Love for Music

Mikä siinä on, että musiikki osaa viedä mennessään? Rakastan kirjoittamista. Kirjoja. Tarinoita. Runoja. Miksen siis rakastaisi lyriikoita? Niissä on voimaa, sanomaa, herkkyyttä, tarinaa, kokemuksia ja muistoja. Siihen lisättynä musiikki, joka herättää tunteita, antaa voimaa, piristää tai herkistää... Mikä voisi olla parempaa? Joskus lyriikoita ei edes tarvita, kuten Swedish Housemafian Greyhound.

Olen viime aikoina astunut niin sanotusti pois omalta mukavuusalueeltani musiikin saralla. Poppi ja sun muu radiosoitto ei yleensä ole varsinaisesti makuuni, mutta se on aina ollut parempi kuin ei musikkia ollenkaan. Viimeisin työni oli sellainen, missä radio soi koko työpäivän ajan vieressä soittaen mitä sattui. Vaikutukset näkyvät varmaan selkeimmin siinä, että olen bongaillut sieltä sitten joitain päähäni jääneitä kipaleita muun muassa tänne tekstieni sekaan.

Lyriikat. Useimmiten ne ovat syynä siihen, miksi bongaan jonkun kappaleen, miksi se jää soimaan päähän ja päätyy johonkin lainatuksi. Poikkeuksiakin on, että joku artisti on jäänyt matkaan pääasiassa musiikin takia, kuten suurin osa konemusiikista. Lyriikat ja niiden osalta hyvät kappaleet ovat enemmän kuin kappaleita. Ne ovat tarinoita täynnä kielikuvia. Parhaimmillaan niihin pystyy samaistumaan, jolloin niistä tulee pieniä tarinoita omasta elämästä. Joskus jonkun toisen kirjoittamat lyriikat kertovat asian paremmin kuin miten sen itse on koonnut sanoiksi.

Viime vuosina olen ehkä ajautunut hieman erilaisen musiikin pariin vanhoja kokonaan unohtamatta. Musiikki on aina musiikkia: hyvällä musiikilla on oikea vaikutus. 

Yksi bändi, joka on ehdottomasti maininnan arvoinen, jonka musiikkia ja lyriikoita olen arvostanut jo vuosien ajan, on Dream Theater. Tämä bändi on kulkenut musiikkilistallani läpi monien tapahtumien. Ja silti sieltä aina löytyy jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain voimaa antavaa, jotain johon samaistua. Siksipä siitä nyt maistiainen kaikille kappaleella This is the Life.

Rakkaudesta musiikkiin, rakkaudesta lyriikoihin!