Neljä jalkaa enemmän

 Kaksi + Kaksi + Neljä

Meidän perheen vuosi alkoi mielenkiintoisesti, kun tapasimme Bellan. Hän oli tuolloin kahdeksan viikkoa vanha, kun saimme ensimmäisen kontaktinne häneen Turun eläinsuojeluyhdistyksessä. Olin haltioissani, kun tämä kaunis, nelijalkainen karvakasa lumoavineen ruskeineen silmineen käveli ovesta sisään! Muutama päivä tästä myöhemmin soitimme yhdistykseen ja sanoimme ottavamme pennun. 

Odottavan aika on tunnetusti pitkä. Nuo kaksi viikkoa olivat ihan mahdottomia. Tavaroita alettiin hankimaan heti, nimeä mietittiin kuumeisesti ja vinkkejä etsittiin tuttavilta ja netistä. Samalla sitä jännästi ikävöi Bellaa, vaikka hän ei varsinaisesti vielä ollutkaan perheenjäsenemme. 

Kun se päivä saapui, että kaarsime eläinyhdistyksen pihaan, saimme luovutuskirjan ja rokotuskortin, koiranruokaa ja lopulta Bellan vaaleanpunaisessa hihnan päässä tallustelemassa, se tuntui epätodelliselta. Olin toteuttanut kaksi haavettani: hankkinut pentukoiran ja tukenut samalla hyvää asiaa. Bellahan ei varsinaisesti ole pelastuskoira sen normaalissa merkityksessä. Se oli asunut käytännössä koko siihen astisen lyhyen elämänsä elänsuojeluyhdistyksen turvissa koko oman pentueensa kanssa. Nyt meidät oli valittu yhdeksi onnekkaaksi perheeksi, joka sai antaa näille nappuloille kodin.

Meidän sekarotuinen kakaramme saapui kotiin tasan viikko sitten. Tämä viikko on ollut täynnä iloa, myllerrystä, uuden oppimista ja opettamista, pissojen putsausta, aikaisia herätyksiä ja ulkona ramppaamista, stressiä yksinolosta, huolestuneisuutta ja onnistumisen iloja. Olemme kauniin, eläväisen ja fiksun pennun ylpeitä omistajia!

Meidän koiravauvamme on 11 viikoa vanha, nimensä mukaisesti kaunis (Bella = italiaksi 'kaunis'). Taisimme saada juuri sellaisen koiran, kun halusimme.

Taas maanantai..

Maanantait.

En tosiaankaan voi sanoa pitäväni niistä millään tavalla. Ihan sama oliko työtön vai työelämässä, maanantait eivät ole koskaan napanneet. Ensimmäinen aamu viikonlopun jälkeen, ensimmäinen aikainen herätys, ensimmäinen työpäivä. Ja se tuntuu ikuisuudelta. Jo sunnuntai-iltana alkaa ahdistamaan seuraava päivä. Maanantaista on pitkä matka perjantaihin, viikonlopun alkuun. Ja viikonloppu on niin olemattoman lyhyt. Sen jälkeen tulee taas maanantai. Ei siis ihme, että suuri osa meistä vihaa tuota päivää. 

Maanantaiaamut ovat kamalia. Kello soi. Sen äänen on melkein kerennyt jo unohtamaan kahtena päivänä. Aamuäreydestä puhuin viime tekstissäkin. No, maanantaina se on varmasti lähes kaikilla. Ja pahempana. Maanantai kulkee hitaasti, kello tikittää minuutit niin kuin ne olisivat tunteja. Eikä asiaa auta se, että kelloa tuijottaa koko ajan. Maanantaisin on yleensä väsynein, käy hitaasti ja toivoo ajatuksen pysyvän mukana tekemisissä. Asiakaspalvelutyössä näkee, kuinka maanantai vaikuttaa asiakkaisiinkin. He ovat vähemmän hymyileväisiä, veteliä ja tykkäävät kuluttaa lounaaseensa enemmän aikaa kuin keskellä viikkoa.

