Piiloon peiton alle

Lokakuinen päivä, totta tosiaan. Sumussa ei näe paljoakaan eteenpäin. Sade saa ajatuksetkin harmaaksi eikä ulos tee mieli lähteä ollenkaan. Auringosta ei ole tietoakaan ja tuuli piiskaa sadepisaroita ikkunaan saade sen kuulostamaan siltä kuin joku lapsi heittelisi ikkunaamme kiviä. Teki mieli vain jäädä peiton turviin nukkumaan ja piiloutua ankealta syksyiseltä ilmalta. Pakko oli kuitenkin nousta ja aloittaa päivä. Painelin koiran kanssa pihalle lenkillä, missä tuuli puski vastaan niin, että koirakin luimisteli korviaan ja näytti närkästyneeltä. Kukaan muu ei ollut liikenteessä paitsi koiranomistajat. Olikin oikea koiranilma... Kyllä siinä kerran jos toisenkin tuli kirottua Suomen säätä ja toivottua lunta maahan.

Onko pakko mennä ulos?

Jottei aivan mielikin harmaantuisi ilmasta, pistin kesäistä musiikkia soimaan ja yritin ajatella lämpimiä ajatuksia. Yritin myös lohduttaa itseäni, että ehkä se lumi pian tulisi maahan ja tulisi kunnon talvi, päästäisiin tästä ankeasta välivaiheesta pois.

Pidän syksystä, mutta alkusyksystä: en tästä sateisesta, pimeästä, räntäisestä ja tuulisesta loppupuoliskosta. Ja tätä vaihetta kun voi kestää vielä helposti kuukauden päivät. Saisikin menolipun aurinkoon, johonkin lämpimään. Koska sellaiseen ei ole mahdollisuutta juuri tällä hetkellä, on tyydyttävä lämpöisiin kappaleisiin ja ajatuksiin:

''Tuo mulle lämpöö, vie mut aurinkoon.
Valmiina lähtöön, ota mua kädestä kii.
Tuo mulle lämpöö, vie mut aurinkoon.
Valmina lähtöön, yy kaa koo nee vii kuu.''
         - Bärdi, Lämpöö

Sateisia ilmoja ja lämpimiä unelmia. Peitto korville ja lämpimään.

Herkkuhetki

Viikonloppu hujahti nopeasti ja näin sunnuntai-iltana päätin piristää itseäni toteuttamalla viikon päässäni haahuilevan toiveen kokeilla yhtä konvehtiohjetta. Alkuperäise ohjeen ja innostuksen sain Ihan Kaikki Kotona -blogista. Nuo pahuksen konvehdit näyttivät niin hyviltä, että ohje siirtyi pakosti kokeiltaviin ohjeisiin. Tänään ajattelin olevan sopiva ajankohta sille: kaapista löytyi kaksi suklaalevyä ja mantelirouhetta sekä uusi teemaku, ja luppoaikaa oli tovi ennen kuin toinen puolisko palaisi reissusta räjähtyneenä.

Kaikki, mitä tarvitset konvehteihin, on tosiaan kaksi lempisuklaalevyäsi, mantelirouhetta, keksirouhetta, karkkeja tai muuta vastaavaa sekä silikonisen jääpalamuotin tai silikonisen konvehtimuotin. Itse valitsin Maraboun valkosuklaan sekä Daim-maun ja mantelirouhetta, kaapista sattui löytymään konvehteja varten parisen vuotta ostettu silikoninen muottilevy. Sulatin suklaat vesihauteessa erillisissä kupeissa, suunnilleen pala jokaista konvehtia kohti. Siinä tovi vierähti, mutta omista epäilyistäni huolimatta se toimi ja yllättävän tehokkaasti! Sitten lähdetään täyttämään muotteja: ensin valkoista suklaasulaa jokaiseen, väliin mantelirouhetta ja viimeiseksi tummempaa suklaata. Aina kerrosten välissä kannattaa heilutella varovasti muottia, jotta sulanut suklaa levittäytyy tasaisesti muottiinsa. Kun kerrokset on ladottu, pistetään koko paletti jääkaappiin kovettumaan pariksi tunniksi. Sitten ollaankin valmiina herkuttelemaan! Ovat muuten todella hyvä! Kylkiäiseksi keitin suurena teen ystävänä yllättäen teetä: nyt maistokokeessa oli toffee-tee, jonka bongasin viimeisimmällä kauppareissulla suuresta teevalikoimasta. Tuoksu on mitä ihanin ja makukin hieno.

Sopiva hemmottehetki itselle näin sunnuntain kunniaksi ja sopiva kruunaus mukavalle viikonlopulle!

Perjantai-inspiraatioita

Perjantai-ilta.

Ja tämä mieleltään yhtäkkiä vanhentunut nuori neiti istuu puikot ja lankarulla sylissä sohvalla kääriytyneenä paksuun untuvapeittoon. Silmät alkavat mennä jo kiinni ja kello on vasta kahdeksan. Näin käy, kun siippa jättää viikonlopuksi yksin vain koira seurana!

Vakavasti ottaen, kutominen on saanut taas vallan. Näin käy lähes joka talvi, vähintään kerran. Toisen puoliskon pipo valmistui ajoissa, lankaa jäi yli ja kädet tarvitsevat jotain tekemistä telkkarin ääressä! Lisäksi bongasin ihanan hempeää lankaa lähikaupasta... Jos ihan rehellisiä ollaan, kaikki pikku näpertäminen on taas tullut mukaan kuvoihin. ''Harmikseni'' useimmat blogit, joita seuraan, ovat täynnä innostavia ja ihania ideoita! Yritä siinä nyt sitten olla kokeilematta kaikkea... Koska taitoni ovat kuitenkin itseoppijana rajalliset, on pieni mahdollisuus, että tämä inspiraatio ei lähde täysin käsistä. Isoäidin neliöistä tehty peitto tosin houkuttaa kovin.

Osasyy näpertämisintoon on Joulu (ja muu tekemisen puute). Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsinkin, olen taas ajatellut tehdä osan joululahjoista itse. Joulu on tekemisen aikaa. Tehdään jouluruokia, leivotaan, valmistellaan joulukoristeita, paketoidaan paketteja ja väkerretään pieniä lahjuksia. Tänävuonna ruokaa tai joulua ei meidän pieneen kotiimme tehdä, sillä me liitelemme aatoksi Sveitsin rajojen sisäpuolelle, mutta se ei poista lahjojen antamista Joulusta. Itselleni kaikkein vaikeinta on lahjojen keksiminen: mitä kenellekin antaisi? Muutamia ideoita on jo aluillaan, mutta paljon on vielä pohdinnan alla. Muutama pehmeä paketti saattaa odottaa lähisukulaisia tänäkin vuonna.

Tämä perjantai-ilta on sujunut yllättävän nopeast neuloen, nauttien nauhotetuista TV-sarjoista ja maistellen leipäjuustoa lakkahillolla. Alunperin oli tarkoitus kokeilla bongaamaani konvehtiohjetta, mutta ajatuksentajuni hukkui uuden kerän lumoihin. 

Osaako kukaan arvata, mitä tästä lankasekamelskasta muodostuu?

Kutimia ja kuppi teetä

Sunnuntait ovat meidän perheessä perinteisesti rentoja, laiskoja ja löhöilyä. Sängystä noustaan vasta, kun jaksetaan. Syödään sitten kun jaksetaan ja mitä jaksetaan. Puuhaillaan jotain, jos jaksetaan. Ja jos ei jakseta, sitten löhöillään. Tämä syksyisen aurinkoinen sunnuntai sai sentään sen verran liikkeelle, että pistettiin koiraan vipinää ulkosalla, osittain koulutuksenkin puolella. Kotiin kun päästiin, niin istahdin pahaenteisesti koneen äärelle etsimään jotain virikkeitä: enkä jäänyt tyhjin käsin. Ainakin yhden pakollisesti kokeiluun menevän herkkureseptin löysin, joka päätyi ''to do'' -listalle heti ensisilmäyksellä. Samoin hairahduin etsimään kutomisohjeita...

