Mielijohteita.

Kaikkein parasta elämässä on se, ettei koskaan tiedä, mitä se tuo tullessaan. Tähän astisen elämäni parhaat asiat ovat olleet sattumia, ei suunniteltuja asioita. Monet niistä olisivat luultavasti jääneet tapahtumatta, jos en olisi antanut vain mennä.

Olen nostanut spontaaniuden jälleen elämääni. Ja rakastan sitä tunnetta, että teen tai keksin jotain hetken mielijohteesta! Tällä hetkellä en pysty enkä halua suunnitella elämääni kovin pitkälle. Toisaalta nyt sellaiseen ''ajattelemattomuuteen'' on hyvät puitteetkin. En tiedä, mihin tieni vie syksyllä. En tiedä, asunko ensi syyskuussa yksin vai jonkun kanssa. En tiedä, tuovatko pääsykokeet minulle mahdollisuuden erilaiseen vuoteen kuin nyt. Myös kesä on pitkälti vapaa lukkoon lyödyistä suunnitelmista. Nyt on aika vain mennä, katsoa ja elää! Se, etten tiedä, mikä elämäntilanteeni on esimerkiksi neljän kuukauden kuluttua, voi pelottaa. Päätin ottaa sen kuitenkin tilaisuutena elää tässä hetkessä. Kyllä minä sen neljän kuukauden kuluttua huomaan, mihin olen päätynyt. En kuitenkaan halua joutua katumaan jotain, mitä olen jättänyt tekemättä. Haluan kokea ja tuntea eläväni! 

Tiedän, että huomenillalla pakkaan laukkuni. Tiedän, että nousen lauantaiaamuna junaan. Mutta en tiedä tälläkään hetkellä täysin varmasti, mihin se juna vie ja missä nousen pois. Ja se on mahtavaa! 

On toki myös asioita, jotka pitävät minut niin sanotusti arjessa kiinni. Kun palaan tuolta parin päivän reissulta, pääsykoekirjat odottavat minua pöydällä. Ja minä avaan ne jälleen. Se ei silti poista sitä, ettenkö hetkeksi olisi karkoittanut arjen tomut harteiltani ja antanut junan viedä vain jonnekin! 

Aika.

Joskus on päiviä, jolloin aika matelee. Päivä tuntuu pidemmältä kuin siltä reilulta kahdeltatoista tunnilta, jonka yleensä olen hereillä. Kelloa tulee seurattua niin usein, ettei viisarit tunnu liikkuvan yhtään. Eikä ankea sää auta yhtään. Sitä odottaa viikonloppua. Ja sitä, mitä viikonloppuna voisi tehdä. 

''Ajan tuhlaaminen on osa elämää''. Yksi aforismi, jonka löysin tänään selaillessani eri sivustoja, tuhlatessani aikaani. Voiko aikaa tuhlata? Se kulkee omaa tahtiaan ja me sen mukana. Tuhlaaminen kaiketi viittaa siihen, miten me sen ajan käytämme.  Tämän päivän ajasta, siitä arvioidusta kahdestatoista tunnista, suunnilleen kolme tuntia meni tieteiskirjojen lukemiseen, kaksi tuntia kauppareissuun ja loput sekalaiseen tekemiseen (syömiseen, verkkosivujen selailuun, sähköpostin kirjoitteluun ja sosiaaliseen mediaan). Väsyneisyys vaikuttaa kenties siihen, että aika kuluu hitaasti. Jos sitä huomenaamuna nukkuisi pidempään?

Pitäisi vaan muistaa, että aika kuluu koko ajan. Ja yhtäkään minuuttia ei saa takaisin. Toivottavasti muistan tuon tasan kuukauden päästä istuessani pääsykokeessa. 

Sanat kiertää kehää

''Like a broken record, it repeat itself.
Like a wheel... and round and round it goes.
It's like we're on a path, on a path to nowhere.
Running out of time, running out of passion. ''

- Pain; Let me out

Joskus tuntuu, että kaikki vain kiertää kehää,

ympyrää, joka ei koskaan täysin sulkeudu,

että kaikki vain jollain tasolla toistaa itseään,

ettei valittu tie tunnu johtavan mihinkään.

Että samat sanat toistavat vain itseään.

Joskus tuntuu, että elämä vain jumittaa,

pysyy siinä, missä se on jo tovin ollut. 

Ja että samat tilanteet toistuvat uudestaan ja uudestaan.

Kuin oravan pyörä, josta pitäisi päästä pois,

löytää ratkaisu, joka lopettaa kehän. 

Ratkaisu voi löytyä siitä,

että tekee jotain, mikä ei ole itselle tyypillistä.

Sävelten voima on rajaton

Tie sydämeen käy musiikin kautta.

Pistän musiikin soimaan ja mietin, mitä se minulle kertoo. Sitä voi kuunnella ainoastaan melodiaa, vain lyriikoita tai koko kokonaisuutta. Kyseinen kappale oli yksi niistä, jotka minulle on vastikään esitelty. Se ei välttämättä ole täysin omaa musiikkimakuani vastaavaa, mutta se kertoo jotain ihmisestä, joka ensimmäiseksi laittoi minut kuuntelemaan sitä. Ja kun tulen kuuntelemaan sitä kappaletta, tulee kyseinen henkilö mieleeni. Huvittavaa kyllä, omaa musiikkimakuani vastaa harva ystävieni kuuntelema musiikki. Silti pidän niistä. Juuri edellä mainitusta syystä: ne tuovat ystäväni mieleeni, vaikka he olisivat kuinka kaukana. 

Musiikki voi motivoida, antaa voimaa ja jaksamista suorittaa vaadittu tehtävä loppuun. Pukuhuoneissa soi usein joku mahtipontinen musiikki luomaan voittajafiilistä. Musiikki voi rauhoittaa, auttaa nukahtamaan ja saada paremmalle tuulelle.Se voi myös auttaa ilmaisemaan tunteita. Joskus löytää lyriikat, jotka kertovat paremmin sen, mitä omalla sisimmässään ajattelee. Musiikki saattaa tuoda mieleemme hetkiä, tapahtumia ja ajanjaksoja, jotka ovat takanapäin, mutta muistamisen arvoisia. Joskus jopa hetkiä, joiden muistaminen satuttaa. Onhan musiikki myös tapa viettää aikaa ihmisten kanssa. Sen voimaa on mahdoton ennustaa, helppo aliarvioida. 

Raskaampi musiikki on arkeani. Se saa minut rentoutumaan, hyvälle tuulelle ja ajatukset muualle. Joskus se myös heijastaa tunteitani. Rauhallisempi musiikki kuitenkin yleensä tekee tuon tehtävän. Niiden sanoitukset, melodia ja yleisfiilis ovat mahdollisesti herkempiä, joten niistä löytää nopeasti yhteensopivia osia omaan tunnetilaansa. Yhdessä ne täyttävät elämäni, luovat yhteyden ihmisiin ja pitävät yllä muistoja.

Because every moment has its music.

Ikävän tyynylle kotini teen

Kävin tässä äskettäin Keski-Suomen suunnilla ja sain suuren annoksen muisteluita siitä, minkälainen viime vuosi oli parhaimmillaan. Kävin opistolla, jossa vietin viime vuodesta suurimman osan päivistä. Istuin tutussa ruokalassa tutun ystävän kanssa ja pelasin biljardia tutussa ympäristössä. Vietin illan toisen ystäväni kanssa, jonka kanssa jaoin kämpän yhdeksän kuukautta. Jonka kanssa jaoin käytännössä ilot ja surut. Jonka kanssa katsoin outoja myöhäisillan dokumentteja ja saippuasarjoja. Väkisinkin palasi ikävä, jota en osannut odottaa, kun huomasi, ettei ihmiset ole muuttuneet mihinkään.