Minussa asuu sisäinen Karvinen. 

Maanantai-viha on hyvin yleistä. Itselläni maanantait ovat niitä päiviä, jolloin olen vähiten ahkera, vähiten motivoitunut, eniten aamuäreä ja jolloin toivoisi vain saavansa hautautua peiton alle piiloon koko päiväksi.Lisäksi tuntuu, että aivot ja ajatus jumittavat koko ajan. Päässä on pelkkää lumisadetta tai koko päivä kulkee täysin vieraalla kielellä ilman tekstityksiä.

Tätä aihetta puitiin viime maanantaina töissä. Kun kaikki saapuivat paikalle, useimmat vielä hieman myöhässä, kellään ei ollut hauskoja juttuja kerrottavana, vitsejä jaettavana tai hyvi letkautuksia. Kaikki tekivät ilmeettömänä aamutyönsä. Päivän mittaan päivä hieman kirkastui, alkoi päästä taas jyvälle asioista ja töistä. Kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että maanantait ovat ikävimpiä ja pahimpia päiviä viikossa. Asiasta pystyi jo keskustelemaan. Hassuna yhteensattumana radiosta vielä pärähti soimaan The Banglesin Manic Monday -kappale. Muistan istuneeni tauolla, vesilasi kädessä ja jääneeni kuuntelemaan kappaletta ja sen sanoja. Sen jälkeen huomasin hymyileväni: siitä on tehty laulukin. 

Tähän liitän nyt tuon kappaleen omistettuna kaikille maanantai-vihaajille. Sanat eivät varmaankaan voisi olla paremmat aiheeseen.  Enjoy your manic Monday! Huomenna on jo tiistai!!

Kauppatorin kahdet kasvot

Jokainen turkulainen tietää Turun kauppatorin. Se on lähestulkoon keskellä kaupunkia, ja se on bussien välietappi. Liikettä siellä on runsaasti. Silti se jotenkin tuntuu aina kovin rauhalliselta päivisin. Ihmiset siirtyvät bussista toiseen, mutta jos itse yrittää kiirehtiä, tuntuu kuin moni katsoisi paheksuvasti huokaillessani heidän takanaan tai kirien ohi ahtaassakin paikassa. Ihmiset pysähtelevät juttelemaan törmäämiensä tuttujen kanssa, odottelevat busseja ja jäävät ihastelemaan kauppatorin tarjontaa toripuolella.

Kaikki kuitenkin on hyvin erilaista pimeään aikaan, aamusella...

Olen itsekin vasta siirtynyt näihin ruuhkaisiin työläisbusseihin. Aamuisin totta kai se oma bussi on aina myöhässä, vaihtoajat toiseen bussiin ovat lyhyitä, joten se on kiinni minuuteista - ja etenkin liikennevaloista - ehtiikö omaan bussiinsa .

Aamuisin kauppatori näyttää toisenlaiset kasvonsa. Kaikki ovat kiireisiä. Ihmisiä säntää kauheassa kiireessä joka paikkaan tuima ilme kasvoillaan. Edessä meneviä tönitään ohittaessa, bussijonoissa kiilataan, juostaan uhkarohkeasti punasia valoja päin ja bussi joutuu soittamaan torvea...

En itsekään kerennyt omilta kiireiltäni huomamaan tätä, kunnes yksi aamu ajattelin aamuäreyteni lävitse sitä, kuinka voisin mennä yhtä aikaisemmalla bussilla kauppatorille. Olin kyllästynyt juoksemaan bussista A bussiin B, joka liian usein oli lähteä nenän edestä liikkeelle. Kun viimein kerkesin aina siihen viimeiseen bussiin, jolla olisin ajoissa töissä, olin hengästynyt mutta myös entistäkin aamuäreämpi. Minulla kun on taipumusta sellaiseen... Niinpä kerrankin itselläni oli aikaa seurata vierestä muita kiireisiä, äreitä, juoksevia turkulaisia yrittämässä ehtiä töihin.

Se oli kuin sekasoppa. Kaikki vain tuijottivat eteensä ja kipittivät. Oli hän mies tai nainen. Bussin perässä juostiin, jos se ehti lähtemään. Osa napattiin kyytiin puoliksi ajotieltä. Jonoissa tuupittiin, ähkittiin, kiroiltiin, etuiltiin ja lopulta istuttiin bussin penkeille tuima ilme kasvoilla ja suu mutrussa tuijottaen kelloa, että koska lähdetään. Pohdin sitä kireyttä hetken ja tulin tulokseen, että itse olen täysin samanlainen. Töihin on aina kiire, sieltä ei parane myöhästyä. Ja kun on riippuvainen busseista, se käy stressaavaksi. Tämä stressi näkyy ja purkaantuu nimenomaan kauppatorilla aamuisin, kun useita, useita ihmisiä on samassa tilanteessa...

Juostuani siis aina siihen viimeiseen mahdolliseen bussiin, istuttuani ensimmäisestä ulosmeno-ovesta heti seuraavaan penkkiriviin, käytävän puolelle odottamaan omaa pysäkkiä ja päästyäni perille, aloitan vasta päiväni. Siihen asti olen aamuäreä: olen herännyt, joussut, istunut bussissa kelloa kytäten, juossut, rikkonut liikennesääntöjä menemällä punaisia päin, juossut ja selvittänyt tieni bussiin. Sen jälkeen olen taas bussiaikataulun armoilla. Kun vihdoin olen ajoissa töissä, saatan vasta huokaista. Työpäivä ei aina ole mitään verrattuna matkaan aamulla.

 Kun sitten iltapäivällä palaan bussilla kauppatorille, kaikki se kiire, stressi ja hermostuneisuus on sieltä kadonnut. Ja itse yrittäessäni kiirehtiä kotiin, ehtiä johonkin bussiin tai hoputtaa itseäni kauppaan, saan taas pahoja katseita... Valoisuus on muuttanut taas kauppatorin kasvot. Aina seuraavaan aamuun asti.

Ps. Tosin aamuäreyteni ei kenties ole helpottunut, sillä vartti pimeässä, kosteassa ulkoilmassa saa joskus yhtä äreäksi kuin kiire...

 

Tässä meille kaikille aamuäreille kappale, joka itsellä soi useasti aamuisin! :)

Huuda!

''Huuda, huuda ilosta
Huuda, huuda vapaudesta
Huuda, huuda onnesta
Ja sä voit poistuu hymyillen''

- Haloo Helsinki, Huuda!

Uuden vuoden kunniaksi tällainen reipas lyriikka tänne. Uusi vuosi oli ja meni, tinaa valettiin, syötiin hyvää ruokaa, juotiin viiniä, skumppaa ja vähän muutakin, poltettiin tähtisädetikkuja ja katseltiin raketteja sateenvarjon alta.  Oli jännä huomata, miten yhteen päivään latautui kauheasti kaikkea: kun kello oli viisi aamuyöllä, mentiin nukkumaan lähinnä vain sen takia, että jossain vaiheessa siinä päivällä oli päästävä sängystä ylöskin ja takaisin kotia. 

Jos tinaan on uskominen, tämä vuosi ei ainakaan kartuta säästörahoja omalta osaltani, mutta sitäkin enemmän muuta hauskaa tinani ennusti tulevalle vuodelle. Kukaan meistä ei niinkään uskonut uuden vuoden lupauksiin... Omani tein jo aikaisemmin, tosin sitä ei varsinaisesti uude vuoden lupaukseksi voi kutsua. Tavoitteeseeni pyrkiminen vaan sattuu alkamaan tässä tammikuun alussa. Kyse on kuntoilusta ja ruokavalion parantamisestä. Sen piti alkaa jo tänään... Jos kuitenkin vasta ensi viikolla? (Ellei siivoamista lasketa kuntoiluksi??)

