Pois pöydältä!

Harva asia ärsyttää niin paljon kuin ne tavarat, joille ei vain ole mitään kunnollista paikkaa. Ne lojuu pöydillä ja niitä siirtelee sen mukaan aina pois tieltä, kun siltä tuntuu. Ja kun niitä tarvitsee, niin saa muistin syövereistä miettiä, mihin hittoon ne viimeksi oli laittanut.

Yhdet tällaista ärsytystä aiheuttavat ovat meidän talodessa aurinkolasit. Niitä kahdellakin ihmisellä voi jo olla puolitusinaa (kuten meillä). Googlaamalla onneksi löytyy moneen asiaan ratkaisuja. Löysin kivan idean aurinkolasitelineestä Kehys Maailmani -blogista, josta tein hieman sovelletun version.

  

 

Tarvikkeinani oli ainoastaan Ikeasta ostettu valmis kehys, jämä kankaanpala sekä koruissani käyttämää koruvaijeria. Ensin oli tarkoitus kirpputorilta etsiä jokin kehys, mutta turhauduin lopulta etsimiseen ja ostin halvan kehyksen Ikeasta. Koruvaijerin sijaan varmasti käy myös normaali vaijeri, siima tai rautalanka.

Päällystin kehyksen taustapahvin käyttämällä kuumaliimaa, niittasin vaijerin pohjaan kiinni ja vahvistin vielä kuumaliimalla ja TADAA! Se oli valmis. Kehyksen ''etulasi'' meni säästöön, jos sitä voisi vaikka hyödyntää joskus jossain. Seinällehän tuo päätyy, kunhan saadaan aikaiseksi. Siihen asti ''teline'' komistaa eteisen tasoa. Tietääpähän ainakin, mistä noukkia mieleiset lasit, kun lähtee ulos! Täyteen tuo tulee meidän taloudessa, kuhan molemmat löydämme kaikki häikäisynestovälineemme ''sieltä nurkista''.

Miten elää hetkessä...

... Kun jatkuvasti pitää suunnitella tulevaa?

Viime aikoina taas tuntunut kovin vaikealta suunnata katseena vain nykyhetkeen ja olla murehtimatta tulevaisuutta.

Ensinnäkin pahuksen kesä on tuloillaan, ja se osalta on ollu pakko ajatella tulevan kesän taloutta ja joulusta lähien. Mistä rahaa, jos ei saa töitä? Stressi siitä, ettei töitä näytä tulevan. Ottaako kesäopintoja ja kuluttaa tukikuukausia? Kesä on kuitenkin melkein jo ovella, joten sen suunnitteleminen ja pohtiminen ei vielä ole se kaukaisin asia, jota joutuu nyt miettimään.

Jos ja kun osallistun kesäkursseille, joudun miettimään erilaisia vaihtoehtoja viimeiselle puolelle vuodelle opiskelujen osalta; mistä saan töitä, kun tukikuukaudet loppuvat? Mitä jos en saa töitä? Mitä jos opinnäytetyön saaminen kasaan ei onnistukaan vuodessa vaan joudun kuluttamaan siihen sen opetussuunnitelmassa olevan 1,5 vuotta. Kaikki nämä asiat viittaavat sinne puolentoista vuoden päähän, mutta niitä on ollut pakko pohtia jo nyt, jotta tekee mahdollisimman oikean valinnan tässä hetkessä.

Puhumattakaan siitä, että ajatukset harhailevat jo tulevaan syksyyn ja opinnäytetyöhön. Aihe olisi mielessä, mutta on täysin eri asia, saako siihen tuulta alleen kesän aikana siinä määrin, että koulu sen hyväksyy opinnäytetyön aiheeksi. Olen kaksi vuotta haaveillut siitä, että saan tehdä itse ideoidun, innovatiivisen ja hyödyllisen opinnäytetyön valmiiksi annetun aiheen sijaan.

