Sunnuntaina oli Turun eläinsuojeluyhdistyksen avoimet ovet, jonne suuntasimme miehen kanssa hyvän asian puolesta. Mukanamme veimme hoitolan koirille säkillisen ruokaa. Eläinhoitola ottaa vastaan aina lahjoituksia, niin ruokaa kuin tavaraa, mutta avoimet ovet ovat oiva mahdollisuus yhdistää hoitolaan tutustuminen ja lahjoitus samalla kertaa.
Turun eläinhoitola tuli meille tutuksi parisen vuotta sitten. Kohta kaksi vuotta sitten astelimme sinne ensimmäisen kerran tietämättä juuri mitään yhdistyksen toiminnasta. Silloin menimme katsomaan paimen-/vetokoirapentuetta, joka oli tullut hoitolan huomaan hyvin, hyvin pieninä eläinlääkärin kautta. Vahinkopentue, joka haluttiin osittain lopettaa, mutta eläinlääkäri ei suostunut. Pentuja oli enää kaksi neljästä, vain yksi vailla kotia enää.
Me olimme suunnitelleet koiran ottamista jo tovi, otettu yhteyttä bordercolliekasvattajiin ja kyselleet pentueita. Näissä nappuloissa oli bordercollieta ja alaskan malamuuttia. Emme voineet olla menemättä katsomaan jäljellä olevaa tyttöpentua, koska kuin kohtalon tahdosta, vain tyttö oli jäljellä ja tytön nimenomaan halusimme. Nassikkamme oli tuolloin 8 viikkoa, temmelsi kodin saaneen veljensä kanssa hoitolan tiloissa. Olimme ottaneet selvää malamuutista rotuna, borderi olikin jo itselleni tuttu. Rakastuin heti: ruskeat silmät, sosiaalinen luonne, kippurahäntä ja leikkisät eleet.
Lähdimme hoitolalta sinäpäivänä hmyissä suin ja mietteliäänä. Seuraavana iltana soitin hoitollalle, ettei viimeiselle pennulle tarttenut enää etsiä kotia, se tulisi meille! Meille kerrottiin, ettei roduyhdistelmä olisi niitä helpoimpia ja että koirasts kasvaisi iso ja vahva. Me tiesimme sen jo. Borderin oman arvon tunto ja vahva luonne yhdistettynä malamuutin kovapäisyyteen ja fyysiseen voimaan vaatisi kuria. Olimme valmiita! Paimenkoira, jolla riittää kestävyyttä ja kasvaa isoksi turvaksi vierelle, emme voineet vastustaa. Viikkoa myöhemmin haimme pennun kotiin, ja tuossa se nyt makaa jaloissa melkein kaksi vuotiaana ja 20 kiloa painavampana vetojuhtana. Hetkeäkään en ole katunut, Bellasta kasvoi sosiaalinen ja lempeä koira älykkyydellä ja vahvalla luonteella höystettynä. Meille täydellinen!
Tuo visiitti ei jäänyt viimeiseksi. Kolmesti olemme käyneet sen jälkeen katsomassa toista koiraa hoitolalta Bellalle kaveriksi. Kahdesti olemme myös käyneet avoimilla ovilla ja kerran vain näyttämässä yhtä "joulukakaroista" hoitolan henkilökunnalle. Joka kerta hoitolaan mennessä tunnen kiitollisuutta siitä, mitä olemme hoitolalta saaneet: perheenjäsenen. On siis mukava antaa tilaisuuden tullen jotain takaisin, vaikka jo koiran adoptoiminen eläinhoitolalta on auttamista hyvän asian puolesta.
Sunnuntaisesta visiitistä jäi hyvä mieli. Koirapuolella suurin osa asukeista oli ilmeisesti väliaikaisia asukkaita tai "henkilökuntaa". Kissoja sen sijaan valitettavasti oli paljon. Mutta niin oli tavara- ja ruokalahjoituksiakin. Ihmiset oikeasti välittävät. Eläinhoitola on hyvä vaihtoehto kysellä karvaista elämänkumppania, jos ei ole juurtunut rotukoiraan. Oma kokemukseni on, että seropi (eli sekarotuinen piski) on yhtä arvokas ja ihana kumppani kuin rotupi (rotupiski) ja voi olla aivan yhtä kaunis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti