Inspiraation lähteillä

Kevättä rinnassa ja pensseli kädessä. Maailien maailma on avautumassa talvitauoltaan. Ainakin melkein.

 Aurinko vain puuttuu, jotta voisi raahata kimpsunsa ja kampsunsa parvekkeella ja antaa värien, ideoiden ja inspiraation pulputa vapaasti ja pensselin heilua. Varma kevään merkki on, kun ensimmäiset siveltimenvedot tallentuvat kankaalle. Toivonmukaan tämä kesä tuo taas tullessaan hieman kehittyneempiä maalauksia taidollisesti. Ja jotain, mistä olla ylpeä.

Alkukevät on inspiraation aikaa. Kaupunki herää talviuniltaan. Luonto lähtee hakemaan värejään takaisin. Kuvia ja ideoita, sanoja ja lyriikoita alkaa kehittymään mielessä. Vain paperi ja kynä oikealla hetkellä, niin ne ovat mustaa valkoisella. Luonnoksina tai teksteinä. Inspiraation saaminen on helppoa, sen toteuttaminen on täysin toinen asia.

Sateinen sää ja yöpakkaset eivät avaa ovea ''kolmanteen huoneeseen'' nimeltään parveke. Kevään täytyy kuivattaa talven jäljet pois betonilattiasta ja esitellä minulle taas inspiraation lähteeni. Sisämaalaaminen on rajoittuneempaa ja riskialttiimpaa epäonnistumiselle. Etenkin, kun ottaa huomioon meidän nelijalkaisen perheenjäsenemme, joka tuskin malttaa pysyä poissa väreistä ja liuottimista. 

Mikä mahtaa olla ensimmäinen tuotos?

Piilossa

Varjoissa, nurkissa valuu kyyneliä
silmistä meren sinisistä.

Portaiden alla turvapaikka,
paikka poissa katseilta,
paikka piilossa vierailta.

Ystävän selkä ja vihollisen nyrkki
aina käsikkäin kohtaavat.
Missä mahtaa luurata
kaipaamani urhoollinen apurini?

Kello soi,
tuo pelastuksen ääni.

Vanhat haavat auenneet
nopeasti paikataan,
kunnes kello soi toisen kerran,
ja portaikon alle palataan. 

Love for Music

Mikä siinä on, että musiikki osaa viedä mennessään? Rakastan kirjoittamista. Kirjoja. Tarinoita. Runoja. Miksen siis rakastaisi lyriikoita? Niissä on voimaa, sanomaa, herkkyyttä, tarinaa, kokemuksia ja muistoja. Siihen lisättynä musiikki, joka herättää tunteita, antaa voimaa, piristää tai herkistää... Mikä voisi olla parempaa? Joskus lyriikoita ei edes tarvita, kuten Swedish Housemafian Greyhound.

Olen viime aikoina astunut niin sanotusti pois omalta mukavuusalueeltani musiikin saralla. Poppi ja sun muu radiosoitto ei yleensä ole varsinaisesti makuuni, mutta se on aina ollut parempi kuin ei musikkia ollenkaan. Viimeisin työni oli sellainen, missä radio soi koko työpäivän ajan vieressä soittaen mitä sattui. Vaikutukset näkyvät varmaan selkeimmin siinä, että olen bongaillut sieltä sitten joitain päähäni jääneitä kipaleita muun muassa tänne tekstieni sekaan.

Lyriikat. Useimmiten ne ovat syynä siihen, miksi bongaan jonkun kappaleen, miksi se jää soimaan päähän ja päätyy johonkin lainatuksi. Poikkeuksiakin on, että joku artisti on jäänyt matkaan pääasiassa musiikin takia, kuten suurin osa konemusiikista. Lyriikat ja niiden osalta hyvät kappaleet ovat enemmän kuin kappaleita. Ne ovat tarinoita täynnä kielikuvia. Parhaimmillaan niihin pystyy samaistumaan, jolloin niistä tulee pieniä tarinoita omasta elämästä. Joskus jonkun toisen kirjoittamat lyriikat kertovat asian paremmin kuin miten sen itse on koonnut sanoiksi.

Viime vuosina olen ehkä ajautunut hieman erilaisen musiikin pariin vanhoja kokonaan unohtamatta. Musiikki on aina musiikkia: hyvällä musiikilla on oikea vaikutus. 

Yksi bändi, joka on ehdottomasti maininnan arvoinen, jonka musiikkia ja lyriikoita olen arvostanut jo vuosien ajan, on Dream Theater. Tämä bändi on kulkenut musiikkilistallani läpi monien tapahtumien. Ja silti sieltä aina löytyy jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain voimaa antavaa, jotain johon samaistua. Siksipä siitä nyt maistiainen kaikille kappaleella This is the Life.

Rakkaudesta musiikkiin, rakkaudesta lyriikoihin!

Onni

Jotain, mistä inspiroiduin. Ja jotain, mitä siitä seurasi.

''Elämän ylin onni on varmuus siitä, että sinua rakastetaan sinun itsesi takia - tai tarkemmin sanottuna itsestäsi huolimatta.''

- Victor Hugo -

Onni on olla olemassa,
olla yhdessä,
tuntea turvaa,
tuntea yhteenkuuluvuutta.

Onni on elää
omassa maailmassa,
jakaa se jonkun kanssa.

Onni on olla osa perhettä,
rakastaa sitä,
tietää,
että tapahtuipa mitä tahansa,
jotain on aina turvana.

Onni on tuntea ohjaavansa suuntaa,
tuntea tekevänsä oikeita päätöksiä,
saavansa rakkautta takaisin.

Onni on jokaisen sydämessä.
Sydän täytyy avata,
sitä täytyy kuunnella,
antaa sen joskus ohjata.

Todellinen onni on olla oma itsensä,
ja silti tulla hyväksytyksi, rakastetuksi.

Onnea on pystyä luottamaan, että jokin on pysyvää.

On my way

 Matkalla johonkin. Määränpäänä tuntematon. Onneksi jaetulla polulla.

''On paljon tasoja vielä meidän edessä
Vanhat kivet ja puut, energia kenttien välissä
tää kaikki ei oo meidän käsissä''

- Haloo Helsinki, Vapaus

Kuka määrää, miten täällä elämämme edetään? Jokaisella on omat polkunsa. Jos on onnekas, jonkun toisen polku risteää omaa polkuasi ja voitte jatkaa loppumatkan yhdessä. Polkujen varrella on monia risteyksiä, sivuami muiden ihmisten polkujen kanssa, joskus ehkä rankkoja ylä- ja alamäkiäkin. Joskus sitä pohtii, etenkin huonoja asioita käydessä, että onko tämä kaikki vain meidän itsemme käsissä...

Usein sitä todetaan, että omat valintamme avaavat meille polkuja ja vievät meitä eteenpäin. Ja ainahan elämässä suunta on eteenpäin, vaikka henkisesti jäisimmekin joskus paikalleen tai murehtimaan menneitä. Emme voi aikaa pysäyttää ja kelata taaksepäin, vaikka joskus niin haluaisimmekin. Mutta tiettyjä asioitahan me emme ole valinneet? Vakavaa sairastumista tai epäonnistumista jossakin... Emme me valitse sellaisia asioita, joten mikä niitä sitten ohjaa. Kohtalo?

Itse olen hieman skeptinen kohtaloa kohtaan. Enemmän ajattelen, että jonkun on ollut tarkoitus tapahtua niin kuin tapahtui. En tiedä, kuinka moni ymmärtää näiden kahden välillä eron. Minulle itselleni siinä on pieni ero. Jää arvoitukseksi, kykenenkö selvittämään sen eron muille. Ehkä parhaiten voisin onnistua selittämällä, että itse ajattelen jokaisella ihmisellä olevan oma kohtalonsa, se jaetaan vain itsemme kanssa. Mutta kun jotain tapahtuu tarkoituksen mukaisesti, se koskettaa myös lähipiiriä, se jaetaan jonkun tai joidenkin kanssa. Se on kohta polussa, joka on ollut siinä jostain syystä.

Voisin sanoa, että oli kohtaloa muuttaa nuorena pois kotoa, olla pääsemättä kouluihin ja päätyä Turkuun, missä löysin elämänkumppanini ja asetuin kodiksi parin vuoden kodinetsinnän jälkeen. Itse taas ajattelen kuitenkin, että oli tarkoitus tapahtua näin. Että tämä on ollut polkuni, valitsemani tie tähän pisteeseen. Tein valinnan itse muuttaa, muutin ensin jo minulle tuttuun paikkaan. Ja kun sieltäkään ei löytynyt kotia, päädyin kaupunkiin, jossa oli sopivia opintoja. Ja sitä kautta päädyin tähän. Oli tarkoitus, etten löytänyt kotia pienestä kyläpahasesta Päijänteen rannalta. Oli tarkoituksellista päätyä Turkuun, kun opintopaikkaa ei auennut mistään.Tällä periaatteella pystyn paremmin selittämään itselleni pettymykset, menetykset ja huonot tapahtumat. Jos ajattelisin, että se on vain kohtaloa, pitäisin kenties elämää julmana. Nyt voin vain ajatella, että kaikella oli tarkoituksensa. Ja että opiskelullekin tulee vielä aikansa, tässä on ensin ollut tarkoitus tapahtua kaikkea muuta.

Sitten on vielä se pahuksen sattuma. Mikä tässä elämässä on sattumaa? Kaikki? Vai ei mikään? Kumpikin vaihtoehto on mahdollinen. Itse uskon, että sattuma on olemassa. Jotkut asiat elämässämme ovat enemmän sattumia, arpaonnea elämämme polulla, kuin tarkoituksen mukaista. Tällaisia kenties ovat äkkinäinen tilaisuus johonkin, kuten työpaikkaan, halpaan asuntoon, ystävystyminen. Eihän kaikki voisi olla tarkoituksellista, ennaltamäärättyä.

Vaikka uskon siihen, että elämässä tapahtuu tarkoituksellisesti asioita, uskon siihen, että olemme paljolti itse vastuussa elämämme kulusta. En usko, että mikään muu yksittäinen ''Korkeampi voima'' tai asia voisi päättää elämänkulkua puolestamme. Se on monen asian summa: meidän itsemme, mutta myös kaikkien muiden ihmisten siinä samalla.

Mitä huonoihin tapahtumiin elämässä tulee, ne kuuluvat tähän matkaan. Ne kasvattavat, opettavat, muokkaavat meitä ja kenties avaavat meille niitä risteyksiä, joissa on tehtävämme valita, mennäkkö oikealle vai vasemmalle. Haloo Helsingin Vapaus-kappaleen yksi rivi sopii minusta mainiosti tutun ''Jos ei se tapa, niin se vahvistaa'' rinnalle: ''Jos ei se tapa, se todellakin hajottaa''. Nämä kaksi lausahdusta rinnakkain kokoavat kärjistetysti minusta sen, miten kulkemamme tien töyssyt meihin vaikuttavat.

Pohjimmiltaan jokainen meistä kulkee valitsemallaan tiellä... Kaikkeen emme ehkä kykene vaikuttamaan, mutta niilläkin on kenties tarkoituksensa, ehkä ne ovat vain koettelemuksia. Elämää sanotaan aina matkaksi. Minusta se on vähän kuin joku peli: edetään tasolta tasolle, suoritetaan tehtäviä ja ratkotaan ongelmia, ansaitaan palkintoja ja hyviä asioita, kehitytään ja opitaan. Ja kenties elämän tarkoitus on 'vain' kulkea se peli tai polku mahdollisimman hyvin läpi...

''Isona minusta tulee...''

Noin kolmivuotiaana jatkoin tuota lausetta kangaskaupan tädille seuraavasti: ''työtön''. Sain hyvät naurut sekä tädiltä että äidiltäni. Olin lama-ajan lapsi, ilmeisesti sana työtön oli tullut tutuksi lukuisissa uutisissa, joita kuulin leikkiessäni olohuoneessa vanhempieni seuratessa maailman tapahtumia. Olen myös jatkanut tuota lausetta sanoilla ''iso'', ''kotivaimo'' ja ikää karttuessa ''opettaja'', lukioaikana ''psykologi tai maantieteilijä''. Edellämainituista iso ei varsinaisesti saanut tulta alleen, kotivaimo ajoittain on toteutunut epävirallisilta osin, psykologi tippui matkasta lukion jälkeen ja opettaja sekä maantieteilijä on vielä vaiheessa ja kysymyrmerkin alla.