Kaikesta tästä stressistä huolimatta odotan esimerkiksi syksyä innolla. Odotan innolla sitä, jatkuuko nykyinen työsopimukseni syksyllä kesän tauon jälkeen. Odotan innolla, että pääsen tekemään lopputyötä ja saattamaan opinnot valmiiksi ja pääsen tekemään jokapäiväisesti sitä työtä, missä haluan olla hyvä ja mitä haluan tehdä. Ei sen voimaannuttavampaa tunnetta voi olla kuin tietää, että vuoden, puolentoista vuoden päästä oon valmistumassa siihen työhön, mikä oikeasti kiinnostaa. Jokainen päivä töissä kannustaa itseäni saamaan ne paperi ulos koulusta mahdollisimman pian, jotta voi tehdä vaan sitä työtä eikä ainoastaan etäpäivinä. Ja mikä toivottavasti on mahdollista ja parasta, valmistuneena pystyn vaikuttamaan työhöni.

Periaatteessa kaikki toimintamme melkeinpä tähtää tulevaisuuteen. Kaikki tässä hetkessä tehdyt päätökset ja teot vaikuttavat tavalla tai toisella tulevaisuuteen. Joten siksi sen sunnnittelua ei voi täysin sulkea pois koskaan. Se suunnittelu ei saisi kuitenkaan peittää sitä. että myös nyt tässä hetkessä tapahtuu asioita. Elämää eletään, ei vain suunnitella. Suorituslähtöinen yhteiskuntamme ei aina vain tee siitä niin helppoa.

Taas yksi maanantai

Maanantait on tosi ristiriitaisia päiviä. Pitkään aikaan silloin ei oo itsellä ollut koulupäivää, mutta miehen ahdistus maanantaista tarttuu, ja onhan se järkytys taas viikonlopun jälkeen herätä herätyskelloon. Maanantait pitää sisällään yleensä töitä, ehdottomasti salilla käynnin ja usein siivoamista, jos työvuoroa ei ole sattunut ilmaantumaan.

Tänäänkin pahuksen kello soi 6.30. Heti alkajaisiksi piilari tippui silmästä ja sukat oli jääny illalla olohuoneeseen, joita sain sitten pilkkopimeässä ettiä törmäillen sohvan kulmiin ja puoliksi kiinni olevaan oveen. Käytin aamu-unisen koiran ulkona ja laitoin itselleni aamupalan ja kamat kuntoon salia varten. Juuri kuin mieheni kello alkoi soimaan oli hänelle vartavasten tehty munakas valmiina lautasella (nakkien kera tietenkin) ja tungin jäähtynyttä puuroa omaan suuhuni. Ei mikään paras aamu, mutta toinen puolisko oli iloinen spesiaaliaamupalasta, jonka takia olin herännyt varttia aikaisemmin kuin yleensä.

Sali on kuitenkin sellainen paikka, missä aamu kuin aamu saa uuden lähtölaukaisun. Maanantait erityisesti. Koska maanantaisin lataan painoja lisää, revin astetta enemmän ja härnään lihaksia aavistuksen verran kovempaa kuin edellisellä viikolla. Joten astuessani kello 9.01 salilta ulos, aloitin niin sanotusti toisen aamuni. Se pitikin sitten sisällään hieman paremman aamupalan, hieman rentoutumista ja vähän kouluhommien tekemistä.

Erehdyin ennen kauppareissua piipahtamaan keskustassa korutarvikeliikkeessä, ihan vain kummitytön lahjatarvikkeita katsomassa. Samalla muistin, että minun tulisi siivota korutarvikelippaani pois kirjoituspöydältä, jotta mieheni pääsisi asentamaan tietokoneen näyttöä siihen. Kotiin päästyäni valmisauduin jo siivoamiseen, kunnes jotenkin ihmeellisesti päädyin värkkäämään pitkästä aikaa koruja. Hups.

Tällaisia niistä tuli:

Lisäksi valmistui kaksi paria korviksia, mutta niistä en kuvia vielä räpsiny, kun ovat kuivamassa.

Niin se maanantaikin siis tuli ja meni.
Jostain syystä tänään se ei ahdistanut niin paljoa kuin yleensä. Tosin on myös ihan eri asia nousta herätyskellolla salille ja etäpäivään kuin kouluun tai töihin. Voi ainakin suunnitella menevänsä takaisin nukkumaan salin jälkeen, vaikka harvoin niin tuleekin tehtyä...

I'm Back?

Edellisestä postauksesta onkin kulunut aikaa... no, liian kauan?
En edes tiedä syytä, miksi tekstiä ei ole tullut. Luultavasti ollut vaan liian paljon kaikkea muuta, ettei ole voinut keskittyä tähän.

Mihin se aika kuluu?
Oma elämäni tuntuu olevan aikamoista rutiinia nykyisin; arjet ovat täynnä koulua, koulutehtäviä, töitä, salikäyntejä, ja illat ovat löhöämistä ja kotitöitä sekä milloin mitäkin omaa tekemistä. Samaa, mitä jokaisen opiskelijan ja aikuisen arki sisältää.

Aika kuluu myös isommassa mittakaavassa. Opintoja on jäljellä enää vajaa kaksi vuotta. Miehen kanssa tulee yhteiseloa kohta neljä vuotta täyteen. Pieni kummityttöni täyttää ihan pian jo kuusi vuotta. Ja tuo koiranryökäle täytti ennen joulua jo kolme ja on muka aikuistumassa.

Elämän hienous on siinä, että aika kuluu, kävipä mitä tahansa. Ihan sama, mitä kriisejä, vaikeita aikoja, tapaturmia tai ylitsepääsemättömiltä tuntuvia asioita tapahtuu, aika menee kuitenkin koko ajan eteenpäin, jolloin ne ikävätkin asiat jossain vaiheessa pakosti jäävät kauemmaksi ja kauemmaksi. Ja mitä hyviin asioihin tulee, niiden kanssa on mukava kuluttaa aikaa ja tuntea onnellisuutta.

Tämä aika tässä edellisen postauksen ja tämän välissä on pitänyt sisällään lukuisia askarteluprojekteja, lukuisia mietteitä, jotka on jäänyt kirjoittamatta ylös sekä monia, monia valokuvia. Onneksi tässä kiireen keskellä on keretty lomailemaan hiihtoloman merkeissä.

Olenkin erityisen iloinen siitä, että ruutininomaisen arjen keskelle mahtuu erilaisia viikonloppuja, jotka pysäyttävät rutiinin edes hetkeksi erityisyydellään; on se sitten elokuvissa käynti, reissu tai illanistujaiset kavereiden luona!

Jospa tämä blogikin tulisi takaisin osaksi arkeani, nyt kun kevätaurinko alkaa kurkkimaan pilvien takaa ja aletaan pikkuhiljaa kuoriutumaan enemmän ja enemmän pois neljän seinän sisältä talvihorroksesta.

Pakko(osata)ruotsia

Pakkoruotsi on varmasti meille kaikille tuttu asia yläasteelta. Miksi ruotsia vihataan kielenä niin paljon? Oma kohtaista kokemustakin löytyy, mutta näin korkeakoulussa sitä alkaa tajuamaan, että olisipa nuorempana vaivautunut opettelemaan sitä. Tähän asti ilman ruotsin kielen taitoa selvinneenä en tosin voi puhua siitä, kuinka hyödyllinen kieli se on itselleni ollut, mutta virkamiesruotsista selviytyminen olisi varmasti helpompaa, jos ei tarttisi päälle kaksikymppisenä muistella ihan alkeita enää. 

Itse en voi puhtain sydämin sanoa, että vihaisin ruotsia. En vain osaa sitä. Koko yläasteen ruotsin tunneilta muistan negatiivisen energian ja paasauksen siitä, kuinka tärkeää jokaisen suomalaisen on osata ruotsia. Lukion ruotsin kirjoituksissa motivaatio ei ollut enää kuin vieno varjo aikaisemmasta. No, viisi vuotta siitä myöhemmin muutin Turkuun ja ajattelin, että nyt varmasti on sitten pakko osata sitä ruotsia niin kuin se opettaja aina valisti. Pyh, en ole käyttänyt edes kaupan kassalla työskennellessäni kertaakaan tänä aikana ruotsia. Vasta vuosi sitten tuli ensimmäinen tilanne, missä olisin voinut tehdä loistavan vaikutuksen osaamalla ruotsia, kun kaveripiiriin tuli ihka oikea ruotsalainen kaverin tyttöystäväksi. Sitä ennen riitti, että osasin muutaman sanan, mitä suomenruotsalainen kummityttöni sekoittaa muuten suomenkielisiin lauseisiin ja että hänen ristiäisissään ymmärsin oikeassa kohdassa valella hänen päätään vedellä. Enkä voi sanoa, että vieläkään tunnen tarvitsevani ruotsia, sillä kaverin tyttöystävänkin kanssa puhekieleksi muodostui heti englanti, koska kukaan muukaan meistä ei osaa ruotsia.

Hieman ehkä yliammun, kun sanon etten osaa ruotsia. En siis osaa puhua ruotsia, ymmärrän sitä kyllä jonkinverran. Paitsi osaan sanoa lauseen jag talar inte svenska, mutta sitä ei kuulemma lasketa, koska jokainen suomalainen osaa sen sanoa. Miksi en osaa? Ensinnäkin kielipääni ei ole mikään järjen hyvä, mutta toisekseen se yläasteen paasaus pakkoruotsista ja pakosta osata sitä oli isossa ristiriidassa siihen, miten ruotsia meille opetettiin. Jos minulle heittää ruotsinkielisen verbin, osaan kyllä todennäköisesti taivuttaa sen oikein jokaisessa aikamuodossa. Jos minua pyydetään muodostamaan lause, jossa on enemmän kuin viisi sanaa, luultavasti kolmannen sanan jälkeen alan änkyttämään. Sanavarasto. Sitä ei meikäläisellä ole. Verrattuna englanninkielen opetukseen, ruotsin opetus oli naurettavaa. Aivan kuin opettajammekin olisi vihannut koko kieltä. Enkä kiellä, etteikö oma kiinnostuskin olisi siinä iässä ollut heikompi, mutta jostain kumman syystä minusta tuli kuitenkin ihan tyydyttävä englanninkielen osaaja samassa iässä.

Nyt ammattikorkeassa ruotsinkurssimme aloitettiin puhumalla pelkästään ruotsia. Ja tuloksena koko luokka hiljeni ja suut loksahtivat auki ennen kuin alkoi supina ''mitä se opettaja just sano''. Silloin huomasin, etten ollut yksin. Englanninkurssilla pärjättiin lähes tulkoon ilman suomenkieltä kokonaan, ruotsinkurssilla sama ei onnistu. Jokainen suomalainen ei tosiaankaan osaa ruotsia.

Pakkoruotsi, pitääkää se. Mutta opettakaa sitä kuin mitä tahansa muutakin kieltä. En kiellä, etteikö ruotsia olisi hyödyllistä jokaisen suomalaisen osata, ihan samalla tavalla kuin englantiakin olisi jokaisen hyvä osata nykymaailmassa. Olemme ehkä virallisesti kaksikielinen maa, mutta käytännössä väittäisin, ettei iso osa väestöstä ei osaa sujuvaa ruotsia.

Nyt, kun itse taistelen virkamiesruotsin kanssa, olen huomannut, että ne yläasteen opit palautuvat mieleen, mutta alunperinkin vajaata sanavarastoa on työlästä kartuttaa tässä vaiheessa, kun minulta oletetaan, että osaisin jo perussanaston ja voisin siirtyä ammattisanastoon. Hiljaa hyvää tulee ja harjoitus tekee mestarin, mutta hyvä pohja auttaisi paljon. Eikä moniakaan motivoi se tieto ja tunne, etteivät he tarvitse ruotsin kieltä juurikaan. Itse voin motivoida itseäni sillä ajatuksella, että ehkä vielä joku päivä voin käydä ruotsinkielisen keskustelun ruotsalaisen tuttuni kanssa, ellei hän sitten opi suomea nopeammin kuin minä ruotsia.

Mutkittelevia jokia ja myrkyisiä tuulia

''Mut opetettiin elää koodin mukaan, niin et kaikest joutuu vastuuseen jos turhaan jotain lupailtiin.
Mä en haluu pahaa kellekkää, vaa elää maailmaani.
Kourallinen ihmisii ympäril on mun taivaani.
Hei, älä herätä mua unesta.
Hei, tai mä en pääse sinne uudestaan.
--
Sä voit muuttaa tulevaisuutta, sä voit muuttaa historiaa.
Se voi olla sulle vielä uutta, onnee ei saa pistoolin kaa.
Tee niinku mä, pidä sun läheiset lähellä, nii sit sun maailman ympäri on lyhyempi kävellä.''

