Novelli: Polkuja, osa 3.

Vuosi 1998, elokuu. Isabella seisoi isänsä vieressä mustiin pukeutuneena. He olivat aamulla ajaneet viitisen tuntia paahtavassa helteessä isoäidin asunnolle. Nyt he seisoivat osana suurempaa ihmismäärää saattamassa isoäiti viimeiselle matkalle. Isabellaa suretti enemmän kuin hän uskalsi myöntää.
    He olivat muuttaneet viisi vuotta sitten pois isoäisin naapurista, eivätkä olleet sen jälkeen nähneet kuin muutaman kerran vuodessa. Isoäiti oli pysynyt täällä, kotoisassa kaupungissa, kun Isabella ja hänen isänsä olivat viiden vuoden aikana vaihtaneet neljästi kaupunkia. Huomaamatta isoäiti oli käynyt huonokuntoiseksi, ja viimeisen vierailun aikana Isabella oli nuoresta iästään huolimatta huomannut erilaisen väsymyksen isoäidin kasvoilla. ''Älä huoli, kultaseni. Se kuuluu elämään. Emme voi asialle mitään, vaikka haluaisimme'', isoäiti oli lohduttanut. Kun sairaalasta oli soitettu, että isoäiti oli joutunut sydänvian takia teho-osastolle kaksi viikkoa sitten, oli Isabella aavistanut, mitä tuleman piti. Hän ei ollu vielä koskaan käsitellyt kuolemaa, koska oli edellisellä kerralla tärkeän ihmisen kuollessa ollut aivan vastasyntynyt. Mutta menetys oli hänelle tuttu tunne.

''Isabella, onko kaikki hyvin?'' kuului ovenraosta. Nainen hätkähti. Hän oli ollut niin syvällä kirjan lumoissa, ettei ollut kuullut, kun mies oli tullut töistä kotiin. ''Joko kello on kolme?'' nainen kysyi. Mies nyökkäsi hymyillen ja kysyi, mitä tämä puuhaili. Nainen nosti kirjaansa hieman ylemmäksi, jotta mies näki sen kannen. ''Soitiko tänään isällesi, että tulemme viikonoppuna käymään ja käymme haudallakin?'' mies kysyi. Nainen nyökkäsi. ''Isä tulee hakemaan meidät viiden maissa perjantaina. Ehdimme syödä, kun olet tullut töistä.''

Istuin pihakahvilassa jäätee edessäni ja katselin tarkkaavaisena ympärilleni. Ihan mielenkiinnosta halusin testata, vieläkö tunnistaisin nuo tutut kasvot ne nähdessäni. Pahus kyllä auringonpaiste sai kaikki ihmiset käyttämään aurinkolaseja, mikä teki tunnistamisesta vaikeampaa. Yhtäkkiä joku kuitenkin kolisteli tuoliani takaanipäin. Vilkaisin hätkähtäen ja näin lyhythiuksisen naisen aurinkolaiseissa ja vihreässä mekossa. ''Voisiko olla...?'' ajattelin. Samantien nainen avasi suunsa ja tunnistin äänen sillä sekunnilla! ''Pitkästä aikaa, en olisi tunnistanut, jos en olisi osannut etsiä. Voi pieksut, kyllä osaa olla kuuma. No, mitäs sinulle kuuluu?'' nainen aloitti. Kasvoilleni levisi leveä hymy. Aina yhtä puhelias, jotkut asiat eivät vain muutu.
    Istuimme kahvilassa kaksi tuntia, vaihdoimme kaikenmaailman kuulumiset ja jutustelimme niitä näitä. Kävi ilmi, että tämä entinen koulukaverini oli pitänyt hieman paremminkin yhteyttä muihin kouluporukkaamme kuuluneisiin. Hän oli päätynyt kokiksi, aivan niin kuin oli teinivuosinaan uhonnut. Sen tosin tiesinkin, olimme sattumalta törmänneet hänen työpaikallaan puolivuotta sitten, kun olin käynyt siellä syömässä isäni kanssa. Sen jälkeen olimme kahvitelleet muutamaan otteeseen, mutta jostain syystä oli tullut taas pitkä tauko. Ja toisaalta siinä nyt istuessamme, tuntui, ettei viime tapaamisesta olisi mennyt niin kauaa.
    Kaksi päivää myöhemmin tapasin entisen koulukaverini uudestaan. Hän oli kutsunut minut illanviettoon, jossa oli muitakin tututtuja kasvoja kouluvuosilta sekä iso liuta aivan vieraita ihmisiä. Monet tunnistivat minut vuosienkin takaa, useimmat heistä olivat tulleet kauempaa asti juhlistamaan porukan jälleennäkemistä. Jos olisin sinä päivänä tiennyt, kuinka suuri vaikutus tuolla jälleennäkemisellä oli, olisin varmaan ollut alusta alkaen kananlihalla.