tiistai 18. maaliskuuta 2014

Raskas taakka


''Vierii kyynel, vierii toinen, vierii
silmistä vesi veden jälkeen
rinnoilta helmoille, helmoilta
joeksi ja joesta järveen
järvi syvä kuin synkin suru on
musta kuin yötaivas pimeä...''



Kotiteollisuus, Tuonelan koivut


Joskus tapahtuu asioita, jotka hävittävät maan jalkojen alta, kaatavat seinät päälle ja romuttavat maailman. Asioita, joiden jälkeen on koottava itsensä pienistä muruista takaisin kokonaiseksi. Menetyksiä, joiden jälkeen ei usko koskaan palaavansa jaloilleen. Suuria avohaavoja, joiden ei usko koskaan parantuvan. Silloin tuntee kipua, jota ei vielä ole koskaan tuntenut, tuntee itsensä pieneksi maailman isoissa kourissa, kärsii painajaisista vielä vuosienkin jälkeen.

Aina kuulee sanottavan, että aika parantaa haavat. Oma kokemukseni on, että aikaa tarvitaan paljon. Ei ole helppoa antaa jonkin ison asian vain unohtua, päästä yli siitä, vaikka kuinka haluaisi. Surulla on kuulemma eri vaiheita, jotka tulee käydä läpi ennen kuin asiasta pääsee yli. Mitä jos ei vaiheidenkaan jälkeen pääse asiasta kokonaan yli? Mitä jos alitajunta ajoittain huijaa ja saa sinut esimerkiksi uskomaan, että voit vielä soittaa jollekin rakkaallesi, vaikka hän ei enää olisikaan keskuudessamme? Se on julmaa. Kun muistat sekunnin päästä asian oikean laidan, se tuntuu samalta kuin voisi kuvitella tuntuvan, jos pikajuna ajaa ylitsesi huippunopeudella ja silti jäät kitumaan eloon. Omia ajatuksia vastaan on vaikea taistella silloin, kun ne yrittävät lyödä sinut maahan. Jokainen on tuomittu tuntemaan surua ja menetyksiä jossain vaiheessa elämää. Se on osa tätä matkaa. Joten meidän on vain hyväksyttävä se?

On niin monta eri tapaa käsitellä surua. Aika, joka toipumiseen menee, on varmasti täysin yksilöllistä. Päivä päivältä, vuosi vuodelta se helpottaa. Silti eteen varmasti aina tulee päiviä, jolloin joku asia - ehkä hyvin pienikin juttu - saa sinut muistamaan kaiken sen taas uudestaan. Sitä ajan myötä oppii myös peittämään osan reaktioistaan jollain tapaa. On pakkokin, sillä kaikki uudet tuttavuudet tai kaukaisemmat ihmiset eivät voi tietää haavojasi ja arpiasi. Joskus jonkun kysymys saattaa viiltää syvältäkin, mutta on vain nieltävä se ja näytettävä kuin se ei olisi osunut arkaan aiheeseen. Se on osa selviytymistä. Ihminen on evoluution myötä oppinut sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin, jotta selviytyisi. Ihminen on ohjelmoitu jatkamaan ajan myötä elämäänsä, tulipa tielle mitä tahansa.

Omasta kokemuksesta voin myös sanoa, että sanonta ''mikä ei tapa, vahvistaa'' on paikkaansa pitävä. Oman historiansa kanssa pitää osata elää ja ammentaa sieltää voimaa ja kestävyyttä tulevia koetuksia varten. Silloin voi todeta itselleen, että selvisin siitäkin, joten selviän tästäkin. Toisaalta suru tekee myös heikoksi, koska silloin on joku heikko piste, mihin osuessa saattaa romahtaa.

Kolhuitta tätä elämää ei kuitenkaan läpi kuljeta. Jokaisella on oma taakkansa. Kaikkea ei kai tarvitsekaan yrittää ymmärtää. Emme saa ihmistä takaisin, joka on poistunut keskuudestamme. Emme voi muuttaa elämän kiertokulkua. Emme pysty vaikuttamaan kaikkeen millään. Voimme kuitenkin pitää menetetyt ihmisetkin aina mukanamme. Onneksi on olemassa paikka, johon voi tallettaa kaikki hyvät muistot kaikista rakkaista, ja joka tuntee kivun, ikävän ja ahdistuksen lisäksi myös iloa, rakkautta, onnea ja toivoa - nimittäin sydän.

Ikävää ei kuulukaan unohtaa. Sen kanssa kuuluu vain oppia elämään.







3 kommenttia:

  1. Aivan mahtava teksti! Osaat kirjoittaa äärettömän tunteikkaasti ja vivahteikkaasti, tekstejä on mielyttävä lukea vaikka aiheet ovat toisinaan rankkoja. Lopetus "nimittäin sydän" sai aikaan spontaanin hymyn. Ja asia mistä puhut ja miten siitä puhut ei voisi olla paremmin ilmaistu :) terv. M

    VastaaPoista