Kauppatorin kahdet kasvot

Jokainen turkulainen tietää Turun kauppatorin. Se on lähestulkoon keskellä kaupunkia, ja se on bussien välietappi. Liikettä siellä on runsaasti. Silti se jotenkin tuntuu aina kovin rauhalliselta päivisin. Ihmiset siirtyvät bussista toiseen, mutta jos itse yrittää kiirehtiä, tuntuu kuin moni katsoisi paheksuvasti huokaillessani heidän takanaan tai kirien ohi ahtaassakin paikassa. Ihmiset pysähtelevät juttelemaan törmäämiensä tuttujen kanssa, odottelevat busseja ja jäävät ihastelemaan kauppatorin tarjontaa toripuolella.

Kaikki kuitenkin on hyvin erilaista pimeään aikaan, aamusella...

Olen itsekin vasta siirtynyt näihin ruuhkaisiin työläisbusseihin. Aamuisin totta kai se oma bussi on aina myöhässä, vaihtoajat toiseen bussiin ovat lyhyitä, joten se on kiinni minuuteista - ja etenkin liikennevaloista - ehtiikö omaan bussiinsa .

Aamuisin kauppatori näyttää toisenlaiset kasvonsa. Kaikki ovat kiireisiä. Ihmisiä säntää kauheassa kiireessä joka paikkaan tuima ilme kasvoillaan. Edessä meneviä tönitään ohittaessa, bussijonoissa kiilataan, juostaan uhkarohkeasti punasia valoja päin ja bussi joutuu soittamaan torvea...

En itsekään kerennyt omilta kiireiltäni huomamaan tätä, kunnes yksi aamu ajattelin aamuäreyteni lävitse sitä, kuinka voisin mennä yhtä aikaisemmalla bussilla kauppatorille. Olin kyllästynyt juoksemaan bussista A bussiin B, joka liian usein oli lähteä nenän edestä liikkeelle. Kun viimein kerkesin aina siihen viimeiseen bussiin, jolla olisin ajoissa töissä, olin hengästynyt mutta myös entistäkin aamuäreämpi. Minulla kun on taipumusta sellaiseen... Niinpä kerrankin itselläni oli aikaa seurata vierestä muita kiireisiä, äreitä, juoksevia turkulaisia yrittämässä ehtiä töihin.

Se oli kuin sekasoppa. Kaikki vain tuijottivat eteensä ja kipittivät. Oli hän mies tai nainen. Bussin perässä juostiin, jos se ehti lähtemään. Osa napattiin kyytiin puoliksi ajotieltä. Jonoissa tuupittiin, ähkittiin, kiroiltiin, etuiltiin ja lopulta istuttiin bussin penkeille tuima ilme kasvoilla ja suu mutrussa tuijottaen kelloa, että koska lähdetään. Pohdin sitä kireyttä hetken ja tulin tulokseen, että itse olen täysin samanlainen. Töihin on aina kiire, sieltä ei parane myöhästyä. Ja kun on riippuvainen busseista, se käy stressaavaksi. Tämä stressi näkyy ja purkaantuu nimenomaan kauppatorilla aamuisin, kun useita, useita ihmisiä on samassa tilanteessa...

Juostuani siis aina siihen viimeiseen mahdolliseen bussiin, istuttuani ensimmäisestä ulosmeno-ovesta heti seuraavaan penkkiriviin, käytävän puolelle odottamaan omaa pysäkkiä ja päästyäni perille, aloitan vasta päiväni. Siihen asti olen aamuäreä: olen herännyt, joussut, istunut bussissa kelloa kytäten, juossut, rikkonut liikennesääntöjä menemällä punaisia päin, juossut ja selvittänyt tieni bussiin. Sen jälkeen olen taas bussiaikataulun armoilla. Kun vihdoin olen ajoissa töissä, saatan vasta huokaista. Työpäivä ei aina ole mitään verrattuna matkaan aamulla.

 Kun sitten iltapäivällä palaan bussilla kauppatorille, kaikki se kiire, stressi ja hermostuneisuus on sieltä kadonnut. Ja itse yrittäessäni kiirehtiä kotiin, ehtiä johonkin bussiin tai hoputtaa itseäni kauppaan, saan taas pahoja katseita... Valoisuus on muuttanut taas kauppatorin kasvot. Aina seuraavaan aamuun asti.

Ps. Tosin aamuäreyteni ei kenties ole helpottunut, sillä vartti pimeässä, kosteassa ulkoilmassa saa joskus yhtä äreäksi kuin kiire...

 

Tässä meille kaikille aamuäreille kappale, joka itsellä soi useasti aamuisin! :)

Huuda!

''Huuda, huuda ilosta
Huuda, huuda vapaudesta
Huuda, huuda onnesta
Ja sä voit poistuu hymyillen''

- Haloo Helsinki, Huuda!

Uuden vuoden kunniaksi tällainen reipas lyriikka tänne. Uusi vuosi oli ja meni, tinaa valettiin, syötiin hyvää ruokaa, juotiin viiniä, skumppaa ja vähän muutakin, poltettiin tähtisädetikkuja ja katseltiin raketteja sateenvarjon alta.  Oli jännä huomata, miten yhteen päivään latautui kauheasti kaikkea: kun kello oli viisi aamuyöllä, mentiin nukkumaan lähinnä vain sen takia, että jossain vaiheessa siinä päivällä oli päästävä sängystä ylöskin ja takaisin kotia. 

Jos tinaan on uskominen, tämä vuosi ei ainakaan kartuta säästörahoja omalta osaltani, mutta sitäkin enemmän muuta hauskaa tinani ennusti tulevalle vuodelle. Kukaan meistä ei niinkään uskonut uuden vuoden lupauksiin... Omani tein jo aikaisemmin, tosin sitä ei varsinaisesti uude vuoden lupaukseksi voi kutsua. Tavoitteeseeni pyrkiminen vaan sattuu alkamaan tässä tammikuun alussa. Kyse on kuntoilusta ja ruokavalion parantamisestä. Sen piti alkaa jo tänään... Jos kuitenkin vasta ensi viikolla? (Ellei siivoamista lasketa kuntoiluksi??)

Tältä vuodelta odotan jokseenkin paljon. Taas on luvassa pääsykokeita, työharjoittelu jatkuu... Toivoisin myös, että tämän vuoden aikana onnistuisi muutto isompaan asuntoon ja pikkuinen taaperoinen koiranpentu päiviemme täytteeksi. Eniten kuitenkin odotan tasaista vuotta täynnä onnea (ja ehkä hieman rahaakin), vakiintunutta elämää tärkeässä parisuhteessa ja muutamaa hieman isompaa käännekohtaa positiiviseen suuntaan! Tasaisuudesta on lupaavia merkkejä, sillä viimeinen puoli vuosi on ollut oikein miellyttävän vauhdikasta ja tasaista kyytiä! 

Alussa oleva Haloo Helsingin kappale soi uuden vuoden aattona työpäiväni aikana ainakin uusi kertaa, ja jotenkin miellyin sen sanoista osan sopimaan juuri uuteen vuoteen ja sen riemukkaaseen tunnelmaan ja ''uuden alkuun''.

''Onneen et, ystäväni, tarvitse muuta kuin täyden maljan jota täyttää vielä täydemmäksi'' - Tommy Tabermann

Hermanni

Tässä on minun ja Hermannin tarina.

1.päivä:

Hermanni saapui kotiini pienessä rasiassa, joka oli peitetty kannella. Tovin sitä ihmettelin ja tutkin, kunnes löysin mukana tulleet ohjeet. Kurkkasin kannen alle ja näin vaaleaa taikinaa. Koska Hermanni ei tykkää olla kannen alla eikä jääkaapissa, löysin sille paikan keittiöhyllystämme ja peittelin sen hellästi ohuella liinalla.

Alku Hermannin kanssa on ollut helppoa, mutta pelkään kovin, ettei se viihdy ja kostaa sen lopputuloksessa. En edes uskalla kurkata, onko se elossa. Hermanni on lahja hyvältä ystävältäni ja entiseltä kämppikseltäni Keski-Suomen ajoiltani. Hermanni on ystävyyskakku, jonka voi saada ainoastaan lahjana. Ideana on se, että sitä hoidetaan kymmenen päivän ajan, siitä osa annetaan matkan varrella eteenpäin, sitä ruokitaan ja sekoitellaan ohjeiden mukaan, kunnes viimeisenä päivänä siitä leivotaan tuoksuva ja herkullinen kakku!

Kymmenen päivän matka jännittää, vaikka toisaalta en malta odottaa sitä, mitä tästä vielä tulee. Huomenna alkaa varsinainen hoitaminen. Täytyy vain toivoa, että viikonlopun yli odottaminen postissa ei aiheuttanut kovin suuria ahdistuksia Hermannille, ja että se puhkuaa eloa vielä.

2.päivä:

Hipsin tänään aamulla katsomaan keittiönhyllyllä asustelevaa Hermannia. Koostumus oli jo hieman muuttunut, taikinasta oli tullut paksumpaa ja sitkeämpää sekä eloisamman näköstä. Sekoittelin sitä hieman ennen töihin lähtöäni ja jätin sen taas peiton alle nukkumaan. Töistä tultuani sekoittelin taas vähän Hermannia. Tänään en muuta hänen lisäkseen ole voinut tehdä. Taikinan sekoittelu on kuin koiran silittäminen Hermannille: se tekee sen iloiseksi ja eloisaksi. Muutama kerta päivässä pitää Hermannin jo elossa. 

3.päivä:

Tänäänkin oli sekoittelupäivä Hermannin kanssa. Koostumus on jo muuttunut, ja kasvua on näkyvissä. Hermanni on paljon taikinaisempaa ja eloisampaa, se kuplii ja sekoittuu paremmin. Paljoa en tänäänkään voinut tehdä Hermannin hyväksi, sillä pitää olla kärsivällinen. Hermanni kuitenkin vaikuttaa tyytyväiseltä hyllyssä peiton alla. 

4.päivä:

Tänään oli Hermannin ruokapäivä. Hermannille annettiin hieman vehnäjauhoja, maitoa ja sokeria, jonka jälkeen se näyttikin kylläiseltä ja kasvoi silmissä isommaksi ja isommaksi. Niinpä Hermanni palasi kylläisenä hyllylle odottamaan huomisaamua ja uutta hoivotuokiota. 

5.päivä

Tänään jälleen Hermanni kaipasi hieman sekoittelua. Voi että, kun taikina pieni oli kasvanut jo hyvin suureksi! Olemme yhteisen matkamme puolessa välissä. Viiden päivän kuluttua Hermanni päätyy uuniin ja sen kautta massuihimme. Elossa hän ainakin on ja näyttää voivan hyvin! 

6.-8.päivä

Hermannin kanssa suju jälleen sekoitellen. Taikinasta on kasvanut paksumpaa ja se tuoksuu ihan pullataikinalta! Hermanni vaikuttaa tyytyväiseltä ja pullistelee peittonsa alla, jonka takia sekoittaminen on entistä tärkeämpää. 

9.päivä

Tänään Hermanni oli taas nälkäinen. Ruokin sen samalla tavalla kuin neljäntenä päivänä; hieman vehnäjauhoja, sokeria ja maitoa. Lisäksi tänään oli Hermannille iso päivä! Se jakaantui viiteen osaan! Neljä näistä osista lähti kohti uutta kotia. Kaksi näistä saa toivottavasti kotinsa Turusta, mutta yksi lähti Somerolle ja toinen Pyhtäälle. Toivottavasti nämä Pikku-Hermannit pysyvät elossa matkan ajan ja selviävät koitoksistaan päästäkseen hyvään hoivaan. Oma Hermannini palasi huomattavasti pienempänä takaisin hyllylle peiton alle odotellen kuulumisia pikkuveljiltään ja odottaen huomista, isoa pävää! 