Tältä vuodelta odotan jokseenkin paljon. Taas on luvassa pääsykokeita, työharjoittelu jatkuu... Toivoisin myös, että tämän vuoden aikana onnistuisi muutto isompaan asuntoon ja pikkuinen taaperoinen koiranpentu päiviemme täytteeksi. Eniten kuitenkin odotan tasaista vuotta täynnä onnea (ja ehkä hieman rahaakin), vakiintunutta elämää tärkeässä parisuhteessa ja muutamaa hieman isompaa käännekohtaa positiiviseen suuntaan! Tasaisuudesta on lupaavia merkkejä, sillä viimeinen puoli vuosi on ollut oikein miellyttävän vauhdikasta ja tasaista kyytiä! 

Alussa oleva Haloo Helsingin kappale soi uuden vuoden aattona työpäiväni aikana ainakin uusi kertaa, ja jotenkin miellyin sen sanoista osan sopimaan juuri uuteen vuoteen ja sen riemukkaaseen tunnelmaan ja ''uuden alkuun''.

''Onneen et, ystäväni, tarvitse muuta kuin täyden maljan jota täyttää vielä täydemmäksi'' - Tommy Tabermann

Hermanni

Tässä on minun ja Hermannin tarina.

1.päivä:

Hermanni saapui kotiini pienessä rasiassa, joka oli peitetty kannella. Tovin sitä ihmettelin ja tutkin, kunnes löysin mukana tulleet ohjeet. Kurkkasin kannen alle ja näin vaaleaa taikinaa. Koska Hermanni ei tykkää olla kannen alla eikä jääkaapissa, löysin sille paikan keittiöhyllystämme ja peittelin sen hellästi ohuella liinalla.

Alku Hermannin kanssa on ollut helppoa, mutta pelkään kovin, ettei se viihdy ja kostaa sen lopputuloksessa. En edes uskalla kurkata, onko se elossa. Hermanni on lahja hyvältä ystävältäni ja entiseltä kämppikseltäni Keski-Suomen ajoiltani. Hermanni on ystävyyskakku, jonka voi saada ainoastaan lahjana. Ideana on se, että sitä hoidetaan kymmenen päivän ajan, siitä osa annetaan matkan varrella eteenpäin, sitä ruokitaan ja sekoitellaan ohjeiden mukaan, kunnes viimeisenä päivänä siitä leivotaan tuoksuva ja herkullinen kakku!

Kymmenen päivän matka jännittää, vaikka toisaalta en malta odottaa sitä, mitä tästä vielä tulee. Huomenna alkaa varsinainen hoitaminen. Täytyy vain toivoa, että viikonlopun yli odottaminen postissa ei aiheuttanut kovin suuria ahdistuksia Hermannille, ja että se puhkuaa eloa vielä.

2.päivä:

Hipsin tänään aamulla katsomaan keittiönhyllyllä asustelevaa Hermannia. Koostumus oli jo hieman muuttunut, taikinasta oli tullut paksumpaa ja sitkeämpää sekä eloisamman näköstä. Sekoittelin sitä hieman ennen töihin lähtöäni ja jätin sen taas peiton alle nukkumaan. Töistä tultuani sekoittelin taas vähän Hermannia. Tänään en muuta hänen lisäkseen ole voinut tehdä. Taikinan sekoittelu on kuin koiran silittäminen Hermannille: se tekee sen iloiseksi ja eloisaksi. Muutama kerta päivässä pitää Hermannin jo elossa. 

3.päivä:

Tänäänkin oli sekoittelupäivä Hermannin kanssa. Koostumus on jo muuttunut, ja kasvua on näkyvissä. Hermanni on paljon taikinaisempaa ja eloisampaa, se kuplii ja sekoittuu paremmin. Paljoa en tänäänkään voinut tehdä Hermannin hyväksi, sillä pitää olla kärsivällinen. Hermanni kuitenkin vaikuttaa tyytyväiseltä hyllyssä peiton alla. 

4.päivä:

Tänään oli Hermannin ruokapäivä. Hermannille annettiin hieman vehnäjauhoja, maitoa ja sokeria, jonka jälkeen se näyttikin kylläiseltä ja kasvoi silmissä isommaksi ja isommaksi. Niinpä Hermanni palasi kylläisenä hyllylle odottamaan huomisaamua ja uutta hoivotuokiota. 

5.päivä

Tänään jälleen Hermanni kaipasi hieman sekoittelua. Voi että, kun taikina pieni oli kasvanut jo hyvin suureksi! Olemme yhteisen matkamme puolessa välissä. Viiden päivän kuluttua Hermanni päätyy uuniin ja sen kautta massuihimme. Elossa hän ainakin on ja näyttää voivan hyvin! 

6.-8.päivä

Hermannin kanssa suju jälleen sekoitellen. Taikinasta on kasvanut paksumpaa ja se tuoksuu ihan pullataikinalta! Hermanni vaikuttaa tyytyväiseltä ja pullistelee peittonsa alla, jonka takia sekoittaminen on entistä tärkeämpää. 

9.päivä

Tänään Hermanni oli taas nälkäinen. Ruokin sen samalla tavalla kuin neljäntenä päivänä; hieman vehnäjauhoja, sokeria ja maitoa. Lisäksi tänään oli Hermannille iso päivä! Se jakaantui viiteen osaan! Neljä näistä osista lähti kohti uutta kotia. Kaksi näistä saa toivottavasti kotinsa Turusta, mutta yksi lähti Somerolle ja toinen Pyhtäälle. Toivottavasti nämä Pikku-Hermannit pysyvät elossa matkan ajan ja selviävät koitoksistaan päästäkseen hyvään hoivaan. Oma Hermannini palasi huomattavasti pienempänä takaisin hyllylle peiton alle odotellen kuulumisia pikkuveljiltään ja odottaen huomista, isoa pävää! 

10.päivä

Tänään oli Hermannin suuri päivä!! Alkuvalmistelut oli tehty aamulla ja kun sopiva rako tuli, aloin kasvattamaan Hermannia kohti kakuksi tuloa. Ensin Hermanni tarvitsi hieman ruokaa: kanamunia, jauhoja, sokeria, kanelia ynnä muuta. Tässä vaiheessa jo tuoksui hyvältä! Sitten pistettiin uuni lämpenemään ja pian Hermanni sinne paistumaan. Tunnin kuluttua katsoin, kuinka Hermanni oli muuttunut muhevaksi kakuksi, se oli saanut ruskean värin itseensä ja kohonnu oikein mallikkaasti sekä tuoksui erityisen hyvältä! Vielä en ole uskaltanut maistaa, millainen Hermannistani tuli! En halua kokea sitä yksin. Olen silti varma, että tämä kymmenen päivän urakka on ollut tämän arvoista. Kenties Hermannin hoitamista tulee hieman ikävä ensimmäisinä päivinä, mutta osa Hermanneista jatkaa muualla kasvuaan. Nam.

Kokemus oli mukava ja varmasti ainutkertainen!

Hermanni valmiina :)

 

Matkalla aikuisuuteen

Aika kuluu siivillä.

Viime aikoina olen huomannut suuria muutoksia itsessäni verrattuna edellisiin vuosiin. Yksi vuosi taas räpsähti tilille tuossa viikkojen saatossa, ja niin naurettavalta kuin se näin nuoren suusta kuulostaa, se tuntuu. Rauhoittuminen ja paikalleen asettuminen on tapahtunut. Pikkuhiljaa tietenkin. Menoa ja meininkiä kyllä löytyy, mutta kotiviikonloput tai rauhalliset viikonloput ovat olleet suosiossa.Tarvetta mennä koko ajan ei enää ole. Rahaa alkaa laittaa sivuun isompia suunnitelmia varten. Itsestään on alkanut pitää huolta entistä enemmän: panostamaan kuntoiluun ja terveyteen. Hauskanpito on edelleen tärkeää, mutta sen eri muotoja on tullut hyödynnettyä enemmän. Erilaisessa seurassa eri tapa viettää hauskaa. Ja uusiakin tapoja on löydetty.

Tänä vuonna syntymäpäivänikin vietin hyvin rauhallisissa merkeissä ilman ihmispaljoutta ja juhlia. Vaikka niin olikin alunperin tarkoitus. Viikonlopun saapuessa tuli käytyä istumassa iltaa avomiehen ja yhden läheisimmän kaverin kanssa. Ja se kävi vallan mainiosti minulle. 

Kenties se teinimäinen kapinahenki on jäänyt johonkin pois varustuksesta lopullisesti. Näin myös toivon. Edelleen mieluusti elän hetkessä, nautin päivä kerrallaan. Mutta siinä sivussa huomaan jo tekeväni pitkäaikaisia suunnitelmia ja haaveita. Niin sanotusti tuuli on laantunut, se ei lennätä minua enää myrskyn lailla eri paikkoihin ja kehota minua olemaan täysi mysteeri minulle itsellenikin. Muutos on ollut toivottu ja ihailen sitä, että olen päässyt tähän asti.

Rauhan tyyssija on kotiutunut minuun. Olen tyytyväinen elämääni, näen siinä niin paljon kaikkea hyvää. Vaikka ammatti on vielä hakematta, olen huomannut, että elämä on kuljettanut minua tähän pisteeseen syystä. Ainut, mikä enää aiheuttaa levottomuutta, on nimenomaan vakituisen opiskelupaikan puuttuminen. Ja sekin tulee toivottavasti vielä jossain vaiheessa. Eräs tuttuni totesi, etten voikaan olettaa saavani kaikkea, kun elämä kukoistaa kaikilla muilla osa-alueilla.

Iänhän sanotaan olevan vain numero. Sitä se varmaankin vain on, sillä jossain vaiheessa jokainen haluaa lopettaa vuosien laskemisen, viettää niitä 25-vuotissyntymäpäiviään kuudennetta kertaa. Itsessä tuntuu vain, että lisävuosi on tehnyt paljon. Ihmeitä ei tosin tapahtunut yhdessä yössä, vaan pikkuhiljaa viimeisen vuoden aikana. Sopivasti näin syntymäpäivän tienoilla hoksasin vain asian. Heijastan sen jotenkin ystävistäni. Heijastan sen siitä, että tänään postissa tuli jälleen ''Kiitos, mutta ei kiitos'' -kirje opiskelupaikasta ja osasin ottaa pettymyksen paremmin kuin koskaan.Tähän vaikuttaa niin moni muukin asia kuin ikä.

Omasta mielestäni aikuistuminen on henkistä kasvamista, paikoilleen asettumista. Tietenkään kaikki aikuiset eivät asetu paikoilleen. Tuollaiseksi olen vain aina kuvitellut oman aikuistumisen. Nyt tässä sitä ollaan. En ole halukas muuttamaan pois nykyisestä kaupungistani. Enkä ajattele palaavani siihen, kun elämäni oli käytönnössä matkalaukussa, valmiina lähtöön. En sano olevani kokonaan aikuinen, mutta kasvanut olen paljon. Edelleen joskus lapsettaa ja huumori on joskus siellä teini-ikäisen minäni tasolla! Siinä täytyy kumppanin vain sitten kestää hetki sitä likkamaista hihitystä. En pidä elämääni yhtään sen tylsempänä kuin ennenkään, päinvastoin vastahan se alkoi todenteolla käymään mielenkiintoiseksi!

