Piiloon peiton alle

Lokakuinen päivä, totta tosiaan. Sumussa ei näe paljoakaan eteenpäin. Sade saa ajatuksetkin harmaaksi eikä ulos tee mieli lähteä ollenkaan. Auringosta ei ole tietoakaan ja tuuli piiskaa sadepisaroita ikkunaan saade sen kuulostamaan siltä kuin joku lapsi heittelisi ikkunaamme kiviä. Teki mieli vain jäädä peiton turviin nukkumaan ja piiloutua ankealta syksyiseltä ilmalta. Pakko oli kuitenkin nousta ja aloittaa päivä. Painelin koiran kanssa pihalle lenkillä, missä tuuli puski vastaan niin, että koirakin luimisteli korviaan ja näytti närkästyneeltä. Kukaan muu ei ollut liikenteessä paitsi koiranomistajat. Olikin oikea koiranilma... Kyllä siinä kerran jos toisenkin tuli kirottua Suomen säätä ja toivottua lunta maahan.

Onko pakko mennä ulos?

Jottei aivan mielikin harmaantuisi ilmasta, pistin kesäistä musiikkia soimaan ja yritin ajatella lämpimiä ajatuksia. Yritin myös lohduttaa itseäni, että ehkä se lumi pian tulisi maahan ja tulisi kunnon talvi, päästäisiin tästä ankeasta välivaiheesta pois.

Pidän syksystä, mutta alkusyksystä: en tästä sateisesta, pimeästä, räntäisestä ja tuulisesta loppupuoliskosta. Ja tätä vaihetta kun voi kestää vielä helposti kuukauden päivät. Saisikin menolipun aurinkoon, johonkin lämpimään. Koska sellaiseen ei ole mahdollisuutta juuri tällä hetkellä, on tyydyttävä lämpöisiin kappaleisiin ja ajatuksiin:

''Tuo mulle lämpöö, vie mut aurinkoon.
Valmiina lähtöön, ota mua kädestä kii.
Tuo mulle lämpöö, vie mut aurinkoon.
Valmina lähtöön, yy kaa koo nee vii kuu.''
         - Bärdi, Lämpöö

Sateisia ilmoja ja lämpimiä unelmia. Peitto korville ja lämpimään.