Novelli: Polkuja, osa 1.

Alkusanat: Sain kuin sainkin inspiraation ja aineksia hieman pidempään novelliin, kuten edellisessä blogikirjoituksessani uhkasin. Vielä en tiedä, minkälainen tarinasta kokonaisuutena tulee, toivottavasti luettava, hieman pohdiskeleva ja selkeä jatkumo, ettei eri osia ole liian vaikea lukea, kun ne ilmestyvät toisista erillään. Edelleen tämä projekti jännittää minua itseänikin. Pidemmittä puheitta, tässä siis ensimmäinen osa:

POLKUJA 

Osa 1.

Mitä onni on?
Se on olla terve. Olla rakastettu, haluttu. Omistaa perhe. Olla tyytyväinen itseensä. Olla tyytyväinen elämäänsä. Osata rakastaa. Osata haaveilla. Osata nauttia elämän pienistä iloista.

Oli täysikuu, se ikävin yö kuukaudessa, kun unta häiritsi tuo iso möllöttävä esine taivaalla. Kävelin vesirajaa pitkin paljain varpain antaen pienten laineiden hieman kastella jalkojani matkallaan. Vesi oli ihmeellinen asia. Se antaa paljon, mutta osaa myös ottaa kovalla kädellä, jos sitä ei kunnioita. Osaisimpa itsekin olla samanlainen; vahva ja lempeä samaan aikaan.

Kuu piirsi kuunsillan merelle. Olin joskus lapsena kuullut tarinan, että kuunsiltaa pitkin henget toisesta maailmasta saapuivat tänne meidän maailmaan tekemään taikojaan. Olin aina ollut skeptinen kaikkea yliluonnollista kohtaan. Elämä on juuri sitä, mitä se on, sellainen millaisena sen näemme. Kaikki on kiinni omasta päänupista.

    Oli elokuu. Illat olivat vielä melko valoisia. En pitänyt mitään kiirettä kotiin, huomenna ei tarvitsisi olla missään. Ja kotona ei odottaisi kukaan, vain kasa pyykkiä ja likaiset tiskit. Hymähdin itsekseni. Olisikohan elämäni voinut mennä toisin? Mitä jos kotona odottaisikin joku, tiskit olisi pesukoneessa ja pyykkivuori olisi suurempi kahden ihmisen pyykeistä?

Tammikuu 1986, perjantai. Pienessä omakotitalossa keskellä rauhallista lähiötä oli valot vielä keittiössä, vaikka kello oli kolme aamuyöllä. Huoneessa kävi kova kuhina. Siellä oli nainen, joka selkeästi oli raskaana. Hänen seuranaan oli mies ja vanhempi nainen. Mies kantoi isoa laukkua mukanaan samalla kuin tuki raskaana olevaa vaimoaan tämän laahustaessa ulko-ovea kohti. Vanhempi nainen antoi viimehetken ohjeita pariskunnalle samalla kun puhui puhelimeen. ''Kyllä, he ovat tulossa. Viisitoista minuuttia, niin he ovat perillä. Kiitos!'' hän sanoi ja sulki luurin. ''Sairaalassa odotetaan teitä, kiirehtikää! Jos synnytys alkaa autossa, muistakaa, mitä olen neuvonut'', hän huikkasi vielä ovesta, kun mies käynnisti jo autoaan.

    Vartin kuluttua sairaalan pääovi oli jo näkyvissä ja ovella odotti kaksi hoitajaa pyörätuolin kanssa. Nainen piteli vatsaansa ja näytti tuskaiselta. Tuntia myöhemmin syntyi maailmaan kaunis tyttövauva, joka sai nimekseen Isabella. Hämärässä sairaalahuoneessa ylpeä isä piti esikoistaan sylissä. Vanhempi nainen istui vieressä kyyneleet valuen. Sairaalasänky oli tyhjä. Raskaana ollutta naista ei näkynyt.

Pyöräni nojasi isoa koivua vasten parkkipaikan vieressä. Polkaisin itseni kyytiin ja vilkaisin kelloa; puoli kymmenen. Olisin puolen tunnin sisällä kotona. Tiet olivat rauhallisia, vain harva liikkui näköjään enää tähän aikaan. Muutama koiranulkoiluttaja tuli vastaan. Katsoin pitkään yhtä pariskuntaa taluttamassa valkoista, pientä koiraansa. Miksi minä en ole saavuttanut jotain tuollaista...? Pakostikin tuli ajateltua joskus, että oliko minussa jotain vikaa. Sain ihmisiä katoamaan läheltäni, harvoin jäämään pysyvästi. Niin oli aina ollut. Kaveritkin vaihtuivat usein uuden koulun myötä. Kaipasin pysyvyyttä, turvaa ja varmuutta. En jatkuvaa muutosta ja epävarmuutta joka asiasta. Suurimpaan osaan tuntui, etten itse voi edes vaikuttaa. Elämä vaan kulkee omaa tahtiaan ja raahaa minua mukanaan.

Nuori nainen avasi kerrostaloasunnon oven illalla kymmenen aikaan. Eteisessä vastaan tuli pieni maatiaiskissa, joka tuli heti puskemaan emäntäänsä sääreen. Asunnosta kuului miehen ääni, joka tervehti ja kehotti tulemaan syömään. Keittiöstä puski ihana ruoan tuoksu. Nainen nosti kissansa syliin, viskasi ballerinat pois jalastaan ja asteli keittiöön, missä odotti valmiiksi katettu pöytä ja avattu punaviinipullo. Mies muiskautti pusun naisen poskelle, ja ojensi salaattikulhon. ''Vietkö tämän samalla pöytään?'' hän kysyi. Nainen nyökkäsi. He istuutuivat molemmat puisen ruokapöydän ääreen, vaihtoivat päivän kuulumiset ja nauttivat hyvästä ateriasta. Elämä osasi olla harmonista ja onnellista. Tällaiset hetket olivat naiselle korvaamattomia.

Avasin asuntoni oven. Täysi pimeys. Olin unohtanut jättää valot eteiseen, jotta olisi muvamampi saapua. Heitin balleriinani jalasta ja lampsin eteiseen. Tiskivuori oli juuri siinä, mihin olin sen jättänyt lähtiessäni. Puhelimenikin oli näköjään jäänyt ruokapöydälle, ja nyt siinä vilkkui merkkivalo; isä oli yrittänyt soittaa. Katsoin kelloa, se näytti kymmentä. ''Soitan hänelle aamulla'', ajattelin ja menin jääkaapille hakemaan mikroateriaa. Samalla kuin mikro humisi lämmittäen einesateriaani pistin television olohuoneessa päälle. Edes jotain elämän ääniä taloon. Lösähdin sohvalle vesilasi kädessä ja vaistomaisesti ajattelin, kuinka kiva olisi, jos joku löhöäsisi siinä sohvalla kanssani.