10.päivä

Tänään oli Hermannin suuri päivä!! Alkuvalmistelut oli tehty aamulla ja kun sopiva rako tuli, aloin kasvattamaan Hermannia kohti kakuksi tuloa. Ensin Hermanni tarvitsi hieman ruokaa: kanamunia, jauhoja, sokeria, kanelia ynnä muuta. Tässä vaiheessa jo tuoksui hyvältä! Sitten pistettiin uuni lämpenemään ja pian Hermanni sinne paistumaan. Tunnin kuluttua katsoin, kuinka Hermanni oli muuttunut muhevaksi kakuksi, se oli saanut ruskean värin itseensä ja kohonnu oikein mallikkaasti sekä tuoksui erityisen hyvältä! Vielä en ole uskaltanut maistaa, millainen Hermannistani tuli! En halua kokea sitä yksin. Olen silti varma, että tämä kymmenen päivän urakka on ollut tämän arvoista. Kenties Hermannin hoitamista tulee hieman ikävä ensimmäisinä päivinä, mutta osa Hermanneista jatkaa muualla kasvuaan. Nam.

Kokemus oli mukava ja varmasti ainutkertainen!

Hermanni valmiina :)

 

Matkalla aikuisuuteen

Aika kuluu siivillä.

Viime aikoina olen huomannut suuria muutoksia itsessäni verrattuna edellisiin vuosiin. Yksi vuosi taas räpsähti tilille tuossa viikkojen saatossa, ja niin naurettavalta kuin se näin nuoren suusta kuulostaa, se tuntuu. Rauhoittuminen ja paikalleen asettuminen on tapahtunut. Pikkuhiljaa tietenkin. Menoa ja meininkiä kyllä löytyy, mutta kotiviikonloput tai rauhalliset viikonloput ovat olleet suosiossa.Tarvetta mennä koko ajan ei enää ole. Rahaa alkaa laittaa sivuun isompia suunnitelmia varten. Itsestään on alkanut pitää huolta entistä enemmän: panostamaan kuntoiluun ja terveyteen. Hauskanpito on edelleen tärkeää, mutta sen eri muotoja on tullut hyödynnettyä enemmän. Erilaisessa seurassa eri tapa viettää hauskaa. Ja uusiakin tapoja on löydetty.

Tänä vuonna syntymäpäivänikin vietin hyvin rauhallisissa merkeissä ilman ihmispaljoutta ja juhlia. Vaikka niin olikin alunperin tarkoitus. Viikonlopun saapuessa tuli käytyä istumassa iltaa avomiehen ja yhden läheisimmän kaverin kanssa. Ja se kävi vallan mainiosti minulle. 

Kenties se teinimäinen kapinahenki on jäänyt johonkin pois varustuksesta lopullisesti. Näin myös toivon. Edelleen mieluusti elän hetkessä, nautin päivä kerrallaan. Mutta siinä sivussa huomaan jo tekeväni pitkäaikaisia suunnitelmia ja haaveita. Niin sanotusti tuuli on laantunut, se ei lennätä minua enää myrskyn lailla eri paikkoihin ja kehota minua olemaan täysi mysteeri minulle itsellenikin. Muutos on ollut toivottu ja ihailen sitä, että olen päässyt tähän asti.

Rauhan tyyssija on kotiutunut minuun. Olen tyytyväinen elämääni, näen siinä niin paljon kaikkea hyvää. Vaikka ammatti on vielä hakematta, olen huomannut, että elämä on kuljettanut minua tähän pisteeseen syystä. Ainut, mikä enää aiheuttaa levottomuutta, on nimenomaan vakituisen opiskelupaikan puuttuminen. Ja sekin tulee toivottavasti vielä jossain vaiheessa. Eräs tuttuni totesi, etten voikaan olettaa saavani kaikkea, kun elämä kukoistaa kaikilla muilla osa-alueilla.

Iänhän sanotaan olevan vain numero. Sitä se varmaankin vain on, sillä jossain vaiheessa jokainen haluaa lopettaa vuosien laskemisen, viettää niitä 25-vuotissyntymäpäiviään kuudennetta kertaa. Itsessä tuntuu vain, että lisävuosi on tehnyt paljon. Ihmeitä ei tosin tapahtunut yhdessä yössä, vaan pikkuhiljaa viimeisen vuoden aikana. Sopivasti näin syntymäpäivän tienoilla hoksasin vain asian. Heijastan sen jotenkin ystävistäni. Heijastan sen siitä, että tänään postissa tuli jälleen ''Kiitos, mutta ei kiitos'' -kirje opiskelupaikasta ja osasin ottaa pettymyksen paremmin kuin koskaan.Tähän vaikuttaa niin moni muukin asia kuin ikä.

Omasta mielestäni aikuistuminen on henkistä kasvamista, paikoilleen asettumista. Tietenkään kaikki aikuiset eivät asetu paikoilleen. Tuollaiseksi olen vain aina kuvitellut oman aikuistumisen. Nyt tässä sitä ollaan. En ole halukas muuttamaan pois nykyisestä kaupungistani. Enkä ajattele palaavani siihen, kun elämäni oli käytönnössä matkalaukussa, valmiina lähtöön. En sano olevani kokonaan aikuinen, mutta kasvanut olen paljon. Edelleen joskus lapsettaa ja huumori on joskus siellä teini-ikäisen minäni tasolla! Siinä täytyy kumppanin vain sitten kestää hetki sitä likkamaista hihitystä. En pidä elämääni yhtään sen tylsempänä kuin ennenkään, päinvastoin vastahan se alkoi todenteolla käymään mielenkiintoiseksi!

(Ehken kuitenkaan vielä ala etsimään harmaita hiuksia tai ryppyjä...)

Ruokakulttuuria

Olen siunattu sillä, että olen päässyt matkustelemaan jo pienestä pitäen silloin tällöin. Kreikka, Italia, Portugali, Saksa. Pari vuotta sitten aloin matkustella itsekseni ystäväni kanssa ja nyt kumppanini kanssa.

 Ruoka on aina osa matkustelua. Italiassa on pakko maistaa paikallista pizzaa ja pastaa, vaikka sitä lajistoa saa Suomessakin. Kreikkalainen salaatti maistuu Kreikassa kaikkien perinneruokien lisänä. Saksassa tuli maistettua bradwurstia, vaikka makkara ei kuulu suosikkiruokiini. Paikalliseen ruokaan pätee pääsääntöisesti sama sääntö kuin muutenkin matkusteluun: maassa maan tavalla. Lontoossa piti maistaa fish&chipsiä, Skotlannissa syötiin perinteisiä skottilaisia leivoksia. Se on osa kokemusta, osa kulttuuria. Ruoka kertoo aina jotain maasta, sen ihmisistä ja perinteistä.

Jos joku ulkomaalainen ystäväni tulisi Suomeen, mitä tarjoaisin? Luultavasti perunamuusia ja lihapyöryköitä, kirjolohta, marjapiirakkaa tai marjapuuroa, perunasalaattia... Ja ehdottomasti mämmiä! Mitä ne kertovat Suomesta tai suomalaisista? Ainakin moni raaka-aineista tulee luonnosta. Ehkä miedot mautkin kertovat meistä jotain.

Jotta ruokakulttuuri ei ihan unohtuisi täällä kotosuomessakin, suosin silloin tällöin erikoisia ruokapaikkoja. Blinejä, sushia, kiinalaista, thaimaalaista, italialaista, turkkilasta... Kaikkea löytyy, kun osaa etsiä. Sushi on yksi suosikestani. 

Tänään tein jotain, mitä olen haaveillut tekeväni jo jonkin aikaa: tein itse sushia. Ohjeita löytyy netistä useita ohjeita, joita etukäteen tutkin, jotta tiedän vähän, mitä tuleman piti. Ja onnistuin! Japanilainen kulttuuri saapui tänään keittiöömme wasabin ja surinamin kera. Syömäpuikot kädessä ja sivistyneesti tuli nautittua iso pino suosikkisushiani, makia. 

Sushia en ole toistaiseksi syönyt sen alkuperäisessä ympäristössä eli Japanissa. Kenties joku päivä. Tällä erää nautin kuitenkin heidän herkustaan tanakasti jalat Suomen maaperällä, joko ammattilaisen tekemänä tai omassa keittiössä. Mitä sushi kertoo japanilaisista? Suupalat ovat pieniä, kuten myös annokset. Niin ovat ihmisetkin siellä päin maailmaa pieniä, kaposia. Riisiä on paljon, kuten kaikissa aasialaisissa ruoissa. Mietoa ja tulista yhdistetään, sillä wasabi on erittäin tulista! Haarukkaa ja veistä ei vain yksinkertaisesti voi käyttää, mikä pakottaa kokeilemaan japanilaisten omia ruokailuvälineitä. Ja makuelämys on värikäs! Kuten maan historia ja kulttuurikin.

Suorastaan eksoottista. Ainakin näin pohjoismaalaiselle. Mutta niinhän se menee, meille tuttu arkiruoka on turistille eksoottista mahdollisesti. Viime matkoilla on kuitenkin huomannut, että ravintoloita, jotka tekevät paikallista ruokaa, saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Kumpa maiden oma ruokakulttuuri vain säilyisi, eikä pikaruokalat tai globalisaatio vie kaikkea mennessään. 

Omatekoisia susheja.

''Sinä''

Kenties kauneimmat sanat, mitkä suomalaiskappaleesta olen löytänyt.
Aivan erityinen ihminen esitteli tämän kappaleen minulle suunnilleen
 puoli vuotta sitten.  Ja tuo aivan erityinen ihminen saa minut
kirjoittamaan ne tänne ja juuri tänään. Toivottavasti kuuntelemme
yhdessä tätä kappaletta vielä vuosien ja vuosienkin jälkeen!

''Valvotaan
kuunnellaan joka suuntaan.
Mikään ei voi yllättää.
Lusikkaan
piiloudutaan peiton alle
näin kaunista ei saa särkymään.

Niin vuokses menisin liekkeihin
parkumatta palaisin.
Olla parempi tahtoisin.
Sinä se oot.

Torjutaan,
taistellaan sitä vastaan
joka yrittää meidät erottaa.
Vaikka pelottaa,
vaikka tuntuu että paha painaa liikaa
kaksin voi sen kantaa.

Niin vuokses menisin liekkeihin
parkumatta palaisin.
Olla parempi tahtoisin.
Sinä se oot.
Ja niin vaikka halkeaisin haavoihin
sinä voitehista vanhin
korjaat mut kokoon taas.
Sinä se oot.''

- Happoradio, Sinä.

Unta ja todellisuutta

Se tunne, kun herää aamulla eikä tiedä, mikä on totta ja mikä unta. En tiedä, olenko ainut, jolle tapahtuu noin, mutta minulle ilmiö on varsin tuttu. Unet ovat viime aikoina olleet suuri aihe ajatuksissani. Siitä kenties kertoo sekin, että tämä on jo toinen unta käsittelevä kirjoitus, ja heti toisen perään. 

