Tuo ilta oli mieleenpainuva. Ajauduin huomaamattani porukkaan, jossa käytiin syvällistä keskustelua menneisyydestä. Meitä oli viisi istumassa pienen sohvapöydän ympärillä ja jakamassa mietteitä. Silloin tapasin sinut. Olit yksi noista viidestä. Samana iltana tajusin myös, ettei vanhoilla menetyksillä ollut enää niin suurta kivun aiheuttajaa, kun löysi jotain yltiöpositiivista. Olimme tunnin verran porukassa keskustelleet, mitkä asiat olivat vaikuttaneet itsekuhunkin aikanaan suurella kädellä. Katsoin tyhjää viinilasiani ja nousin lähteäkseni täyttämään sitä. Viinitonkan luona ei ollut muita, katselin valikoimaa ja päädyin samaan punaviinin, mitä olin ottanut aikaisemmin. ''Me ei olla varmaankaan ennestään tuttuja?'' kuului ääni takaaltani. Käännyin ja näin sinut. Ojensin käteni kohteliaaseen kättelyyn ja totesin: ''Emme varmaankaan, olen Isabella.''
Polut ovat osa elämää. Ja osa elämää ovat suuret tunteet, niin positiiviset kuin negatiivisetkin. Olen aina pyrkinyt ajattelemaan, että jotenkin näiden ääripäiden on oltava tasapainossa jokaisen yksilön elämässä. Niin ainakin toivon. Toki sitä ei voi tietää enen kuin on kokenut sen kaiken kirjon, mitä oma elämä on matkallaan tuonut. Ilman iloa ja surua elämä olisi kuitenkin suoraa, tasaista tietä; emme osaisi arvostaa iloa ilman surua.
Ja jos joku kysyy, mitä onni on, vastaisin seuraavasti: onni on olla sinut itsensä kanssa, onni on osata olla onnellinen ja rakastaa, onni on osata löytää hopereunukset synkimmästäkin pilvestä. Asioilla on tarkoitus korjaantua.
''Ajatko sinä vai minä?'' kysyi mies kävellessään matkalaukun kanssa autolle. nainen hymähti ja heitti autonavaimet miehelle. ''Jätithän kissalle tarpeeksi ruokaa?'' nainen kysyi ja sai vastaukseksi reippaan nyökkäilyn. ''Hyvä, ja hyvää vuosipäivää muuten''. Mies hymyili ahtaessaan tavaroita auton takapoksiin. ''Hyvää vuosipäivää'', hän vastasi. Nainen kävi mielessään viimeiset viisi vuotta elämästään pikakelauksena; kuinka paljon asiat olivat yhtäkkiä muuttuneet. ''Ankeat hetket tai huono-onnisuus ei ole este sille, ettei voisi saada elämäänsä onnen. Se vain on osattava ottaa vastaan, kun sitä tarjotaan'', hän ajatteli itsekseen noustessaan autoon.
''Isabella, onko kaikki hyvin?'' mies kysyi. Nainen hätkähti ajatuksistaan takaisin tähän hetkeen. ''Kyllä, loistavasti. Mennään!'' hän vastasi hymyillen. Auton perävalot näkyivät pian liikennevaloissa. Asunnon ikkunaan jäi harmaaraitanen kissa odottamaan isäntäperhettään lyhyeltä reissultaan kotiin. Se hyppäsi alas keittiön pöydältä ja kävi maate pehmeään petiinsä. Se eli hetkessä. Menneisyys on menneisyyttä, nykyhetki on tärkeintä.
Polut ovat osa elämää. Ja osa elämää ovat suuret tunteet, niin positiiviset kuin negatiivisetkin. Olen aina pyrkinyt ajattelemaan, että jotenkin näiden ääripäiden on oltava tasapainossa jokaisen yksilön elämässä. Niin ainakin toivon. Toki sitä ei voi tietää enen kuin on kokenut sen kaiken kirjon, mitä oma elämä on matkallaan tuonut. Ilman iloa ja surua elämä olisi kuitenkin suoraa, tasaista tietä; emme osaisi arvostaa iloa ilman surua.
Ja jos joku kysyy, mitä onni on, vastaisin seuraavasti: onni on olla sinut itsensä kanssa, onni on osata olla onnellinen ja rakastaa, onni on osata löytää hopereunukset synkimmästäkin pilvestä. Asioilla on tarkoitus korjaantua.
''Ajatko sinä vai minä?'' kysyi mies kävellessään matkalaukun kanssa autolle. nainen hymähti ja heitti autonavaimet miehelle. ''Jätithän kissalle tarpeeksi ruokaa?'' nainen kysyi ja sai vastaukseksi reippaan nyökkäilyn. ''Hyvä, ja hyvää vuosipäivää muuten''. Mies hymyili ahtaessaan tavaroita auton takapoksiin. ''Hyvää vuosipäivää'', hän vastasi. Nainen kävi mielessään viimeiset viisi vuotta elämästään pikakelauksena; kuinka paljon asiat olivat yhtäkkiä muuttuneet. ''Ankeat hetket tai huono-onnisuus ei ole este sille, ettei voisi saada elämäänsä onnen. Se vain on osattava ottaa vastaan, kun sitä tarjotaan'', hän ajatteli itsekseen noustessaan autoon.
''Isabella, onko kaikki hyvin?'' mies kysyi. Nainen hätkähti ajatuksistaan takaisin tähän hetkeen. ''Kyllä, loistavasti. Mennään!'' hän vastasi hymyillen. Auton perävalot näkyivät pian liikennevaloissa. Asunnon ikkunaan jäi harmaaraitanen kissa odottamaan isäntäperhettään lyhyeltä reissultaan kotiin. Se hyppäsi alas keittiön pöydältä ja kävi maate pehmeään petiinsä. Se eli hetkessä. Menneisyys on menneisyyttä, nykyhetki on tärkeintä.
Kuva: https://www.facebook.com/Maanantaikappaleita
Tähän päättyi tämä novellisarja. Iso kiitos niille, jotka ovat sen lukeneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti