perjantai 27. syyskuuta 2013

Novelli: Sumu

''Who do you think you are? Runnin' 'round leaving scars, collecting your jar of hearts and tearing love apart...''

Oli aamu. Varhainen sellainen. Katselin ikkunasta ulos, mutta sumun lävitse oli vaikea nähdä mitään muuta kuin synkät puiden oksat, jotka heiluivat tuulessa. Ne muistuttivat erehdyttävästi luihuja sormia, jotka yrittivät sumun keskeltä noukkia jotain kovaan otteeseensa. Kello oli vasta viisi aamuyöllä, mutta olin tovin ollut jo hereillä. Kavahdin sumua, se sai minulle aina kylmätväreet.

Oli marraskuu. Loska oli saapunut maahan. Oli kulunut kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja yhdeksän päivää siitä päivästä, kun seinät olivat kaatuneet päälleni. Paljon oli muuttunut, mitään ei ollut unohtunut. Tuo päivä särki edelleen sydämessäni.

Tällä kertaa minua särki kuitenkin aivan jokin muukin: pää. Hieroin otsaani tuskaisena. Kohta minun olisi kuljettava sumuun. Kuinka ironista. Olin joutunut kulkemaan henkisen sumuni läpi eksyen useampaan kertaan ja joutuen välillä Epätoivon luihuihin sormiin, mutta jollain ihmeenkaupalla olin onnistunut puhaltamaan lopulta sumun pois ja nähnyt risukasassa valoa. Nyt, juuri tänään, oli lähdettävä tarpomaan konkreettiseen sumuun. Miksi juuri tänään? Koska julma ystäväni, Painajainen nimeltään, oli tullut kylään yöllä. Siksi päätänikin särki. Painajainen harvoin lähti luoltani jättämättä jälkeäkään käynnistään. Tiedän, minulta löytyy huonoja ystäviä. Kaikkia en ole onnistunut valitsemaan itse.

Painajainen. Kerronpa hänestä hieman. Hän on laiha, pitkä nainen tummissa vaatteissa: pitkä, musta takki, korkea silinterihattu, aivan puhtaanvalkoiset, pitkät hiukset ja hyvin tumma silmämeikki. Hän käyttää aina mustia nahkasaappaita ja nahkahansikkaita. Kun hän saapuu, hänet kuulee jo kaukaa: korot kopisevat lattiaa vasten ja pitkä takki suhisee mustia nahkahousuja vasten. Hänen tuloaan on vaikea olla havaitsematta, mutta vielä vaikeampi estää. Painajainen on erittäin määrätietoinen ja vahvatahtoinen. Hän ei paljoa oveen koputtele, vaan löytää aina vara-avaimen jostain. Hyvin häikäilemätön nainen.

Viime yönä hän siis tuli luokseni. Tiesin, mitä odottaa. Hänellä oli hänen kiiltävä, mustansininen kristallipallonsa mukana. Tuo pallo on oikea kirous! Se vie sinut muistoihin, jotka yrität tukahduttaa, unohtaa ja lukita menneisyyden oven taakse isolla rautalukolla. Etkä mahda mitään. Osaa Painajainen hellempikin olla: joskus hän ottaa esiin vain harmaan kuulakärkikynänsä. Silloin et palaa muistoihin, vaan kynä sepittää sinulle järjettömän, mukaansatempaavan ja useimmiten joko karmivan tai hyvin häiritsevän unen, josta et pääse irti kuin aamun sarastaessa. Mutta tällä kertaa oli mukana tuo kirottu pallo! Elin kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja yhdeksän päivää takaisen muiston uudestaan ja uudestaan sinä yönä. Julmaa, brutaalia. Mutta sellainen hän on. Osasin käsikirjoituksen jo ulkoa, mutta mitään sekään ei auttanut. Ja kun heräsin, Painajainen oli tietenkin lähtenyt ja jättänyt lahjaksi vain päänsäryn ja ikävän piston sydämeen.

Katsoin sumussa heiluvia oksia. Epätoivon kädet. Olin varma, että hän ja Painajainen olivat sukua. Kaksoset kenties, samaa näköä ainakin löytyi. Perheen pahimpia he eivät kuitenkaan olleet. Sen roolin vie kirkkaasti heidän isoveljensä Kuolema. Häneenkin olin ikävä kyllä tutustunut. Onneksi hänen vierailunsa olivat sisaruksia harvempia, mutta sitäkin pahempia. Olin kohdannut hänet kolmesti. Viimeksi kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja yhdeksän päivää sitten. Pelottava mies: sysimustat, lyhyet hiukset kammattuna geelin kanssa taakse, samettinen musta puku ja verenpunainen liivi alla sekä tumman mahonkinen kävelykeppi kultaisella kotkan päällä koristeltuna. Hänen läsnäolonsa aiheuttaa vahvimmallekin ihmiselle sydämentykytyksiä. Kuolema ei ollut vastuussa kaikkien sielujen viemisestä rajan toiselle puolelle, vain ennenaikaisten sielujen. Hänen isänsä, Kohtalo, hoiti muut. Ja tässä tapauksessa omena oli pudonnut hyvin kauas puusta: isän tilannetajua ja inhimillisyyttä ei ollut pojalle säästynyt tippaakaan. Isä teki, mitä oli pakko, jotta elämän kiertokulku olisi tasapainoinen. Poika teki, mitä tahtoi. Poikaa kutsuttiinkin myös nimellä Keräilijä, koska hän keräsi särkyneitä sydämiä, jätti viiltoja matkansa varrella. Viiltoja, joiden parantuminen kesti elinikiä. Tiedän sen, koska tavatessani hänet, hän viilsi minutkin. Ja eksytti minut sitten sumuun.

Nostin reppuni selkään ja taputtelin taskuni läpi tarkistaen, että avaimet ja lompakko olivat mukanani. Huokaisin syvään. Saatoin vain toivoa, että Suojelijani oli jossain lähellä tänään. Jokaiselle löytyy Suojelija. Omani on hyvin tuttu, tunnistan ne kasvot missä tahansa. Ne eivät koskaan muutu, vaan ovat turvallisen tutut joka kerta. Ne kaikkein turvallisimmat, mitä voi olla. Painajainen yrittää joskus vaihtaa muotoaan häneksi, mutta silloin kasvoille ilmestyy tummia varjoja. Suojelijalla ei ole varjoja kasvoissa. Hän on kaunis, hymyilee aina rohkaisevasti ja pitää huolen, että mihin tahansa sumuun joudunkin, minulle on sieltä reitti pois. Minun täytyisi vain aina löytää se.

Avasin oven ja katsoin ympärilleni. Aamu alkoi pikkuhiljaa valjeta ja kurja yö oli jäämässä taakse. Huomasin tutun hahmon pihatiellä. Täysin samanlaisena kuin kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja yhdeksä päivää sitten. Ja kuten ei ennenkään, hän ei ollut nytkään päivääkään vanhentunut sitten sen päivän, kun seinät kaatuivat päälleni.


Novelli, kirjoitettu 27.9.2013. Omistettu perheelleni ja kokonaivaltaisesti elämälle.


2 kommenttia: