Kadehdin koiraa?

Kuinka helppoa olisi ollakaan tuollainen nelijalkainen karvaturri, joka ilostuu pientäkin pienemmistä asioista, kuten postilaatikkoreissulta paluusta? Ainut asia, mistä täytyisi huolehtia, olisi ruoka ja nukkuminen, joista ensimmäisen hoitaisi luultavasti joku toinen. Koiran elämää... Näyttäisi olevan helppoa ja huoletonta. Mistä moinen ajatus näin perjantai-iltana putkahti pieneen mieleeni? Aamupäivästä surffailin tv-kanavia ja kohdalle osui taas tällainen lifestyle-ohjelma, jossa koulutettiin koiraa ja siinä samalla isäntää. Koulutuspuoli itseäni ei sinänsä koskettanut sen kummemmin, sillä omat villakoirani löydän vain sängyn alta. Sen sijaan opin jotain koirien ajatusmaailmasta, joka sai minut kadehtimaan heitä. Aloin ihailemaan sitä, että he osaavat elää hetkessä! Koira ei osaa murehtia menneitä eikä se liiemmin välitä tulevaisuudesta, se menee enemmänkin virran mukana. Helppo sanoa, vaikea toteuttaa! Ja muutos käy hitaasti.

Kyse ei ole menneiden unohtamisesta: menneet vaikuttavat meihin enemmän tai vähemmän. Tuskin koirakaan unohtaa, jos sitä on kohdeltu kaltoin tai jos joku on erityisesti jaksanut leikkiä sen kanssa. Kyse on enemmänkin siitä, että osaa jättää menneen menneeseen eikä liikaa kurkota tulevaisuuteenkaan. Tarkoitus olisi elää tässä hetkessä nauttia niistä pienistäkin asioista, jotka sillä hetkellä tekevät päivästä hyvän. Jos liikaa katsoo taakseen ja liikaa suunnittelee tulevaa, unohtaa katsoa ympärilleen sillä nimenomaisella hetkellä. Ja ties mitä silloin menee ohitse...

Syystä ja toisesta olen pohtinut tätä paljon viimeisten kuukausien aikana. Elämässä on käyty monet muutokset läpi edellisen puolentoista vuoden aikana. En voi sanoa katuvani yhtään mitään. Kuolleita en saa herätettyä henkiin, vaikka kuinka tahtoisin. Paljon hyvää on tullut koettua, ja surullisistakin asioista on poikinut erinomaisia mahdollisuuksia ja tärkeitä hetkiä. Jokaisella sadepilvellä on ollut edes ohut hopeareunus. Siitäkin huolimatta, että kauniit muistot saattavat haalistua elämäni kuvakirjassa, kun uusia kuvia tulee varmasti vielä monia lisää, miksi jäisin roikkumaan menneisyyden tapahtumiin?  Mieluusti olisin tässä tilanteessa iloinen hännänheiluttaja, joka ei osaisi ajatella elämäänsä niin monimutkaisesti. Muutos on kuitenkin aina vaikeaa; se jää helposti pintapuoliseksi. Tulevaisuuden suunnittelua on vähintään yhtä vaikea sivuuttaa. Kaksi kuukautta sitten tuntui, että elämäni pyöri vain opiskelujen suunnittelemisen ympärillä, kun vaihtoehtoja piti punnita tarkkaan katsoen monien vuosien päähän eteenpäin. En ehkä vieläkään ole ratkaisustani varma, mutta tiedän saavani tästä vuodesta kokemuksen joka tapauksessa.

Opin kesän aikana paljon spontaaniutta ja sen mukana hieman hetkessä elämistä. Alkusysäyksen tosin sain jo vuoden alussa. Heittäydyin tilanteeseen mukaan helpommin kuin vuosi sitten. Saatoin tehdä suunnitelmia entiseen malliini, mutta helposti myös muuttelin niitä tilanteen mukaan. Tunsin eläväni vapaammin, olevani rennompi ja saavani enemmän elämältä. Totesin, että  suuntani on ainakin oikea. Ehkä en pysty samaan kuin nuo huolettomat ihmisen parhaat ystävät, mutta ei se estä ottamasta heistä joissain tapauksissa mallia.

Vielä silti on parantamisen varaa... Suunnittelu vain kuuluu osana ihmisen elämään ja menneet vaikuttavat alitajunnassa, mutta olisi hienoa pystyä useammin pysähtymään ja nauttimaan hetkestä! Huomenna voisi olla taas hyvä alku sille.