Ikävä on sana, jotka pelkäsin käyttää. Se on niin voimakas.Se saa samalla heikoksi, mutta toisaalta voi tuoda motivaatiota ja voimia. Ikävä on asia, jonka merkityksen opin kahdessa vuodessa. Se ikävä oli ainoastaan huono asia. Nyt olen oppinut myös ikävän hyvän puolen. Sen, joka tuo voimavaroja arkeen. Ikävöin elämässäni uutta tärkeää ihmistä, jonka kanssa arjen jakaminen on välillä hankalaa pitkän välimatkan takia.Ikävöin viime talvea, kun kävimme porukalla pulkkamäessä, tarvoimme lumessa ja katsoimme joka viikko elokuvia. Ikävöin viime kevättä, kun joimme keskellä yötä teetä, pelasimme lautapelejä ja luimme porukalla pääsykokeisiin. Ikävöin viime kesää, jolloin tunsin ensimmäistä kertaa olevani vapaa tekemään niin kuin halusin. Ikävä ei ole pelkästään huono asia. Suurin osa edellä mainituista on hyvää ikävöintiä. Se, että ikävöin ystäviäni, rentoa iltaa elokuvan parissa, poikaystävääni ja vapaata viikonloppua Helsingissä, saa ahkeroimaan arjen päivät saadakseni mahdollisuuden näihin. Se, että ikävöin tärkeitä ihmisiä, saa minut pitämään heihin yhteyttä.

Joskus ikävä turhauttaa, mutta se on merkki, että välittää ja arvostaa niitä ihmisiä, kokemuksia ja asioita, joita ikävöi. Tiedän olevani onnekas, että minulla on noinkin paljon asioita, joita ikävöidä. Se ei tarkoita, ettenkö olisi onnellinen juuri nyt tai ettenkö eläisi tässä hetkessä. Olen varsin tyytyväinen tämän hetkiseen elämääni: tärkeät ihmissuhteet ovat pysyneet ja uusia tärkeitä on muodostunut, oma kämppä ja mahdollisuus jollain tasolla reissata. Uusia ikävöimisen aiheita varmasti tulee ja onkin jo tullut.

Olen varma, ettei ikävä ole vain huono asia. Se saa meidät toimimaan niin, että ikävä katoaisi. Toisin sanoen hakeudumme tilanteisiin, seuraan ja paikkoihin, joissa meidän on hyvä olla. Ja tiedämme, mikä meille on tärkeää. On oikein ikävöidä ihmisiä, joita ei saa takaisin. On oikein ikävöidä ihmisiä, jotka ovat kaukana tai joita ei ole nähnyt aikoihin. Ihmisten myötä ikävöi tapahtumia, joita heidän kanssaan on tehnyt. On oikein ikävöidä kumppania, vaikka tietäisi näkevänsä hänet muutamien päivien päästä. On oikein ikävöidä, kunhan se ei estä elämästä nykyhetkessä.

Ikävä oli turmio reilut puolitoista vuotta sitten silloisten surullisten tapahtumien seurauksena. Nyt ikävä on koti siinä mielessä, että olen sinut sen kanssa. Ymmärrän ikäväni, kohdistuu se sitten mihin tahansa. Olen valjastanut siitä parhaani mukaan voimavaran arjen hetkiin.

Ikävä on voimakas tunne, joka saa meidät toimimaan.

Kaipuu?

Kaipaan kaupungin ääniä. Ikävöin liikenteen meteliä läpi yön. Muistelin tuttua hissin ääntä, joka kuuluu aamuyöstä lähtien rappukäytävästä. Nyt tuntuu, että olen kaukana siitä, kun vielä vajaa kolme kuukautta sitten en olisi osannut kuvitella arvostavani noita pieniä juttuja. Huomasin kaipaavani omaa sänkyäni, omaa valoisaa olohuonettani, pientä keittiökomeroani ja ahdasta eteistäni. Kaipasin tuttua näkyä joelle ja tuulen ulinaa ohuissa ikkunoissani. Unohdin kaiken levottomuuden ja epävakauden siellä seassa. Ei niin, etten siellä ollessani ikävöisi mitään täältä; tv:n ääntä olohuoneesta, kun olen menossa nukkumaan, rapinaa aamutuimaan keittiöstä, luontoa heti kivenheiton päässä ja tuttuja lenkkipolkuja.

Kummallista, miten sitä alkaa kaipaamaan tuttuja piirteitä, vaikka niitä ei pitäisikään minään silloin, kun ne on läsnä arjessa. Kun on joku, mihin verrata, pienetkin asiat saavat merkitystä. On eri asia, antaako niiden merkitä niin paljon kuin ne itsestään haluavat. Niinhän sitä on sanottu, että asiat ovat juuri niin isoja kuin niistä tekee. Oppisin ehkä suodattamaan nuo näkemäni virheet täällä, jos haluaisin. Mutta haluanko? Kun taas karkaan kohti Aurajoen rantaa, tulen luultavasti kaipaamaan asioita täällä. Mitkä niistä saan kannettua mukaani sisimmässäni? Tiedän kokemuksesta, että kaikkea Turusta en kykene kuljettamaan tänne lapsuudenkotiini. Joitain asioita vain kaipaa silloin, kun niitä ei ole. On itsestä kiinni, miten sopeutuu tilanteeseen. 

Niin sitä huomaa vain ikävöivänsä sellaista, mikä on viimeiset kolme ja puoli kuukautta ollut silmien alla. En tiedä, onko se Joulun henki vai kaikki, mitä tässä viime aikoina on tapahtunut, mikä saa minut painottelemaa ensimmäistä kertaa kunnolla näiden kahden kotini välillä. Joku viisas on joskus sanonut seuraavaa: ''Home is where your story begins ''. Ota sitten selvää, kummassa oma tarinani alkaa, missä se jatkuu ja onko paikalla oikeastaan väliä. 

                                                                                                                                                                  

Panoksena tulevaisuus

Katse tulevaisuuteen on kuin katse horisonttiin: ääriviivat kykenevät näkemään, mutta yksityiskohdat puuttuvat tai ovat epätarkkoja. Koskaan ei voi tietää, mitä horisontin pilvien ja usvan takaa lopulta paljastuu. Se on kuin kaunis auringonlasku, jota kohdin pyritään epätoivoisesti soutamalla kovempaa, mutta joka loppuen lopuksi saavutetaan vasta, kun ollaan sinut virtojen kanssa.

Tulevaisuus on asia, jota jokainen pohtii. Se on myös asia, johon voimme vaikuttaa omalta osaltamme päätöksillämme, mutta joka kuitenkin tuo tullessaan aina jotain, jota emme ole voineet suunnitella. Tulevaisuuteen ei voi nähdä. Muuten olisi liian helppo nähdä virheensä ennen kuin tekee ne. Jos liikaa miettii tulevaisuuttaan, ei näe, mitä sillä hetkellä on nenän edessä, ei näe mahdollisuuksia nykyhetkessä. Silti on väistämätöntä olla pohtimatta tulevaa ja päätöksiä, jolla luomme pohjan sille.

