Kaipuu?

Kaipaan kaupungin ääniä. Ikävöin liikenteen meteliä läpi yön. Muistelin tuttua hissin ääntä, joka kuuluu aamuyöstä lähtien rappukäytävästä. Nyt tuntuu, että olen kaukana siitä, kun vielä vajaa kolme kuukautta sitten en olisi osannut kuvitella arvostavani noita pieniä juttuja. Huomasin kaipaavani omaa sänkyäni, omaa valoisaa olohuonettani, pientä keittiökomeroani ja ahdasta eteistäni. Kaipasin tuttua näkyä joelle ja tuulen ulinaa ohuissa ikkunoissani. Unohdin kaiken levottomuuden ja epävakauden siellä seassa. Ei niin, etten siellä ollessani ikävöisi mitään täältä; tv:n ääntä olohuoneesta, kun olen menossa nukkumaan, rapinaa aamutuimaan keittiöstä, luontoa heti kivenheiton päässä ja tuttuja lenkkipolkuja.

Kummallista, miten sitä alkaa kaipaamaan tuttuja piirteitä, vaikka niitä ei pitäisikään minään silloin, kun ne on läsnä arjessa. Kun on joku, mihin verrata, pienetkin asiat saavat merkitystä. On eri asia, antaako niiden merkitä niin paljon kuin ne itsestään haluavat. Niinhän sitä on sanottu, että asiat ovat juuri niin isoja kuin niistä tekee. Oppisin ehkä suodattamaan nuo näkemäni virheet täällä, jos haluaisin. Mutta haluanko? Kun taas karkaan kohti Aurajoen rantaa, tulen luultavasti kaipaamaan asioita täällä. Mitkä niistä saan kannettua mukaani sisimmässäni? Tiedän kokemuksesta, että kaikkea Turusta en kykene kuljettamaan tänne lapsuudenkotiini. Joitain asioita vain kaipaa silloin, kun niitä ei ole. On itsestä kiinni, miten sopeutuu tilanteeseen. 

Niin sitä huomaa vain ikävöivänsä sellaista, mikä on viimeiset kolme ja puoli kuukautta ollut silmien alla. En tiedä, onko se Joulun henki vai kaikki, mitä tässä viime aikoina on tapahtunut, mikä saa minut painottelemaa ensimmäistä kertaa kunnolla näiden kahden kotini välillä. Joku viisas on joskus sanonut seuraavaa: ''Home is where your story begins ''. Ota sitten selvää, kummassa oma tarinani alkaa, missä se jatkuu ja onko paikalla oikeastaan väliä.