Meillä tulee paremman puoliskon kanssa piakkoin puoli vuotta kihlauksesta, jonka saattelemana olen saanut toivomuksen piposta viime talvena kutomieni lapasten kaveriksi. Toisen puoliskon toiveet vievät joskus taitoni äärirajoille, sillä nytkään kyse ei ole mistään tavallisesta piposta. Ja sanottakoon, että en ole varsinaisesti mikään käsityöihminen, vaikka kutimet pysyvätkin hyppysissäni. Päätin kuitenkin ottaa haasteen vastaan pelokkain ja epäilevin mielin.

Kupponen teetä ja kutimet kaivettuna kesäsäilöstä istahdin sohvalle TV:n ääreen helppo perusohje piposta nenäni edessä toivoen, että omat muokkaukseni siihen ovat loogisia ja toteuttavat saajan toiveet. Saa nähdä, minkälainen silmukkakasa piposta vielä tulee, jännityksellä jään itsekin odottamaan koon sopivuutta ja omia sovelluksiani.

Sunnuntai on vanhan perinteen mukaan lepopäivä, meillä se ainakin otetaan kirjaimellisesti. Kahden tunnin päiväunet alkuillasta lähenevät meillekin jo silti epänormaalisuutta, mutta syyksi nimeän pitkän ulkoilun ja huonot yöunet sekä raskaan ruoan. Siksi kutomisen alottaminenkin otti koville, sillä keskittyminen alun resorireunaan tuntui yllättävän monimutkaiselta tänään. Yleensä en sentään ihan niin tumpelosormi ole kutomisen saralla. Teekupistanikaan kun ei löydy kofeiinia, niin loppuilta luultavasti menee tällaisessa puolihorroksessa myöhäisten päiväunien takia. 

Koko tämä kutominen toi kylläkin vireille ajatuksia joulusta. Vaikka itse vietänkin todennäköisesti joulun muualla kuin Suomessa, silti lahjukset kuuluvat tavalla tai toisella kuvioon. Jospa sitä tänäkin vuonna pyrkisi joitain lahjoja tekemään itse. Se olisi jo silkkaa rahansäästöäkin, mutta luultavasti (toivottavasti) myös mieluisaa lahjan saajalle! Mietintä myssy kun on vasta tekovaiheessa, niin täytyy pistää ajatus muhimaan korvan taakse ja alkaa kehittelemään pikkuhiljaa ideoita paketteihin.

It's Tea Time

Silloin kuin joku tai jotkut asiat painavat tai on kova stressi päällä, turvaudun itse henkilökohtaisesti teehen. Tee rauhoittaa. En tiedä omalla kohdallani, onko kyse sen ainesosista vai enemmänkin siitä, että sen teekupposen ajan tuntuu, että aika pysähtyy ja pystyy levähtämään kaikista ajatuksista. Itsehän juon kofeniinitonta teetä, joten varsinaista piristystä en saa kupposesta, mutta mielentilaan se aika usein helpottaa.

Tänään kaivauduin teevarastolleni. Suosikkejani ovat valkoisen ja mustan teen eri maut, hunajalla makeutettuna. Tänään valikoimasta valikoitui ''Viisasten tee'', ehkä se tuli tässä tapauksessa eniten tarpeeseen nimensäkin perusteella. Otin kaapista suosikki Muumi-mukini ja valmistin teen siihen. Ja sen hetkisen, vajaan vartin, olin stressittömässä autuaassa tilassa, missä mikään negatiivinen ajatus ei häirinnyt. Tuli tarpeeseen...