(Ehken kuitenkaan vielä ala etsimään harmaita hiuksia tai ryppyjä...)

Ruokakulttuuria

Olen siunattu sillä, että olen päässyt matkustelemaan jo pienestä pitäen silloin tällöin. Kreikka, Italia, Portugali, Saksa. Pari vuotta sitten aloin matkustella itsekseni ystäväni kanssa ja nyt kumppanini kanssa.

 Ruoka on aina osa matkustelua. Italiassa on pakko maistaa paikallista pizzaa ja pastaa, vaikka sitä lajistoa saa Suomessakin. Kreikkalainen salaatti maistuu Kreikassa kaikkien perinneruokien lisänä. Saksassa tuli maistettua bradwurstia, vaikka makkara ei kuulu suosikkiruokiini. Paikalliseen ruokaan pätee pääsääntöisesti sama sääntö kuin muutenkin matkusteluun: maassa maan tavalla. Lontoossa piti maistaa fish&chipsiä, Skotlannissa syötiin perinteisiä skottilaisia leivoksia. Se on osa kokemusta, osa kulttuuria. Ruoka kertoo aina jotain maasta, sen ihmisistä ja perinteistä.

Jos joku ulkomaalainen ystäväni tulisi Suomeen, mitä tarjoaisin? Luultavasti perunamuusia ja lihapyöryköitä, kirjolohta, marjapiirakkaa tai marjapuuroa, perunasalaattia... Ja ehdottomasti mämmiä! Mitä ne kertovat Suomesta tai suomalaisista? Ainakin moni raaka-aineista tulee luonnosta. Ehkä miedot mautkin kertovat meistä jotain.

Jotta ruokakulttuuri ei ihan unohtuisi täällä kotosuomessakin, suosin silloin tällöin erikoisia ruokapaikkoja. Blinejä, sushia, kiinalaista, thaimaalaista, italialaista, turkkilasta... Kaikkea löytyy, kun osaa etsiä. Sushi on yksi suosikestani. 

Tänään tein jotain, mitä olen haaveillut tekeväni jo jonkin aikaa: tein itse sushia. Ohjeita löytyy netistä useita ohjeita, joita etukäteen tutkin, jotta tiedän vähän, mitä tuleman piti. Ja onnistuin! Japanilainen kulttuuri saapui tänään keittiöömme wasabin ja surinamin kera. Syömäpuikot kädessä ja sivistyneesti tuli nautittua iso pino suosikkisushiani, makia. 

Sushia en ole toistaiseksi syönyt sen alkuperäisessä ympäristössä eli Japanissa. Kenties joku päivä. Tällä erää nautin kuitenkin heidän herkustaan tanakasti jalat Suomen maaperällä, joko ammattilaisen tekemänä tai omassa keittiössä. Mitä sushi kertoo japanilaisista? Suupalat ovat pieniä, kuten myös annokset. Niin ovat ihmisetkin siellä päin maailmaa pieniä, kaposia. Riisiä on paljon, kuten kaikissa aasialaisissa ruoissa. Mietoa ja tulista yhdistetään, sillä wasabi on erittäin tulista! Haarukkaa ja veistä ei vain yksinkertaisesti voi käyttää, mikä pakottaa kokeilemaan japanilaisten omia ruokailuvälineitä. Ja makuelämys on värikäs! Kuten maan historia ja kulttuurikin.

Suorastaan eksoottista. Ainakin näin pohjoismaalaiselle. Mutta niinhän se menee, meille tuttu arkiruoka on turistille eksoottista mahdollisesti. Viime matkoilla on kuitenkin huomannut, että ravintoloita, jotka tekevät paikallista ruokaa, saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Kumpa maiden oma ruokakulttuuri vain säilyisi, eikä pikaruokalat tai globalisaatio vie kaikkea mennessään. 

Omatekoisia susheja.