Novelli: Polkuja, osa 2.

Elokuu vuonna 1993. Isabella asteli käsikkäin isänsä kanssa suojatien yli kohti isoa, punaista rakennusta. Isabella oli seitsemänvuotias ja menossa ekaa päivää kouluun. Luokassa odotti monta vierasta kasvoa. Isä suukotti tytärtään otsalle ja lähti vilkuttaen vielä luokkahuoneen ovelta. Isabella huokaisi syvään. ''Koulusta saat paljon kavereita'', isä oli sanonut. Isabella katsoi ympärilleen. Hän ei nähnyt kaverita, hän näki kasan viertaita ihmisiä, jotka tuijottivat häntä. Pieni kaupunki, jossa kaikki tunsivat toisensa, ja hän erottui siksi joukosta. He olivat juuri muuttaneet seudulle. Isä oli saanu uuden työn kaupungista ja Isabella sai aloittaa koulun aivan uudessa ympäristössä. ''Se tekee teille hyvää, ei vanhat muistot kummittele niin pahasti ja saatte aloittaa alusta'', isoäiti oli sanonut. Nyt Isabella ei näkisi isoäitiäänkään niin usein, sillä naapuritalon sijaan tämä asui nyt useiden tuntien ajomatkan päässä. Ja isoäiti oli jo vanha, linja-autot eivät olleet enää hänen mielestä mukavia.
    Muutamaa tuntia myöhemmin Isabella näki tutun kasvon koulun portilla. Isä oli tullut hakemaan, ensimmäinen koulupäivä oli ohi. Tyttö katsoi isänsä kasvoja, joilta paistoi väsymys ja kalpeus. Uusi ympäristö stressasi kumpaakin, niin tytärtä kuin isääkin.

Heräsin auringonpaisteeseen, joka hiipi sisään kaihtien lävitse. Venyttelin ensin kunnolla, nousin ylös ja tein aamupalaa. Normaali aamu. Tänään halusin kuitenkin saada paljon aikaiseksi. Eilisiltainen pyöräretki ja sen tuoma kaipuu oli vaivannut koko yön, joten halusin mahdollisimman paljon tekemistä, ettei ankeus täysin iskisi. Puin juoksuhousut jalkaan ja laitoin handfreen puhelimeen valmiiksi ennen kuin ampasin ulos. Sää oli mitä mainioin juoksemiseen. Ja samalla saatoin soittaa isälle. Rupattelimme niitä näitä, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Joskus tuntui, että minulla oli vain hänet ja hänellä vain minut - vaikka ympärillämme oli muitakin ihmisiä; sukulaisia, ystäviä ja naapureita.
    Palasin hikisenä, mutta tyytyväisenä, kotiin. Lopetin puhelun isäni kanssa eteisessä, oli mennyt yli tunti lähdöstäni ja puhelun alkamisesta. Jäin puolivahingossa selaamaan puhelimeni muistiin tallennettuja numeroita. Suurin osa näistä ihmisistä, entisistä koulukavereista, oli kadonnut matkan varrella elämästäni, jääneet johkin, eikä heistä ollut kuulunut. Omaakin syytä varmasti osittain. Olin tottunut lapsena liikkuvaan elämäntapaan, joten en ollut osannut jäädä heti aloilleni, kun muutin pois kotoa. Automaattisesti vaihdoin maisemaa, aloitin jossain taas alusta. Ikä alkoi kuitenkin niin sanotusti painaa jo sen verran päälle, että haikailin aloilleen asettumisen perään. En ollut tosin koskaan ajatellut sen tapahtuvan yksin. Olin lapsenakin tuudittautunut siihen ajatukseen, että kun olen iso, löydän jonkun, jonka kanssa pysyä yhdessä ja samassa kaupungissa pitkään.

Nuori nainen, siinä kolmissakymmenissään, saapui juoksulenkiltä kotiin. Asunto oli melkein tyhjä, vain kissa kuului raapivan jossain, toivottavasti omaa raapimispuutaan. Nainen katsoi kelloaan; se oli vähän vailla kaksitoista. Vapaapäivää olisi vielä jäljellä reippaasti ja toinen puoliskokin saapuisi kotiin vasta kolmen tunnin päästä. Nainen lysähti sohvalle ja pisti television päälle: ei mitään katsomisen arvoista. Hän sulki sen samantien ja otti keskeneräisen kirjan käteensä. Jostain sivujen välistä tippui valokuva. Kuva oli muutaman vuoden vanha, siinä olivan hän ja hänen miehensä Kroatian reissullaan. Naista alkoi hymyilyttää kaikki ne muistot, joita kuva toi mieleen. Hän nousi ylös sohvalta valokuva kädessään ja meni keittiöön. Jääkaapin ovessa oli miehen kirjoittama muistilappu siitä, että kissanhiekka oli loppumassa. Nainen repäisi muistilapun pois ja pisti valokuvan tilalle magneetilla kiinni. Aika oli kulunut nopeasti. Nainen oli varma, ettei siitä ollut niin montaa vuotta, kun hän oli pohtinut, mihin suuntaan elämässään lähtisi. Ja tässä hän nyt oli, omassa kodissaan pienen perheensä kanssa. ''Hyvin valittu'', hän naurahti.

Istuin sohvalla edelleen käyden läpi puhelimeni numeromuistia. Bongasin sieltä yhden numeron, joka ei ollut niin kovin vanha. Ja hän asui ainakin puolivuotta sitten samassa kaupungissakin. Painoin vihreää luuria ja kuuntelin hälytysääntä. Reipas naisääni vastasi yllättävän pian luurin toisesta päästä. Hätkähdin, mutta heti perään sain jo sanoja suustani. Oli niin mukava kuulla tuttu ääni.