En ole ollut teen ystävä kovinkaan kauaa: kolmisen vuotta sitten innostuin kämppikseni ja ystävieni avustuksella teehetkistä. Yleensä ne olivat yöllisiä juttutuokioita tai syvällisiä keskusteluhetkiä. Sittemmin kun muutin vuotta myöhemmin yksin asumaan, nuo teehetket saivat nykyisen merkityksensä. Harva tuon teeporukan ulkopuolelta edes tietää, että olen tee-ihmisiä, sillä en julkisilla paikoilla juo teetä ollenkaan ja harvemmin kylässäkään. Yksi syy siihen on nirsouteni teelaaduissa ja hyvänä kakkosena tulee konsepti: tykkään enemmän juoda teetä rauhassa. En miellä kahvilaa tarpeeksi rauhalliseksi, sillä en ole kovinkaan nopea tyhjentämään kupposta tyhjäksi. Teen juominen muistuttaakin minua aina siitä, että joskus täytyy ottaa rauhallisemmin, hidastaa, eikä aina rynniä eteenpäin ja joka suuntaan. Se on sitä niin sanottua omaa aikaa tai ystäväporukalla laatuaikaa, kun juo kupposen hyvänmakuista teetä hissuksiin, nautiskellen. And that's the way I like it.

Näkymätön ystävä

Lapsen mielikuvitusystävät - suloista vai syy huolestua?

Yllä oleva Iltasanomien artikkeli (8.10.2013) antoi minulle inspiraation tällä kertaa. Kuinka monella on ollut lapsena mielikuvitusystäviä? Pitäisikö sen kertoa vanhemmille jotain lapsesta, jos hänellä on mielikuvitusystävä tai -ystäviä?

Itselläni oli lapsena mielikuvitusystävä, Sanna nimeltään. En tiedä, mistä nimi tuli, mutta hänellä oli blondit hiukset ja ruskeat silmät. Minulla oli myös mielikuvituskoiria, kaksi kappaletta. Nimiä en muista, enkä tiedä, oliko varsinaisesti mitä rotuja. En leikkinyt perinteisesti kotia mielikuvitysystävän kanssa, en puhunut hänen kanssaan yleisillä paikoilla tai muutenkaan. Vanhempani tiesivät niistä. Itse en koe, että omat mielikuvitushahmoni olisivat peilanneet mitään yksinäisyyttä tai itseluottamuksen puutetta sen enempää kuin normaali luonteeni lapsena. Minulla oli paljon kavereita lapsena, joiden kanssa leikin niin päiväkodissa kuin vapaa-ajallakin. Jos jotain tämä mielikuvitysystäväni peilasi, niin kenties haavetta siskosta. Halusin pienenä isosiskon. En osannut täysin selittää, miksi. En pahemmin koskaan valittanut olevani ainut lapsi, mutta samalla toivoin, etten olisi. Olin tyytyväinen lapsuuteeni, enkä tuntenut varsinaisesti minkään puuttuvan. Se oli vain sellainen ''kun muillakin on'' -haave. Ja siksi luultavasti mielikuvitusystäväni oli sellainen kuin hänet kuvittelin: minua vanhempi, ujompi, pidempi... Koirat, ne ovat selkeämmin selitettävissä: olen pienestä asti halunnut koiraa, mutta perheen allergiat estivät sen.

Minusta mielikuvitusystävät kertovat lapsen mielikuvituksesta. Itselläni luki toisen luokan kirjoitustehtävän kommenttina opettajalta ''erittäin vilkas mielikuvitus''. Ja se ei ollut yhtään liioiteltua. Hyvä mielikuvitus on osittain hyvä asia, osittain huono - näin ainakin sen itse koen. On tervettä ja hyvä, että lapsella on ideoita, mieli saa lennellä vapaana ja luovasti ja löytyy kekseliäisyyttä. Toisaalta, itselleni se on aina kostautunut unissa: olen aina ollut kova näkemään painajaisia, osittain mielikuvitukseni takia. Osasin nimittäin kuvitella myös pahoja asioita mieleeni. Omasta  mielestäni vilkas mieli, järjettömät ideat ja ajatukset, epäloogiset mielikuvitusmaailmat ja suuruudenhullut haaveet kuuluvat lapsuuteen. Järkevästi ehtii ajatella ja suunnitella täyspäiväisesti aikuisenakin.