- Mikael Gabriel, Älä herätä mua unesta

Puut kaatuu, seinät kaatuu. Hartioille on kertynyt omakotitalon painoinen taakka, jota ei hevillä saa ravistettua pois. Joskus suorinkin ja uomissa kulkeva joki tekee yllättävän mutkan ajan saatossa, joskus tulee pieni sivuhaaroja, joihin hämmentynt veneilijä helposti erehtyy kääntymään. Joskus elämä yllättää huonolla tavalla. Joitain asioita on vain mahdoton unohtaa lyhyessä ajassa. 

Onni on uusiutuva voimavara, joka välillä näyttää astian pohjaa ja täyttyy jossain välissä kuitenkin uudestaan piripintaan. Hyvistä hetkistä on otettava kaikki irti, jotta jaksaa notkahdukset. Huonot hetket jaetaan läheisten kanssa. Pahan patoaminen oman pääkopan sisään ei olisi järkevää; ajatus sumentuu, syttyy pienestäkin kipinästä tuleen kuin kaasu tulitikun raapaisusta. 

Joki mutkittelee aina ajoittain, ei niin tasaista maaperää olekaan. Mutkat on kestettävä. Suunta on tiedettävä, muuten matkan taittuminen on hankalampaa. Joskus on otettava suunta vastavirtaankin, mutta soutaa ei saa tulosuuntaan, koska vanhat ansat on jo koettu. Mutkat on hyväksyttävä, silti suunta voi olla oikea. Suuntaa oikeaa ei voi olla, jos suuntaa ei tiedä. Hätiköidyt suunnanvaihdokset keikuttavat laivaa liiaksi, uppoamisen riski kasvaa. Paras kompassi löytyy vasemmasta rinnasta, kahlittuna luisten telkien taakse.

''Et suuta auki saa,
jäät sivuun katsomaan,
kun maailma huutaa hulluuttaan.''

            - Haloo Helsinki, Kiitos ei ole kirosana

 Orpo lapsi odottaa pelastajaa. Hän seisoo yksin maailmaa vastaan. Eikä orvon tarvitse olla orpo, vain yksinäinen veneilijä kovassa virtauksessa. Joen mutkat muuttavat virtausta, matkakumppani voi hetkeksi näyttäytyä kauempana kuin hetki sitten. Kukaan ei halua jokeaan yksin kulkea. Vahvin ase omassa elämässä on oma suu, kieliasu ja asenne - heikkous siinä, missä vahvuuskin. Airojakin on osattava käyttää oikein, jotta pääsee eteenpäin sulavasti.

'' Ja jos joku päivä sinä enää et,

sittenkin ois mulla selvät sävelet. 

Vaihtokauppaa käyvät toiset tunteillaan. 

Minä tiedän että sua ainiaan.''

            -Jenni Vartiainen, Minä sinua vaan

Tuulet. Arvaamattomia voimia, jotka muokkaavat virtauksia, ohjaavat pientä venettä joessa, mutkasta mutkaan ja suorallakin. Tuulet ovat vaikeasti ymmärrettäviä, voimakkaita voimia. Väkevä voima, jota on vaikea muuttaa, jota vaistomaisesti seuraa. Tuulista syntyy myrskyjä, myrkyistä uusia tuulia ja uusia mutkia jokiin. Tuuli kuiskii voimaannuttavia sanoja, ne puskee suuntaan tai toiseen. Järkkymätön on tuuli, joka on kasvattanut voimiaan vuosia.

Kulkuset, kulkuset!

Sain taas ihanan idean käytyäni kirpputorilla, jonne joku oli tuonut omia tekeleitään myyntiin! Joulu on jo ovella ja halusin tänävuonna itsetehdyt korvikset korviini, joten tämä idea oli oikea siihen tehtävään!

Löysin kuin löysinkin kirpputorilta myös söpöt kulkuset samalla kertaa, joten mikään ei enää estänyt minua toteuttamasta tätä ideaa! Senkus pisti kulkuset koukkuihin ja tadaa: aaton asuste on kunnossa! Mukavasti myös muut kuulevat, missä tämä tonttu viipottaa!