Kaksi plus?

''Siinä naapurien puolelta lasten äänet kaikuu
Tällä puolen vuosi vuodelta kasvaa hiljaisuus ja kaipuu
Kuin ankat Stenvallin taulusta,
Raitalakanoissa toinen valveilla
Kauanko jaksamme haaveilla kehtolaulusta?''
               - Ikuisesti kahdestaan, Arttu Wiskari


Viimeaikoina olen kohdannut isoja kysymyksiä liittyen perheenlisäykseen ja sen vaikeuteen/helppouteen. Omassakin kaveripiirissä on muutamiakin, jotka ovat vahingossa kerrasta saaneet jälkikasvua ilman suunnittelua. Aina siis jotenkin elänyt kuvitelmissa, että sitten kun se oikea aika tulee, niin hetkihän siinä vain menee, kun maha jo alkaa pullottaa muustakin kuin liiallisesta herkuttelusta. Valitettavasti lähipiirissä on myös toista ääripäätä: vauvaa ei kuulu eikä näy, vaikka aika olisi oikea. Voin rehellisesti sanoa, että se on jo vaikeaa katseltavaa lähipiirissä, vaikka tuskin sitä perheen omaa tuskaa voi aivan täysin ymmärtääkään, ellei itse ole kokenut samaa - jos silloinkaan.

Lähipiirin kokemus ja siinä myötäeläminen on avannut monia, monia kysymyksiä, pelkoja ja ajatuksia. Turhahan asiaa on kai etukäteen kauheasti pelätä, mutta mielessä se on ollut paljon. Päällimmäisenä on ajatus epäreilusta maailmasta. Miksi jotkut saavat ja jotkut eivät? Mikä universumin voima on tarpeeksi suuri valitakseen sellaiset asiat? Onneksi nykypäivänä on vaihtoehtoisiakin keinoja toki, jotka vaativat rahan lisäksi pitkäjänteisyyttä, odottelua ja vahvuutta. Mutta toisaalta, mikäpä ei olisi sen arvoista, kun kyse on mahdollisuudesta omaan lapseen?

Lapsettomuus on vaikea asia. Etenkin kun se on todellakin siinä pisteessä, ettei ole mahdollista saada molemmille vanhemmille verisukulaista lasta. Jääkö siinä toista aina kalvamaan se, ettei oma lapsi ole oikeasti omaa verta? Vai onko sitä vain onnellinen, että on jälkikasvua? Myös se tunne, kun lääkäri toteaa, että raskaus teettää ongelmia syystä tai toisesta, on varmasti musertavaa. Olen ymmärtänyt, että siinä tuntee itsensä jotenkin virheelliseksi, mikä on varmasti lamaannuttavaa. Ottaa varmasti naiseuden ja miehisyyden päälle. Onneksi monia esteitä on korvattavissa nykypäivänä.

Itseäni pelottaa kovasti se, että jos tällainen tilanne sattuisi omalle kohdalle, miten siihen pystyisi suhtautumaan. Ihminenhän on luonnostaan sopeutuvainen ja ajanmyötä oppii elämään tilanteessa kuin tilanteessa, mutta silti naisena sitä ajattelee yhtenä isoimpina asioista saada joskus oma lapsi. Ensinnäkin se vauvamasu on vain niin söpö! Ja toiseksi, joidenkin mielestä ihmisten tehtävä on saada jälkikasvua.

Omista haaveistani ja ajatuksistani huolimatta kunnioitan ja arvostan kovasti ihmisiä, jotka tekevät tietoisen valinnan jäädä lapsettomiksi. Omasta mielestäni se on aivan yhtä oikea elämänvalinta kuin valinta hankkia lapsia. Ja paha on arvostella niitäkään perheitä, joille kohtalo on tuonut lapset suunniteltua aikaisemmin, niinkin aikaisin, että äiti on itse ollut vielä melkein lapsi. Sellaisiakin tapauksia on kaveripiirissä tullut nähtyä, ja asiat ovat silti mallillaan.

En tiedä, onko se maailman keskihajontaa vai mitä, ettei jokainen halukas voi saada lasta - tai että sen saaminen on vaikeuksien tie. Eräs ystäväni tunnuslause onkin: ''nothing in this world worth of having comes easy''. Itse haluaisin ajatella, että maailmankaikkeus testaa erilaisilla asioilla ihmisiä, joiden tietää kestävän ne vaikeudet. Joskus jostain sellaisen teorian kuullut ja imenyt sen itseeni. Suurta henkistä voimaa siinä ainakin tarvitaan, että kestää sen kuoppaisen ja mutkikkaan tien, kun raskaus ei ota onnistuakseen.

Tällainen ongelma on yleensä hyvin arka aihe asianomaisille, ja moni haluaakin salata asian. En silti usko, että on kannattavaa jäädä kaksin asian kanssa. On monia tahoja ja reittejä, joiden kautta asioista saa otettua selvää ja saada apua sekä tukea - läheisten tukea unohtamatta!

Vierestä seuraaminen on muistuttanut taas voimakkaasti siitä, ettei mikään ole itsestään selvää...

Teksti omistettu eräälle läheiselle kaveripariskunnalle, jolle pidän peukkut ja varpaat pystyssä ja jotka toivottavasti tietävät, että olen hengessä mukana!