Nyt, vajaa kaksikymmentä vuotta myöhemmin, olen tilanteessa, jolloin tiedän ensinnäkin paremmin, mitä työtön meinaa ja kuinka se on kaikkea muuta kuin unelma-ammatti. Olen myös tilanteessa, jossa oma kelloni tikittää hetkiä miettiä vakavasti vastausta tuohon kysymykseen. Vastausta on mietitty lukion jälkeen vakavasti jo useaan kertaan, mutta nyt itsestäni tuntuu, että vakavuus on saanut uuden mittakaavan. Ei enää välivuosia, kiitos. Ei enää kituuttamista ilman opintotukia. Ei enää huonoa omatuntoa siitä, että elämänkumppanilla on ammatti, tutkinto ja vakituinen työpaikka, kun itsellä ei ole mitään niistä. Ei enää irtonaisia opintoja. Siksi tämän vuoden yhteishaku on varmaan entistäkin tärkeämmässä osassa. Uskon, että tänä vuonna selviää, mikä minusta tulee isona.

Priorisointi osoittautui vain hankalaksi... Mikä minusta pitäisi tulla isona, jotta voin elättää itseni ja perheeni, elää sellaista elämää kuin haluan?

Pitäisikö kouluttautua ammattiin, jota voisi kuvitella tekevänsä koko loppuelämänsä ja jolle riittää innostusta? Mutta onko sellainen enää edes mahdollista nykypäivänä... Pitäisikö hakea ammatti, jolla riittää varmasti töitä vielä pitkään, mutta mikä ei välttämättä ole se ykkösvalinta muuten? Pitäisikö kouluttautua palkan mukaan? Vai pitäisikö kouluttautua niin, että pystyy tekemään monia erilaisia töitä?

Ihanteellisinta olisi varmasti saada työ, jossa viihtyy, olisi mahdollisuus edetä, saisi tarpeeksi palkkaa ja töitä riittäisi pitkäksi aikaa alalla. Ennen kaikkea saada sellainen ammatti, joka sopii itselle. Pikkuhiljaa minusta on alkanut tuntua, että olen pyrkinyt osittain väärälle alalle. Ehkä on tarkoituksellista, etten ole päässyt sinne. En voi katua yrityksiäni, sillä se polku on yksi iso tienviitta siinä, miten olen päätynyt tähän kaupunkiin.

Aika näyttää, minkä ammatin ovi aukeaa. Ennen sitä en tiedä osaisinko tällä hetkellä jatkaa tuota otsikon lausetta loppuun. Voin vain todeta näsäviisaasti ''... toivottavasti viisaampi''.

Ehkä kouluaikoina oli helpompaa jatkaa tuota lausetta. Kaikki ovet olivat avoinna. Mahdollisuuksia löytyi ja uteliaisuutta, kenties myös naiiviutta. Nyt on kerennyt jo tehdä päätöksiä: on suuntautuvia opintoja takana, miettii taloudellista tilannetta sekä nykyistä työtilannetta. Naiivius on hämärtynyt, joitain ovia on laitettu kiinni omien rajoitteisten kykyjen takia. Asiaa miettii eri näkökulmasta.

Ne valinnat, jotka nyt tein yhteishaussa... Varmaa on, että joku niistä on minulle se oikea ala. Se,joka täydentää tuon keskeneräisen lauseen. Ja josta saan leivän vielä joskus pöytääni. Ei muuta kuin taas kirja käteen ja ottamaan selvää, mikä se niistä on!

Tunnustusta bloggaajille

Sain Oranssifriikin elämää -blogin kirjoittajalta, Suzkilta, tunnuksen ja haluan kiittä siitä täysin sydämin! <3

 

Mikä tämä tällainen tunnustus on? 

Kyseessä on Liebster-palkinto, jonka ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.

Säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.

2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa

3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.

Minä puolestani lähetän tunnustuksen seuraaville blogeille:

Kuinka tutustuin Turkuun 

Valitettavasti en itse tällä hetkellä juuri muita blogeja seuraa aktiivisesti, kun minulle tunnustusta antaneen blogia ei oteta huomioon, joten omat tunnustuksenjakoni jäävät tähän...  Toistaiseksi ainakin.