keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Näkymätön ystävä

Lapsen mielikuvitusystävät - suloista vai syy huolestua?

Yllä oleva Iltasanomien artikkeli (8.10.2013) antoi minulle inspiraation tällä kertaa. Kuinka monella on ollut lapsena mielikuvitusystäviä? Pitäisikö sen kertoa vanhemmille jotain lapsesta, jos hänellä on mielikuvitusystävä tai -ystäviä?

Itselläni oli lapsena mielikuvitusystävä, Sanna nimeltään. En tiedä, mistä nimi tuli, mutta hänellä oli blondit hiukset ja ruskeat silmät. Minulla oli myös mielikuvituskoiria, kaksi kappaletta. Nimiä en muista, enkä tiedä, oliko varsinaisesti mitä rotuja. En leikkinyt perinteisesti kotia mielikuvitysystävän kanssa, en puhunut hänen kanssaan yleisillä paikoilla tai muutenkaan. Vanhempani tiesivät niistä. Itse en koe, että omat mielikuvitushahmoni olisivat peilanneet mitään yksinäisyyttä tai itseluottamuksen puutetta sen enempää kuin normaali luonteeni lapsena. Minulla oli paljon kavereita lapsena, joiden kanssa leikin niin päiväkodissa kuin vapaa-ajallakin. Jos jotain tämä mielikuvitysystäväni peilasi, niin kenties haavetta siskosta. Halusin pienenä isosiskon. En osannut täysin selittää, miksi. En pahemmin koskaan valittanut olevani ainut lapsi, mutta samalla toivoin, etten olisi. Olin tyytyväinen lapsuuteeni, enkä tuntenut varsinaisesti minkään puuttuvan. Se oli vain sellainen ''kun muillakin on'' -haave. Ja siksi luultavasti mielikuvitusystäväni oli sellainen kuin hänet kuvittelin: minua vanhempi, ujompi, pidempi... Koirat, ne ovat selkeämmin selitettävissä: olen pienestä asti halunnut koiraa, mutta perheen allergiat estivät sen.

Minusta mielikuvitusystävät kertovat lapsen mielikuvituksesta. Itselläni luki toisen luokan kirjoitustehtävän kommenttina opettajalta ''erittäin vilkas mielikuvitus''. Ja se ei ollut yhtään liioiteltua. Hyvä mielikuvitus on osittain hyvä asia, osittain huono - näin ainakin sen itse koen. On tervettä ja hyvä, että lapsella on ideoita, mieli saa lennellä vapaana ja luovasti ja löytyy kekseliäisyyttä. Toisaalta, itselleni se on aina kostautunut unissa: olen aina ollut kova näkemään painajaisia, osittain mielikuvitukseni takia. Osasin nimittäin kuvitella myös pahoja asioita mieleeni. Omasta  mielestäni vilkas mieli, järjettömät ideat ja ajatukset, epäloogiset mielikuvitusmaailmat ja suuruudenhullut haaveet kuuluvat lapsuuteen. Järkevästi ehtii ajatella ja suunnitella täyspäiväisesti aikuisenakin.

Jostain syystä itselläni on mielikuva, että tytöillä on useammin mielikuvitusystäviä kuin pojilla. Itse en pitänyt teekutsuja mielikuvitusystävieni kanssa, mutta sellaisista olen kuullut. Tai kenties pojat eivät vain niin helposti myönnä mielikuvituskavereitaan ulkopuollisille. 

Olen myös aika varma, että monia lapsia mielikuvitusystävät auttavat, kuten artikkelissakin mainittiin. Yksinäisille he voivat olla ainoita ystäviä, tuoda seuraa ja itseluottamusta. Monille ne voivat heijastaa sitä, minkälaiseksi haluaisivat itse tulla. Joillekin mielikuvitusmaailma voi olla vain ajankulutusta. Toki ne voivat kertoa vanhemmille jotain lapsistaan. Ja kuten artikkelissa sanottiin, joskus on syytä ottaa tietyt merkit vakavastikin merkkinä ongelmista. Suurimmalta osin uskon kuitenkin, että mielikuvitusystävät ja -maailma ovat hyvästä. Ehkä me jopa lapsina opimme jotain näiltä näkymättömiltä kavereiltamme. Lapsen maailma on mysteeri meille aikuisille, vaikka jokainen meistä on kerran lapsi itsekin ollut.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti