Lentopelkoa

Lentopelko tuntuu olevan melko yleistä ihmisillä nykypäivänä. Mediassa kuulee aina välillä tuhoisista onnettomuuksista tai läheltä piti -tilanteista. Yksi syy pelkoihin voi olla koneiden teknistyminen: kaikki on mekaanista, automaattista ja olemme lähes koneiden armoilla - ja kahden lentäjän.

Itse olen lentänyt 2,5 vuotiaasta lähtien melko paljon sanoisin. Monet lomamatkamme vaativat lentomatkoja, joten sinänsä lentäminen ei ole itselleni mitään uutta. En koskaan pienenä pelännyt lentämistä. Päinvastoin. Pidin siitä hyvinkin paljon. Kikatin riehakkaasti laskuissa ja nousuissa ja sen välin katselin innoissani ikkunasta maisemia. Ainut, mitä vihasin pienestä pitäen, oli vessassa käyminen lentokoneessa.

No tuo viimeisin asia pitää edelleen paikkaansa. Mutta nykyisin olen lentokammoinen matkustaja lentokoneessa. En oikein tiedä, mistä kaikki alkoi. Matkustin muutaman vuoden tauon jälkeen kesällä 2010 ystäväni kanssa Lontooseen halpalentoyhtiöllä. Silloin tunsin ensimmäistä kertaa merkkejä pelosta. Takaisin tullessa hieman enemmän. Seuraavaksi lensimme vajaa vuotta myöhemmin kouluryhmän kanssa Milanoon ja tunsinkin olevani jo kauhusta jäykkänä lentokoneessa: pelkäsin nousua, jokaista narahdusta koko matkan ajan, laskua ja turbulenssejä. Nauttiminen oli kaukana. Yllätyin itsekin, mutta yllätin myös matkakaverini, jotka riehaantuivatkin kiusaamaan minua entistä enemmän matkan aikana. Takaisin Suomessa sainkin kuulla, että olin onnekseni nukkunut koko paluumatkan ja ollut täysin tietämätön kovista turbulensseistä lennolla. Siitä lähtien olen kokenut olevani lentopelkoinen.

Joku voisi sanoa, että sitä se ikä teettää, mutta itse en oikein vieläkään ymmärrä, mistä yhtäkkiä pelko tuli lentämiseen. Toissakesänä matkustin Roomaan mieheni kanssa. Puristin käsinojia rystyset valkoisina niin laskuissa kuin nousuissa. En kyennyt rentoutumaan ollenkaan lentokoneessa. Sopivasti viikkoa ennen lähtöä olimme vielä katsoneet Foxilta Lentoturmatutkintaa. Sehän vasta auttoikin lentopelkoon. Olin epäileväinen kaikkia ääniä kohtaan enkä todellakaan suostunut edes istumaan ikkunapaikalla, maisemien katselemisesta puhumattakaan. Nyt, taas 1,5 vuoden tauon jälkeen pitäisi viiden viikon päästä nousta lentokoneeseen. Olen jo kauhulla ajatellut tulevaa lentomatkaa, vaikkei se kovin pitkä olekaan.

Lentoturmatutkinta-ohjelmaa katsoessa mielessäni pyörii se, miten pienestä turvallisuus on kiinni. Naurettavaahan se on pelätä etukäteen, mutta kylmiä väreitä tuleva lento saa aikaan. Joskus lentäjä on väsynyt, joskus kyse on huolimattomuudesta, huonosta huollosta, joskus lento-olosuhteista ja suurimmassa osassa kyse on erittäin huonosta tuurista. Vaikka suomalaiset koneet ovatkin olleet todella turvallisia, takaraivossa jyskyttää epävarmuus siitä, että kaikki sujuu hyvin. Niin paljoa en sentään lentämistä pelkää, etten suostuisi koneeseen menemään. Siitä varmaankin kiitos monille hyville kokemuksille ja monille lentomatkoille. Ja kun mielessä pitää päämäärän, lomakohteen, on paljon helpompaa astua koneeseen.

Roomaan lentäessä itse lento sujui melko stressittömästi. Mitä nyt joka kerta kuin turvavyövalo syttyi palamaan, sain lieviä hengenahdistuksia, heh. Lasku ja nousu olivat ehdottomasti lennon pahimmat osuudet. Enkä edes osaa sanoa, kumpi on pahempi...

Tiedän monta ihmistä, jolla lentopelko on paljon omaani pahempi. Olenkin onnellinen, ettei oma pelkoni estä minua lentämästä ja kokemasta uusia, hienoja paikkoja.