Syystä tai toisesta, unia on kolmenlaisia omasta kokemuksestani. On niitä unia, jotka ovat niin absurdeja, että tiedostat heti sen olevan unta. Tapahtumat unessa eivät hämmennä, sillä ne eivät tunnu ollenkaan todellisilta. Heräät siitä ja voit hyvin itseksesi naureskella näkemällesi. Sitten on unia, jotka ovat pelottavia, painajaisia. Ne saattavat painaa mieltäsi herättyä, mutta ymmärrät kyllä niiden olleen vain unta. Se ei poista välttämättä sitä ikävää tunnetta herätessä, mutta kykenet pitämään sen erossa todellisuudesta. Kolmas unityyppi itselläni ovat nämä unet, joista herättyä joudun miettimään, mikä on ollut unta ja mikä totta. Aiheina saattavat olla edellisen päivän tai illan tapahtumat, yön tapahtumat tai jopa aamun tapahtumat, joiden jälkeen olen vielä nukahtanut pieneksi hetkeksi. Nuo unet tuntuvat liian todellisilta, ne käsittelevät mahdollisia asioita, perustuvat jollain tasoin jo tapahtuneeseen ja mikä pahinta, tuntuvat mahdollisilta. En tiedä, mistä moiset johtuvat, mutta ne osaavat hämmentää.

Asian ytimenä on se, että herätessä joutuu kysymään itseltään, mitä on oikeasti tapahtunut ja mikä niistä on tapahtunut vain unessa. Ja vastausta joutuu oikeasti miettimään. Uni on hyvin syvä. Silti etenkin aamuisin tuntuu, että olen jollain tasolla hereillä. Aamulla tullut tekstiviesti on oikea eikä vain unta. Mutta viestin sisältö, lähettäjä, syy aikaiseen viestiin voi olla eri kuin unessa. Ja siitä jatkuvat tapahtumat, keskustelut kumppanin kanssa eivät ole oikeita. Olen siis kerennyt jo nukahtamaan uudestaan! Toisin sanoen jatkan keskustelua tai tapahtumia itsekseni unessani. Nämä unet eivät ole aina pahoja, mutta niistä ikäviä tekee juuri se tunne, kun herää.

Muistoja tällaisista kokemuksista on ainakin parin vuoden takaa jo. Niitä ovat todistaneet jollain tasolla niin entinen kämppäkaverini kuin myös avomieheni. Kuten jo aikaisemmin sanoin, en tiedä, mistä tällaiset kokemukset itsellä johtuvat. Kenties kakkosluokan opettajani kommentti ensimmäisten omien kirjoitusteni yhteydessä ''Sinulla on valtavan vilkas mielikuvitus'' on osaselitys tähän. Kenties se, että uneni ovat aina olleet vilkkaita, tapahtumarikkaita ja harvoin saan olla yön näkemättä unia. Kenties juuri se ominaisuuteni, että nukahdan hyvin, hyvin nopeasti.

Olen yrittänyt myös kontrolloida uniani opettelemalla selkounta. Selkounella tarkoitetaan itsekontrolloitua unta, jolloin unen kuluun voi itse vaikuttaa. Kaverini yritti hieman opastaa ja kertoa minulle, miten etsiä unesta ne vihjeet, jotka kertovat, että olen unessa. Tällaisia ovat siis kaikki epäloogiset asiat ympärillä unimaailmassa. Kun näiden vihjeiden avulla ymmärtää olevansa, voi rauhoittua tai herättää itsensä. Olen siis myös opetellut aikaisemmin herättämään itseni pahasta unesta. Mikään näistä ei toimi tällaisissa unissa, joissa todellisuus sekoittuu liikaa uneen. Herätessä vain toteaa usein ääneenkin kysymyksen: mitä on tapahtunut?

Tällaiset tilanteet aiheuttavat usein huvittavia tilanteita kanssaihmisten kanssa, ja itseäkin hymyilyttää silloin tällöin. Tällaiset unet ovat myös yllättävän ärsyttäviä ja aiheuttavat kiusallisia tilanteita, kun pitää avomieheltä kysäistä, miten meidän keskustelu oikeasti menikään...

''Don't be afraid of the space between your dreams and reality. If you can dream it, you can make it so.''     - Belva Davis