Jostain syystä itselläni on mielikuva, että tytöillä on useammin mielikuvitusystäviä kuin pojilla. Itse en pitänyt teekutsuja mielikuvitusystävieni kanssa, mutta sellaisista olen kuullut. Tai kenties pojat eivät vain niin helposti myönnä mielikuvituskavereitaan ulkopuollisille. 

Olen myös aika varma, että monia lapsia mielikuvitusystävät auttavat, kuten artikkelissakin mainittiin. Yksinäisille he voivat olla ainoita ystäviä, tuoda seuraa ja itseluottamusta. Monille ne voivat heijastaa sitä, minkälaiseksi haluaisivat itse tulla. Joillekin mielikuvitusmaailma voi olla vain ajankulutusta. Toki ne voivat kertoa vanhemmille jotain lapsistaan. Ja kuten artikkelissa sanottiin, joskus on syytä ottaa tietyt merkit vakavastikin merkkinä ongelmista. Suurimmalta osin uskon kuitenkin, että mielikuvitusystävät ja -maailma ovat hyvästä. Ehkä me jopa lapsina opimme jotain näiltä näkymättömiltä kavereiltamme. Lapsen maailma on mysteeri meille aikuisille, vaikka jokainen meistä on kerran lapsi itsekin ollut.

Hetki paitsiossa

 ''I used to think that life was ugly and a mess
well I was right but what else to do other than your best
the meaning of it all you find within yourself
I hold the key but where's the door
I kick it in

Whatever that I want I will get
I'll take the beatings too and all the blame
but father you're the one that I miss
I'm thankful that I have our loved ones near.´´

 - Volbeat, Our loved Ones

Musiikki. Jälleen kerran tekstin inspiraationa. Kotiuduin lenkiltä, ruokin koiran ja hieman itseäni. Istahdin koneelle ja mietin, että mitä sitä tekisi, ihan vielä ei nukuttaisikaan. Avasin Spotifyn huvin ja urheilun vuoksi.  Sain ystävältäni linkin Youtuben kautta erääseen kuuntelemaani bändiin. Aloin kuuntelemaan kappaletta ja totesin, että uusi single ilmestynyt. Kävikin ilmi, että uusi kokonainen albumi!

Tässä on siis tullut elettyä elämää musiikkipaitsiossa. Musiikkia on kyllä tullut kuunneltua, mutta ei ehkä niitä bändejä, joita ennen seurasi ja kuunteli aktiivisemmin. En oikein osaa sanoa, mistä moinen johtunut, kenties vain ollut niin kiire. Tai sitten kyse on ollut siitä, etten ole juurikaan yksin kuunnellut musiikkia. Siksi huomasinkin, että moni kuuntelemani artisti on tässä paitsioajassa ehtinyt julkaista uuden albumin.

Tämä johtikin siihen, että otin ohjat omaan käsiin ja päätin viettää hetken omaa aikaa musiikin parissa. Rakastan musiikin kuuntelua yksin. Ei tarvitse välittää, pitääkö joku toinen samasta kappaleesta tai yhtyeestä. Toki seurassa musiikinkuuntelu on mukavaa, mutta erilaista. Yksin kun kuuntelee, saa jankata vaikka kymmenen kertaa samaa kappaletta halutessaan ja fiilistellä rauhassa lyriikoita ja musiikkia. Siispä kuulokkeet painettiin päähän ja painettiin playta. Illan satona muun muasssa oli Volbeatin lisäksi ihanan tuttu tuulahdus menneestä eli Dream Theater ja Five Finger Death Panch. Pääasiallisesti uutta materiaalia, mutta eihän vanhoja klassikoita ja suosikkejaan saa unohtaa! Oli rentouttavaa vain istua ja puuhata jotain pientä samalla kuin hyvä musiikki soi korvissa ja saattoi rauhassa fiilistellä musiikkia ja maiskutella lyriikoita.

Tässä pieniä maistiaisia illan musiikista, tosin hyvin pieni otanta, ihan teidän iloksenne/vihaksenne:

Five Finger Death Punch -M.I.N.E

Dream Theater - Forsaken

Rakkaudesta musiikkiin. Rakkaudesta lyriikoihin. Rakkaudesta tarinoihin.