinen koti. Uusi perhe ja koti.

Lähes vuosi sitten kirjoitin kodista. Olin silloin juuri muuttanut Turkuun, vuokrannut ensimmäisen kämppäni itsekseni. Kirjoitin siitä, kuinka olin joutunut pienimuotoiseen taisteluun itseni ja sanan ''koti'' kanssa. Päädyin samaan ongelmaan jokin aika sitten. Oli koti ja Koti. Jälkimmäisestä tuli nyt vastikään virallinen kotini. Yhteinen koti.

Viikkoa vajaan vuoden kerkesin asua omassa vuokra-asunnossani. En voi sanoa, että tulisin ikävöimään sitä asuntoa. Se oli mukava, mutta kai aina pidin sitä tilapäisenä. Siihen muuttaessa en osannut yhtään arvioida jäänkö Turkuun lukuvuotta pidemmäksi ajaksi.

Koti tuli myös puheeksi pari viikonloppua sitten serkkuni kanssa. Ensin puhuimme juurista, siitä, kuinka osaltani tunnen itseni juurettomaksi. Huolimatta, että on selkeää, mistä olen kotoisin, lähtenyt maailmalle itsekseni. Se ei silti poista tunnetta, etten tietäisi tällä hetkellä missä kotini on. Pohdimme, kuinka ihmisissä on eroja. Kuin kissoilla ja koirilla.Osa ihmisistä ovat kodin suhteen kuin kissoja; kissat kiintyvät paikkaan. Isäntäperheen muuttaessa, kissa saattaa karkuretkillään matkata entiselle asuinalueelle, jopa entisen kodin pihaan. Toiset ovat kuin koiria; koirille merkitsee enemmän ihmiset, isäntäperhe eli niiden perhe. Ne ovat enemmän sidoksissa ympärillä oleviin ihmisiin kuin paikkaan. Koirat eivät tiettävästi kaipaa vanhaan kotiin, karkaile vanhalle asuinalueelle. Ne tekevät kodin sinne, missä tutut ihmiset ovat.

Olen kuin koira. Paikalla ei ole koskaan ollut väliä paljoakaan. Olen vain mennyt, muuttanut. Lähinnä opintojen perässä liikkunut. Olen itse ollut itselleni se perhe, jonka mukana mennyt ja jonka ehdoin tehnyt kotini milloin mihinkin. Nyt siihen kuuluu toinenkin. Ja paikan merkitys pieneni entisestään. Luultavasti konkreettinen kotini vielä muuttuu elämäni aikana. Ajattelen kuitenkin, kuten aikaisemmassa kirjoituksessani totean, että koti on siellä, missä sydän on.

Pienenpieni tarina

''Älä lähre mihenkkas ennen ku Föri on kii kaijas''... Sillä Föri kertoisi tarinaa, jos voisi.

Jos Turun vanha lautta osaisi kertoa asioita, se kykenisi kertomaan kahden ihmisen tarinan, heidän matkansa kohti yhteistä elämää.

Föri liukui rupsuttaen tavalliseen tapaansa ''tälle puol jokkee'' kyydittäen varsin merkityksellistä ajatusta mukanaan. Kukaan ei voinut tuolloin tietää, kuinka tuo merkittävä ajatus kävisi toteen, toiveita tosin oli, ainakin kahdella. Kyydissä oli mies. Vastakkaisella rannalla odotti tyttö, varsin ujolla päällä, jännittyneenä. Ei uskaltanu katsoa Föriin. Tuijotteli vain jokeen, vähän vilkuillen lähestyvää lauttaa.

Kun Föri oli kii kaijas, kaksikko tapasi. Jätti Förin epätietoisuuteen siitä, miten ilta sujui. Kaksikko jatkoi matkaansa joen vartta, kauemmaksi Förin olinpaikasta.

Vaan seuraavana päivänä Föri koki yllätyksen. Liekö yllätys sinänsä, mutta vastauksen. Hänen kyytiinsä hyppäsi tuo sama mies kuin edellisiltana. Ja vastarannalla odotti tuo tyttö. Nämä tapaamiset jatkuivat, Föri sai harvasen ilta todistaa näiden kahden ihmisen kohtaamista. Tahti pysyi samana: Mies hyppäsi vanhan lautan kyytiin, ja tyttö odotti vastarannalla. Enää ei pelännyt katsoa Föriin.

Eräänä aamuna Förin uteliasuuden herätti odotettava muutos: hän kyyditsi kumpaakin, kaksikko yhdessä oli hypännyt oranssin lautan kyytiin. Kauppakassi kädessä he istuivat Förin penkeillä vierekkäin. Jatkoivat matkaansa yhdessä ''tuol puol jokkee''. Tämä yleistyi. Heitä harvoin näki erillään kyydissä, joskus aamupäivisin tyttö matkasi yksin omalle puolelleen jokea, mutta aina vain harvemmin.

Sitten alkoi se aika, kun Föri sai kantaa enemmänkin kuin tämän kaksikon. Nyssykkää oli mukana monenmoista, muovipussia, reppua, laukkua... Omaisuutta siirrettiin vähitellen joen toiselta rannalta toiselle.

Föri puuskutti päivästä päivään reittiään. Kaksikkoa näkyi harvemmin, ja aina yhdessä. Oli selvää, miten tarina oli saanut onnellisen lopun. Välillä seisoessaan ''tuol puol jokkee'' Föri näki kaksikon kävelevän käsikkäin rantakadulla. Föri halusi uskoa, että hänellä oli ollut suuri rooli tuon parivaljakon alkutaipaleilla. Halusi uskoa, että kaksikko muistaisi hänet vielä vuosien, vuosien jälkeenkin lauttana, joka kuljetti heidät toistensa luokse.

Föri ei ehkä ollut syy näiden kahden tapaamiseen, mutta se toimi ikäänkuin viestintuojana. Kuljettajana. Muuttoapuna. Ja Föri tietäisi sen, jos se osaisi kertoa tarinaa...

Kesä tuli, kesä meni?

Kesä kruunaa itselleni aina vuoden. Vaikka siitä ei ala uutta vuotta, se aina aloittaa jollain tavalla uuden jakson ja päättää toisen.

Olen huomannut turkulaistuneeni erittäin vahvasti viimeisen puolen vuoden aikana. Tästä kaupungista on tullut koti. Enemmän koti kuin mistään muusta paikasta. Olisiko jatkuva vuosittainen muuttamiseni tässä? Alkaisiko tämä syksy ilman muuttoa? Tuskin. Muutto on suunnitteilla, mutta paikkakunta pysyy. Olen todellakin asettumassa aloilleen.

Opiskeluasiat jatkuvat niin kuin tähänkin asti: vuosi kerrallaan ilman täysin varmuutta ensivuoden suunnasta. Mutta elämää pitää elää sellaisena kuin se meille tarjotaan. Eikä tässä kummemmin valittamista ole.

Kesä on mennyt siivillä. Vastahan sitä tunsi kevään ensi auringon kasvoilla... Kesästä on tosiaan nautittu tänä vuonna! Ilmat ovat suosineet piknikkejä ja kävelyjä. Mökkikeliä saa hieman harmitella, kun sattui sateinen päivä Keski-Suomessa. Suunnitellut kesäreissut on tehty ja yksi spontaanikin matka. Loppukesän pitäisi tuoda mukanaan ainakin muutaman pienemmän reissun.

Koko kesä on ollut alkua sille, että asetun aloilleni. Nyt en malttaisi odottaa sitä. Olen innoissani siitä, ettei ympäristöni taas vaihdu, ettei kaupunkini muutu taas toiseksi eivätkä ihmiset ympärilläni taas muutu. Olen kuulemma alkanut jopa puhua paikallisella murteella...! Olen löytämässä paikkani.

Kesä on taas kasvattanut omalta osaltaan. Ja se on taas ollut jonkin aivan uuden alku!

Mikä sen kauniimpi kuin kesäyö.

Pieniä osia ihmisistä

''Toistaiseksi elämätön elämä on aina lupaus enemmästä. Kun lupaus väkivaltaisesti, summanmutikassa riistetään, menetyksiä kokeneiden surun voi vain aavistaa. Muu yhteisö kokee myötätuntoa, mutta myös voimattomuutta. Oikeita sanoja on vaikea löytää, jos niitä edes on.''

- Iltasanomat 28.5.2012, ''Hyvinkää yrittää toipua verilöylyistä

Kyseinen artikkeli nosti tunteet pintaan. Pieni kaupunki, jossa olin kasvanut aina täysi-ikäiseksi asti, oli surun vallassa. On tapahtunut jotain, joka järkyttää pientä kaupunkia, sillä se tavalla tai toisella koskee kaikkia siellä. Kaksi kuoli ja seitsemän haavoittui. Kaikki sen ikäisiä, että voisin tuntea ulkonäöltä. Oli järkyttävää nähdä Iltasanomien sivuilla kuva omasta kaupungista, kadusta, jossa ennen käveli päivittäin, maisemia jotka tuovat mieleen turvallisen lapsuuden. Tiedän, etten tule pelkäämään kävellä kyseisillä kaduilla, kun seuraavan kerran matkaan kotikaupunkiini. Silti ne tutut kadut ovat nyt tallentaneet verisen muiston itseensä. 

Tuo tapahtuma, noiden kuvien näkeminen lehdessä, sai minut muistamaan, mistä oikeasti olen kotoisin. Monesti olen jo luullut ja sanonutkin, ettei kotikaupungissani enää olisi mitään minulle lapsuudenkotini ja vanhempani lisäksi. Yhä harvempi kaveri asuu siellä. Yhä useampi vahva muisto on jostain muualta. Joskus jopa tuntuu, että olen vieraantunut siitä kaupungista. Isäni on tärkein yhteys kaupunkiin. Ja muutamat tavarat, jotka olen sinne jättänyt. Jokin kuitenkin kyseisessä traagisessa tapauksessa nosti pinnalle sen, missä juureni ovat. Huomasin, että tapaus kosketti minua muutenkin kuin tavallisena lukijana, vaikka en periaatteessa kahteen vuoteen ole tuossa kaupungissa asunut. Osa identiteettiäni on kenties edelleen kotikaupungissani. Sitä kutsutaan alueelliseksi identiteetiksi: tuntee yhteenkuuluvuutta tietyn alueen ihmisten kanssa. Ehkä ihmisellä voi olla jakautunut sellainen?

Kuten Iltasanomien artikkeli sanoo, yhteisö kokee myötuntoa. Yhteisöllä tarkoitetaan luultavasti koko Suomea, mutta etunenässä hyvinkääläiset ovat mielessäni. Jotekin se tapahtuma tuntuu järkyttävän enemmän juuri siksi, että se on tapahtunut nimenomaan kotikaupungissani. Huoli siellä asuvista on edelleen pinnassa...

Katsahdus peiliin.

''With everything happening today,
You don't know whether you're coming or going
But you think that you're on your way.
Life lined up on the mirror, don't blow it.
Look at me when I'm talking to you.
You're looking at me, but I'm looking through you.
I see the blood in your eyes.
I see the love in disguise.
I see the pain hidden in your pride.
I see, you're not satisfied.
And I don't see nobody else,
I see myself looking at the mirror on the wall.''

Lil Wayne. Mirror.

Pääskysestä ei päivääkään.

Aurinkoinen päivä sai lukusession keskellä lähtemään kävelemään taas Aurajoen rantaan. Takin alle tarvitsi enää vain t-paidan ja kaulahuivi liehui kaulassa ainoastaan sen takia, että kurkku oli karhea ja kipeä aamulla herätessä. Lähdin kohti Föriä, tuttua turkulaista lossia, joka kuljettaisi minut Aurajoen yli toiselle puolelle.

Olin jo muutamaan otteeseen pohtinut, mikä erottaa minulle kesän keväästä. Yleensä kokoan valokuvani aina vuodenajan mukaan, mutta nyt ei ollut niin selkeää rajaa kevään ja kesän välillä kuin yleensä. Lähinnä sen takia, että kouluni oli loppunut jo reilu kuukausi sitten. Olin jo avannut jätskikauden vappuna Tampereella. Terassikautta ei ollut aloitettu, mutta se nyt meikäläisen tuntien ei ole mikään merkki. Förin kesäaikataulut olivat jo alkaneet, joten sen puolesta voisi mennä kesän puolelle jo. Toisaalta, nyt on vasta toukokuu. Opiskelupurisukseni ei ole vielä ohi. En tunne olevani kesälomalla vielä. Ilmat ovat vasta lämpenemässä. Hmm... 

Sitten näin sen. Katselin lokkeja, jotka liitelivät Aurajoen yllä ilmeisesti sapuskan perässä. Heidän seurassaan oli myös aivan toinen lintulaji: pääskynen. Vilkaisin uudemman kerran ja totesin, että jopa vajailla ekologin taidoillani saatoin tunnistaa tuon linnun pääskyseksi. Pohdin runoa, jota äiti hoki minulle joka kevät:

Kuu kiurusta kesään,

Puoli kuuta peipposesta,

Västäräkistä vähäsen,

Pääskysestä ei päivääkään.

On kesä.

Alkukesä.

Ja harmittelin, ettei ollut kameraa mukana todistamassa tätä...

Kevät.

Aurajoen ranta on kaunis paikka istua ja katsella ihmisten menoa. Kun ottaa mukaan musiikin korviin tai hyvän kirjan, saa rentouduttua hetkeksi arjen keskellä, miettiä asioita. 

Tämä kevät on täynnä odotusta.

Ensimmäinen kesä, jolloin en muuta takaisin lapsuudenkotiini. Otan sen enimmäkseen positiivisena asiana. Eipähän tartte raahata koko omaisuutta taas muualle. Tosin se tarkoittaa sitä, että kesästä luultavasti tulee hyvin erilainen edellisiin verrattuna. Käynnit Helsingissä varmasti vähenevät välimatkan myötä. Perinteiset viikot sukulaisten lasten kanssa ovat suuremman suunnittelun takana. Ja uimapaikat pitää löytää muualta. Odotan innolla tulevaa ulkomaanmatkaa ja mökkireissua, lämpimiä päiviä ja kavereiden näkemistä. Odotan kaikkea uutta, mitä tämä kaupunki voi minulle tarjota kesällä! Odotan myös hulluja päähänpistojani matkustaa, minne tekee mieli.

Odottavan aika on pitkä. Mutta kevät tekee odottamisesta nautinnollista. Aurinkoisten päivien vaihtuminen kesäpäiviksi tapahtuu vaivihkaa. Puut alkavat vihertyä kevään edetessä. Ja kevät vaihtuu kesäksi tapahtumien myötä. Jokaisesta päivästä kannattaa nauttia. Ilo tallettaa karun talven varalle. Ja ikuistaa hetkiä valokuviksi muisteluja varten!