Tämä siis luo ristiriidan tämän hetkisen elämääni. Tasapainottelen vaikeiden päätösten kanssa ja yritän saada nykyhetkestä mahdollisimman paljon irti, ettei tarvitsisi jälkikäteen murehtia. Pyrkimykseni kuitenkin edelleen on elää mahdollisimman hyvin nykyhetkessä. Kevät vaikuttaa vielä niin kaukaiselta. Siellä ne pääsykokeet kuitenkin häämöttävät ja sitä ennen on tehtävä päätöksiä. Tammikuu kurkkii kohta jo ovelta, ja on aika muuttaa taas kurssia. Alkaa kova työ, painostus ja hikoilu. Elämä täyttyy taas kolmannen kerran paksuista opuksista, jotka tulisi osata mahdollisimman hyvin – ja sekään ei silti aina riitä. On luentopapereita siellä täällä ympäri kämppää, avonaisia kirjoja pyykkitelineen päällä ja sängyn alla sekä pieniä, keltaisia muistilappuja muistuttamassa siitä, mitä seuraavana päivänä pitää lukea, jotta pysyy aikataulussa. Kaikki tuo, jotta saisin mahdollisuuden elää tulevaisuuttani niin kuin toivoisin, opiskelemalla.

Niinhän sitä sanotaan, että kolmas kerta toden sanoo; ei siis yhtään minkäänlaisia paineita. Selkärepussa painaa kirjojen lisäksi panokset: joko taas uusi välivuosi tyhjän päällä tai aukinainen ovi yliopistomaailmaan. Painetta ei poista mitenkään se, että tietää yrittäneensä parhaansa jo kahdella ensimmäisellä kerralla. Mitä uutta siis on enää tehtävissä? Se ei edellisillä kerroillakaan tuottanut haluttua tulosta. Pitää yrittää enemmän, samalla varoa yrittämästä liikaa? Unohtamatta sitä, että tässä on vielä vuosi elettävänä ennen kuin tuo uusi tulevaisuus – sellaisenaan kuin se sitten määräytyy – alkaa. Eikä sitä vuotta haluaisi heittää hukkaan, ohittaa ja unohtaa, että siinäkin on mahdollisuuksia ja velvollisuuksia. Tasapainottelua. Jos voisin, jakaisin itseni kolmeen osaan. Yksi pitäisi huolen sosiaalisesta elämästäni. Toinen istuisi nenä kiinni kirjassa ja pyhittäisi seuraavat neljä, viisi kuukautta oppikirjoille. Ja kolmas tekisi töitä, jotta leipää ilmestyisi pöytään.

Enää ei ole varaa ottaa väärää taktiikkaa käyttöön. On toivottava, että ratkaisu, jonka avulla on päättänyt selvitä tästä koettelemuksesta, on sopiva. Liikunnan ja lukemisen tasapainoinen yhteiselo ripauksena sopiva määrä sosiaalisia kanssakäymisiä on toivottavasti avaimeni onnistumiseen. Toivoen tietenkin, ettei sosiaalisuus jää erittäin niukalle. Tiukka treeni- ja lukuaikataulu, jotta pystyy pitämään edistymistään silmällä. Väliin vapaa-aikaa. Ei kuulosta vaikealta? Kokemuksesta tiedän, että se on. En ole enää noviisi niin kuin olin kaksi vuotta sitten, kun menin kädet täristen ensimmäisiin pääsykokeisiini itsevarmana ja luottavaisena. Nyt kaikki nuo kolme ovat kadonneet. Kädet eivät tärise, itsevarmuus on tiessään ja luottavaisuus kadonnut tuhkana tuuleen. Jäljellä on vain toive siitä, että on tarpeeksi älykäs.

Toukokuussa se alkaa taas. Kolmannen kerran. Sitä ennen edessä ovat raskaat, painostavat, mutta toivon mukaan anteliaat neljä kuukautta. Tulevaisuus peilaa isoimpia päätöksiämme nykyhetkessä ja lähtulevaisuudessa. Nyt voin vielä vaikuttaa siihen, elämällä nykyhetkessä ja tekemällä parhaani juuri nyt, muistamalla omat prioriteettini.

''Don't say you you don't have enough time. You have exactly the same number of hours per day that were given to Louis Pasteur, Michelangelo, Da Vinci and Albert Einstein.''