Novelli

Elokuu.

    Pakkasin pientä selkäreppuani valmiiksi. Nenäliinoja ja vesipullo – kaikki mitä tarvitsisin. Vedin pitkät villasukat farkkulahkeiden päälle. Syksy oli tulossa, sen tiesi tuulesta. Jokainen puhallus kuiski jo talven uutisia kesäisten supinoiden sijaan. Huitaisin repun selkääni ja vilkaisin kelloa. Viittä vaille kuusi. Ehtisin sopivasti kuuden bussiin. Otin muutaman reippaan askeleen matkalla bussipysäkille, jotta varmasti kerkeisin.

    Bussi oli täynnä, mutta se ei minua haitannut. Tuijottelin pisaroiden peittämästä ikkunasta ulos. Oli juuri alkanut satamaan, kun olin päässyt bussiin. Viereeni istahti keski-ikäinen nainen tummissa hiuksissa ja vaaleanruskeassa samettitakissa. Hän oli ilmeisesti säästynyt myös sateelta. Lyhyet hiukset olivat jämptisti leikattu ja vaaleilla raidoilla korostettu syvää ruskeaa pohjaa. Rauhallisesti hän kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin ja hymyili. Katseessa oli jotain tosi syvää, jotain erityistä.

    Nainen nousi bussista pois samalla pysäkillä kuin minä. Sade piiskasi kasvojani sateenvarjosta huolimatta. Olin jo lähtemässä kohti mustametallisia portteja, kun yhtäkkiä jostain syystä käännyin takaisin naisen puoleen. Hän seisoi pysäkkikatoksen alla aivan kuin ei olisi kastunut ollenkaan. Hymähdin. Nainen tuli luokseni ja kysyi lempeän äidillisellä äänellä: ’’Kaunis reppu, oletko saanut sen lahjaksi joltain?’’. Hämmennyin hieman kysymyksestä. Punainen pieni reppuni loisti kyllä hyvin mustaa nahkatakkiani vasten, mutta en ollut koskaan kuullut siitä mitään kommenttia. Nyökkäsin ja vastasin: ’’Sain sen äidiltäni’’. ’’Missä äitisi nyt on?’’, nainen kysyi. Hämmennyin uudestaan. Lävitseni kulki kylmänkostea tuuli, joka sai kylmät väreet niskaani. En sanonut sanaakaan. Nostin vain käteni ja osoitin mustien rautaporttien takana olevalle hautausmaalle. Naisella oli vieno hymy kasvoillaan, kuin hän olisi tietänyt vastaukseni ennakkoon.

    ’’Käveletkö kanssani tuonne?’’ Nainen kysyi osoittaen hautausmaata. ’’Mistä tiesit, että olin menossa sinne?’’ kysyin. En saanut minkäänlaista vastausta. Ja jostain kumman syystä tyydyin siihen. Kävelimme portista sisään ja käännyimme vasemmalle. En seurannut ollenkaan, mihin kuljimme. Tuijotin keltaisia kumisaappaitani ja niistä vilkkuvia raidallisia villasukkiani. Hiekkatie oli yhtä mutaa, kun vettä tuli ihan kunnolla taivaan täydeltä. Jätin jälkeeni syvät kengänjäljet matkatessani eteenpäin.

    Nainen pysähtyi saaden minutkin pysähtymään ja palaamaan takaisin tähän hetkeen. Nostin katseeni liejusta ja katselin hetken ympärilleni. Paikka oli jotenkin tuttu. Mihin tämä nainen oli minut tuonut? Käydessäni läpi ympäristöäni silmäni pysähtyivät äkisti hautakiveen edessäni. Yhtäkkiä en saanutkaan enää henkeä. Tuijotin vain nimeä pitkään hengittämättä, kunnes oli pakko päästää happea ulospäin. Kiveen oli kaiverrettu äitini nimi. Miten tuo nainen oli osannut tuoda minut haudalle, johon olin ollut itsekseni matkalla? Aioin juuri kysyä, tunsiko nainen äitini jostain, kun huomasin, ettei hän seisonutkaan enää takanani.

    Tuijotin minuutin, pari äitini hautakiveä, kuten aina käydessäni siellä. Sitten lähdin pois. Ehtisin seuraavalla bussilla takaisin kotiin. Tosin en ollut enää varma, kauanko reissuun oli mennyt aikaa. Minulla oli jotenkin kumma tunne siitä, mitä juuri oli tapahtunut. Se nainen… vaikutti jotenkin todella tutulta, turvalliselta ja silti jokseenkin pelottavalta.

    Laskin katseeni maahan ajatuksena astua vanhoihin jälkiini, jotta jäljet näyttäisivät mahdollisimman mysteerisiltä. Katsoin jälkiä edessäni ja huomasin jotain outoa… Oli vain yhdet jäljet haudalle, minun jälkeni.

    Vaistomaisesti aloin juosta. Juoksin pysäkille asti. Epäluuloisena vilkuilin hautausmaalle seisoessani kaatosateessa. En halunnut mennä suojaan. Halusin kastua, jotta tuntisin pisarat kasvoillani ja tietäisin, etten ollut unessa. Näin bussin valot mutkassa ja heiluttelin bussikorttiani. Astuin sisään läpimärkänä bussiin, valitsin neljänistuttavan paikan ja valtasin kaksi paikkaa reppuni kanssa. Vilkaisin ulos ikkunasta hautausmaan suuntaan, ja näin hänet taas. Sama nainen seisoi bussipysäkillä täysin kuivana. Hän hymyili. Hymyilin takaisin, vaikka en tiennyt, miksi. Uppouduin hänen sinisiin silmiinsä. Ja samalla tajusin…

… Tunsin nuo kasvot. 

Novelli, kirjoitettu 29.8.2013, omistettu äidilleni.