Kaduttaako?

Ihminen on katuvainen olento. Mikä johtuu siitä, että ihminen ajattelee, niin tulevaisuutta kuin menneisyyttä. Ja joskus menneisyydessä voi olla jotain, mikä kaduttaa. Oma elämänmallini on, että pyrin olemaan katumatta mitään elämässäni. Syy: asialle ei voi enää mitää, mennyt on mennyttä ja tässä sitä edelleen ollaan.

Asia tuli erään tv-ohjelman kautta aivokoppaani ja levitin jutustelua ''mietiskelyporukkaan''. Asiaa kun pohdin itseksenikin paljon niin huomasin, kuinka moni ihminen katuu jotain elämässään. Mietin asiaa myös omalta osaltani ja minulta kysyttiinkin suoraan, onko itselläni jotain, mitä kadun elämässäni. Vastasin ja pohdin, vastasin uudelleen ja varmistukseksi vieläkin silti pohdin ennen kuin kolmannen kerran vastasin. Aina sama vastaus: en kadu. Ja voin sen vilpittömästi sanoa.

Life your life without regrets. Se on ollut elämänohjeeni itselleni jo kauan, tullut aikoinaan käyttöön, kun elin aikaa, jolloin en ehkä niin kauheasti miettinyt etukäteen asioita. En sitten osaa sanoa, olenko kummajainen, ''poikkeus vahvistaa säännön'' vai naiivi, mutta en keksi yhtäkään asiaa elämässäni, jota voisin varsinaisesti sanoa katuvani. Pidän katumista aika vahvana ilmaisuna, ja kenties lievemmällä määritelmällä voisin sanoa katuvani jotain. Omilla määritelmilläni tällaiset asiat kuitenkin kuuluvat enemmän häpeä-osastoon. Onhan elämässäni toki asioita ja tapahtumia, joita häpeän. Ja se voi pitää minut pidättyväisenä puhua niistä muille. Nekin asiat, mitä häpeän menneisyydessäni, ovat asioita, joista kokonaisuutta katsoessa ovat tuoneet enemmän hyviä asioita kuin sitä häpeää. Ja ne ovat asioita - siinä missä koko tähänastinen elämäntieni - jotka ovat tehneet minusta sen minän, joka olen nyt.

Itselle tuli aika hyvä fiilis, kun pystyi rehellisesti sanomaan, ettei kadu menneisyydessään mitään. Ainakin jossain asiassa olen pystynyt toimimaan edes yhden ohjenuorani mukaan. Toisaalta se pistää miettimään, että olenko elänyt tylsän teini-iän. Moni, jonka tiedän kantavan menneisyydessään jotain kaduttavaa, on elänyt paljon villimmän teini-iän tai nuoruuden kuin minä, vaikka toki ei sitä itsekään neljän seinän sisällä tullut pysyttyä ja vauhtia riitti eikä ajatus aina pysynyt mukana. Olenkin pohtinut, että mikä olisi niin iso asia, jota voisi katua? Asiaa pohtiessani erään ystäväni kanssa tajusin, että katumistahan on niin sanotusti kahta lajia: jotain, jonka on jättänyt tekemättä ja katuu ja jotain jota on tehnyt ja katuu.

Tiedän pohtivani tällaisia turhankin paljon kenties, sellainen vain satun olemaan. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, ettei menneisyys missään muodossa saa kumota sitä, mitä nykyhetki on. Ei kissoihin ole karvoihin katsomista, ei ihmisiin ole menneisyyteen katsomista. Menneisyys ei muuta sitä, kuka olet nyt. Vääriksikin mielletyt polut kasvattavat ja ohjaavat meidän tielle, missä olemme tänäpäivänä. Ja virheistä opitaan, hetken mielijohteista saadaan kokemuksia ja kompastumisista noustaan selkä suorana pystyyn.

Elämä on liian lyhyt liian ankaralle katumiselle.